Lue keskustelun säännöt.
Aikuistuva kehitysvammainen poika, väsymys ja yksinäisyys. Kukaan ei välitä.
28.07.2021 |
Poika on ihana, mutta henkisesti 5- vuotiaan tasolla. Onneksi ei ole aggressiivinen, silti nuo 17- vuotiaan uhmakohtaukset ja jankuttamiset ottavat voimille.
Loma on ollut aika väsyttävä, mietinkin kauhulla miten jaksan ensi viikolla kun työt alkavat. Toisaalta tykkää kovasti työstäni päiväkodin varhaiskasvatuksen hoitajana ja onpahan muuta ajateltavaa.
Loma oli taas pettymys, vuosi vuodelta harvalukuinen suku osoittaa vähemmän mielenkiintoa poikaan. Kukaan ei oikein osaa edes jutella pojalle, vaikka hän ymmärtää ja puhuu paljon.
Minun jaksaminen ei kiinnosta ketään, kukaan ei koskaan kysy, mitä kuuluu, miten pärjäät. Aikanaan hoidin paljon sisarusteni ja ystävieni lapsia, minun poikaani ei haluta ottaa edes yhdeksi illaksi. Hän olisi niin vähään tyytyväinen, kahvilassa käyminen tai pieni eväsretki meren rantaan riittäisi.
Kerran meidät otettiin mukaan päivällisristeilylle, kun veljeni täytti pyöreitä vuosia.
Poikani oli innoissaan ja herätti tietysti huomiota omalaatuisella puhetyylillään.
Huomasin, että sukulaisiani hävetti poikani innostus.
Kauniista puheista huolimatta on niin, että erilaisuudelle ei ole sijaa edes omassa perhepiirissä.
Olen alkanut pelkäämään että sairastun tai kuolen joten kiirehdin pojan kotoa muuttamista.
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommenteista. Olen kyllä yhteydessä muihin kehitysvammaisten vanhempiin, viimeksi maanantaina treffattiin erään äidin ja poikansa kanssa Luukin uimarannalla.
Oli ihanaa ku sai itkeä ja nauraa tätä kaikkea paskaa...
Oikeastaan kaikki ystävät ovat viime vuosina olleet muita erkkaperheitä.
Silti kaipaan oman perheeni ja sukuni tukea.
Mies ei jaksa poikaa yhtään. Vietti vielä silloin pojan kanssa aikaa kun tämä oli pieni, mutta nyt aikuisen miehen kokoinen henkisesti alle kouluikäinen hävettää miestä.
Onkin sanonut, et saan itse huolehtia keharista tai sitten poika laitetaan laitokseen. Ap.Voiko tämä olla tottakaan, että isä muka sanoisi omasta lapsestaan noin? Ihmetyttää tuo, miten se niin miestä ja sukulaisia muka hävettää? Eikö herää mitään suojeluviettiä ja ajatuksia tyyliin ”tämä tässä on meidän kultapoika ja aivan yhtä rakas ja tärkeä kuin muutkin!”
Minua ei yllätä lainkaan. Miehille yleensä omakin lapsi on vain joku yksittäinen ihminen muiden joukossa. Ei mitenkään oman tuntuinen, erityinen tai rakas. Onneksi poikkeuksiakin on (mm. oma isäni joka ihme ja kumma jaksoi minua, autistia + adhd:ta), mutta yleensä suomalaiset miehet tuntuvat olevan tällaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harmittaa puolestasi. Niin se usein on, ettei erilaisuutta ymmärretä.
Löytyisiköhän sinulle ja pojallesi vertaisseuraa?
Olisko joku yhdistys tai kerho, joissa voisitte tavata samassa tilanteessa olevia?Kyllä se harmittaa, kun oma sukukaan ei huomioi.
Varmaan jossain vaiheessa voi olla hyväkin, että poika muuttaa vaikka ryhmäkotiin tms.
Älä kuitenkaan anna epätoivolle valtaa. Koeta hakea aikuista juttuseuraa ja järjestää omaa aikaa, jotta jaksat. Poika väliaikaishoitoon tai viikonlopuksi hoitopaikkaan, jos paikkakunnalla se on mahdollista. Joillain paikkakunnilla on myös oma kaveri-palveluja kehitysvammaisille. Sitä en tiedä miten korona-aika vaikuttaa palveluihin.Puhun kokemuksesta, itsellänikin kv- poika. Jaksamiseen olen yrittänyt löytää keinoja. Hankin ulkopuolista apua. Jo muutama tunti virkistää.
