Radikaali rehellisyys, onko tuttu?

Kun aloin deittailla mun nyksää, kerroin hänelle että toodella paljon hermoilen ja jännitän hänen tapaamistaan. Siis niin paljon, että oksettaa. Että luultavasti oksennan hänen jalkoihinsa kun tapaamme. 

Tämä oli siis suhteen aivan alkuvaiheessa. Häpesin todella paljon, koska päässäni oli se ajatus, että modernin, itsenäisen naisen tulee olla itsevarma ja kokenut, mitä en siis ollut.

Hän oli yllättäen myös epävarma ja hänen kädet tärisi kun tapasimme.

Tää antoi mulle ajatuksen, että ehkä moni meistä pelkää muita ihmisiä, mutta ei halua myöntää sitä.

Joten kysyn sitä nyt vauvikselta, ja näyttää siltä että moni pelkää myöntää pelkäävänsä, jopa kundit.

Ei haittaa, sopii kyllä. 

ap

Miten musta tuntuu, että tätä keskustelua on vähän raskasta viedä eteenpäin?

Saan kommetteja ja saan alapeukkuja, mutta kun kysyn tarkennuksia ja perusteluja, kukaan ei tunnu oikein vastaavan. Liian henkilökohtainen aihe, ehkäpä?

ap 

Mä sanon joskus mitä ajattelen mutta valitsen sanomiseni kuitenkin. En sano sellaista minkä tiedän loukkaavan toista, enemmänkin suoraan sanomiseni liittyy omiin tuntemuksiini, omaan tahtotilaan, elämäntyyliini tai - katsomukseeni, mitä mieltä olen jostain tms.

En todellakaan sanoisi aina kaikkea mitä ajattelen.....jos sanoisin olisin varmaan jo vankilassa.

Mitä vanhemmaksi tulee sitä helpompi on sanoa todellinen mielipide tai miten tuntee jonkun asian, ei tarvitse mielistellä ketään ja jos joku loukkaantuu tai ajattelee sinun olevan kauhea ihminen kun noin ajattelee ja suoraan sanoo, niin so what, en välitä, ihan sama, hänellä on oikeus mielipiteeseensä.

Minua ei (ainakaan tässä stressin ja bönarin) tiimellyksessä kiinnosta yhtään muiden mielipiteet.

En yksilöi mitä kaikkea tässä taannoin sanoin, mutta otaksun että kuulija joka on ihan erilainen persoona kuin minä oli vähän järkyttynyt ja pitää minua kamalana ja kylmänä ihmisenä. Näin sen hänen katseestaan, ei hän mitään sanonut, eikä tarvitsekaan. Minulle on ihan sama mitä hän ajatteli.