Teille, jotka luette tätä. Koettakaa huomioida tuttavaa tai sukulaista, jolla on vammainen lapsi. Pienikin ystävällinen ele tuntuu hyvältä.
Toivon sinulle ap ja pojallesi kaikkea hyvää ja jaksamista!
Mikä on riittävän suuri "pieni ystävällinen ele"?
Minun entinen kaveri olisi halunnut, että olisin ottanut hänen kv-poikansa perjantai-lauantai hoitoon, jotta kaveri olisi päässyt baariin. Ei ollut mitenkään mahdollista suostua, isokokoinen 12-v ilman mitään käytöstapoja tai kontrollia. En valitettavasti voinut tarjota tällaista "elettä" hänelle.
Vierailija kirjoitti:
Oletko koskaan ajatellut teini-ikää, eikö se ole kaikilla. Mitä jos tilanne joskus paranee. Haluaisiko hän itsenäistyä tai muuttaa elämää suuntaan mihin haluaa, eikä niin että joku muu koko ajan määrää.
Jos aivot on 5-vuotiaan tasolla niin itsenäistyminen on aika kaukainen mahdollisuus.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommenteista. Olen kyllä yhteydessä muihin kehitysvammaisten vanhempiin, viimeksi maanantaina treffattiin erään äidin ja poikansa kanssa Luukin uimarannalla.
Oli ihanaa ku sai itkeä ja nauraa tätä kaikkea paskaa...
Oikeastaan kaikki ystävät ovat viime vuosina olleet muita erkkaperheitä.
Silti kaipaan oman perheeni ja sukuni tukea.
Mies ei jaksa poikaa yhtään. Vietti vielä silloin pojan kanssa aikaa kun tämä oli pieni, mutta nyt aikuisen miehen kokoinen henkisesti alle kouluikäinen hävettää miestä.
Onkin sanonut, et saan itse huolehtia keharista tai sitten poika laitetaan laitokseen. Ap.
Tuollaisessa tilanteessa parasta on tukeutua niihin jotka tietävät mitä käyt läpi, oma perheesi ei kykene ymmärtämään miten paljon sun elämä vaatii joka päivä mutta joku muu samassa tilanteessa tietää sen.
Onpa ikävä ja vaikea tilanne. Täällä on kamalan törkeitä kommentteja ja toivon, että ne jotka tähän kommentti ketjuun kirjoittaa kommentin ajattelisi vähän mitä kirjoittaa. Ajatelkaa, että menisittekö sanomaan näitä törky kommentteja, jos näette esimerkiksi kaupungilla äidin ja kehitysvammaisen pojan.
Mutta ap toivottavasti saisitte poikasi kanssa tukea. Eri tahoilta voi varmaan kysellä apua ja vertaistukea voisi varmaankin kysellä mahdollisesti jostakin tukiryhmästä. Toivon sinne kovasti tsemppiä♥️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti moniin ihmisiin on lähtökohtaisesti sisäänrakennettuna vastenmielisyys poikkeavuutta ja outoa käytöstä kohtaan. Kai sellainen on joskus muinoin vaarantanut koko porukan selviämisen, tai outo käytös tai ulkomuoto on saattanut aiheutua jostain tarttuvasta. Se vaisto joka on suojannut ihmislajia evoluution aikana on edelleen jäljellä, vaikka vaarat ovat nyky-yhteiskunnassa poistuneet. Siitä on joidenkin (ei onneksi kaikkien) hankalaa päästä eroon, koska kyseessä on samantapainen vietti kuin vaikkapa se, että käärmeet tai hyönteiset kammottavat monia.
Uskon, että paras vaihtoehto on oikeasti unohtaa se oma suku mahdollisimman pitkälti ja keskittyä harjoittamaan sosiaalista elämää vertaisperheiden kanssa.
Jos se yhtään lohduttaa, niin täällä palstalla on jatkuvasti ihan tuiki tavallisten lastenkin vanhempia kirjoittamassa siitä, että isovanhempia ei kiinnosta lapsenlapset. Se on ikävää, mutta muuttamaan sitä ei itse pysty.
Tää on jotenkin niin suomalaista. Mulla on asperger, mutta juuri kukaan ei tiedä siitä. Kukaan, siis kukaan, ei pidä muhun oma-aloitteisesti yhteyttä. Lapsesta asti mua on vältelty, ja selän takana puhuttu kaikenlaista. Vanhemmat olivat myös aivan poikki minun kanssani ja välimme ovat nykyään etäiset, mutta jotenkuten asialliset. Ei varmaan tarvitse arvata, että olen melkoinen kyynikko. Varmasti myös persoonallisuuteni on myös vaurioitunut. Haaveilen ulkomaille muutosta, mutta tämän pandemian vuoksi sen unelman joutunee hautaamaan loppuiäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommenteista. Olen kyllä yhteydessä muihin kehitysvammaisten vanhempiin, viimeksi maanantaina treffattiin erään äidin ja poikansa kanssa Luukin uimarannalla.
Oli ihanaa ku sai itkeä ja nauraa tätä kaikkea paskaa...
Oikeastaan kaikki ystävät ovat viime vuosina olleet muita erkkaperheitä.
Silti kaipaan oman perheeni ja sukuni tukea.
Mies ei jaksa poikaa yhtään. Vietti vielä silloin pojan kanssa aikaa kun tämä oli pieni, mutta nyt aikuisen miehen kokoinen henkisesti alle kouluikäinen hävettää miestä.
Onkin sanonut, et saan itse huolehtia keharista tai sitten poika laitetaan laitokseen. Ap.Voiko tämä olla tottakaan, että isä muka sanoisi omasta lapsestaan noin? Ihmetyttää tuo, miten se niin miestä ja sukulaisia muka hävettää? Eikö herää mitään suojeluviettiä ja ajatuksia tyyliin ”tämä tässä on meidän kultapoika ja aivan yhtä rakas ja tärkeä kuin muutkin!”
Ikävä kyllä 5-vuotiaan lailla käyttäytyvä, uhmaava ja jankkaava "omalaatuisesti puhuva" 17-vuotias ei herätä kaikissa ihmisissä suuria hellyyden tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Tää on jotenkin niin suomalaista. Mulla on asperger, mutta juuri kukaan ei tiedä siitä. Kukaan, siis kukaan, ei pidä muhun oma-aloitteisesti yhteyttä. Lapsesta asti mua on vältelty, ja selän takana puhuttu kaikenlaista. Vanhemmat olivat myös aivan poikki minun kanssani ja välimme ovat nykyään etäiset, mutta jotenkuten asialliset. Ei varmaan tarvitse arvata, että olen melkoinen kyynikko. Varmasti myös persoonallisuuteni on myös vaurioitunut. Haaveilen ulkomaille muutosta, mutta tämän pandemian vuoksi sen unelman joutunee hautaamaan loppuiäksi.
Tässä ei todellakaan ole mitään "niin suomalaista".
On paljon paljon pahempia maita, joissa kv-lapsi on aivan todellinen nöyryytys ja häpeän aihe vanhemmille.
Heidät mieluiten sijoitetaan laitokseen, jotta ovat pois silmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän että tilanne tuntuu kurjalta. Oma suku häpeää lastasi.
Vammaisiin ei vaan osata suhtautua, varsinkaan jos ei lähipiirissä ole ollut. Luulisi että sinun suku on kuitenkin tottunut kun pienestä asti nähnyt mutta kaikki vaan ei näköjään pysty siihen.
Jos arki käy ap sinulle liian raskaaksi niin oletko harkinnut (olet varmaan) jotain ryhmäkotia tms?
Terveetkin lapset muuttavat kotoa pois ja itsenäistyvät, miksei siis vammaisetkin?
Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä. Ja alussa varmaan voi tehdä pehmeän laskun että poika on ensin viikonloppuja, sitten viikko jne kunnes alkaa helpottaa ja voi muuttaa kokonaan.
Ihmisten suhtautuminen kehitysvammaisiin on joskus käsittämättömän tökeröä.
Aivan kuin kehitysvammaisilla ei olisi tumteita lainkaan.
Muutama vuosi sitten siskoni suunnitteli lapsensa kanssa Linnanmäkireissua, ja juttelivat siinä, että pyydetään mukaan siskon tuttavan tyttö.
Minun lapseni kuunteli vieressä, kyselee joskus vieläkin, miksi häntä ei pyydetty mukaan.
Eikä näköjään koulutuskaan takaa sitä, että tunnetaitoja tai empatiaa löytyisi.
Voi kuinka kurja tilanne, olisi tärkeää että suku olisi tukena teille ja pojallenne. Oletteko hakeneet pojalle tukiperhettä jossa hän voisi joskus viettää aikaa? Ystäväni, entinen pph, toimii nykyään tukiperheenä kehitysvammaisille nuorille, ovat hänen luonaan pari-kolme päivää kerrallaan.