En pääse miehen kuoleman yli
Olin 18 ja poikaystäväni silloin 22. Olimme vain puolitoista vuotta ehtineest seurustella, kun hän kuoli kolarissa. Nyt puoli vuotta myöhemmin tuntuu edelleen niin pahalle. Äitini on sitä mieltä, että minun pitäisi ryhdistyä ja ystävät sitä mieltä, että "olisittehan te voineet erota muutenkin jo". Ei auta tippaakaan. Kaipaan joka päivä hänen kosketustaan ja niitä ihania hetkiä hänen kanssaan. Mahassa kokoajan tyhjä olo.
En olisi ikinä uskonut kokevani jotain näin murskaavaa näin nuorena. Kaikki ne asiat mitä piti tehdä ja nähdä vaivaavat... meidän piti käydä elokuvissa sinä päivänä kun hän kuoli..
En tiedä jaksanko mennä takaisin kouluun. Haluan vain rakkaani takaisin.
Kommentit (22)
Ap, joku sururyhmä (seurakunnan tai vastaava) olisi varmaan sinulle omiaan. Ja ihan ehkä henkilökohtainenkin keskusteluapu. Suru vie aikansa, puoli vuotta on lyhyt aika. Kuuntele itseäsi, älä niinkään läheisiäsi, jotka ovat luonnollisesti huolissaan. Suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa ja muistot kulkevat mukanasi lopun elämääsi. Halaus <3
Sinun täytyy mennä keskustelemaan asiasta jollekkin vaikka terapeutille. Asiat täytyy käsitellä perinpohjin jotta pystyisit jatkamaan elämääsi. Varmasti kamalaa. Tsemppiä!
En tiedä lohduttaako tämä. Menetin itse sielunkumppanini ja rakkaani ollessani 21-v. Meillä oli heti uskomaton yhteys, joka vahvistui ajan kanssa.
Nyt 32-vuotiaana osaan elää asian kanssa. Ikävä on silti joka päivä. Käyn haudalla 1-3 krt/kk ja aina itken.
Voimia.
Minun ensimmäinen mieheni kuoli, kun olin 22-vuotias, vajaa vuosi ehdittiin olla naimisissa, tunnettiin kuutisen vuotta. Puoli vuotta on lyhyt aika toipua. Jos tuntuu, että voisi olla apua, niin kokeile keskustelua ammatti-ihmisen kanssa. Minulla meni useita vuosia toipumiseen. Nyt, yli 10 vuotta myöhemmin olen uudelleen naimisissa ja kaikki on hyvin. Ensimmäisestä miehestä on kauniit muistot ja silloin tällöin vihlaiseen pieni ikävä.
Kiitos kovasti lohduttavista sanoista. Olen koittanut psykologilla käymistä, mutta se aiheutti vain pahempaa oloa, sillä en ole hyvä puhumaan asioista vieraille ihmisille. Koitan varmasti myöhemmin uudestaan, kunhan pahin kipu hellittää.
Ap
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 14:59"]
Kiitos kovasti lohduttavista sanoista. Olen koittanut psykologilla käymistä, mutta se aiheutti vain pahempaa oloa, sillä en ole hyvä puhumaan asioista vieraille ihmisille. Koitan varmasti myöhemmin uudestaan, kunhan pahin kipu hellittää.
Ap
[/quote]
Millaisesta kolarista oli kyse? Itseaiheutettu vai ajettiinko häntä päin? Vai kuinka?
Yritä etsiä vertaistukea sururyhmistä tms. Läheisesi eivät ole luultavasti vastaavaa kokeneet, joten eivät voi täysin ymmärtää mitä käyt läpi. Kyllä sulla on oikeus surra vaikka ette ehkä ehtineet vuosikausia (tai -kymmeniä) yhdessä ollakaan., ja kuten tuolla aiemmin sanottiinkin puoli vuotta on lyhyt aika tällaisessa menetyksessä.
Komppaan muite, puoli vuotta ei ole aika eikä mikään suuren surun käsittelyssä.
Kuitenkin kannustaisin voimakkaasti jatkamaan sitä koulua. Jos koko elämä käpertyy sen surun ympärille, se ei ole sinulle hyväksi. Tarvitset myös muuta ajateltavaa, ja vaikka nyt tuntuu ettet jaksa niin se tekee sinulle oikeasti hyvää. Pitää kiinni normaalissa elämässä, muistuttaa siitä että sitä muutakin oikeasti on ja sinäkin vielä tulet pääsemään siitä osalliseksi. Koska niin se vaan menee, aika parantaa ja sinulla on vielä elämä edessä. Tulet aina muistamaan ja ikävöimäänkin, mutta lupaan että pääset eteenpäin.
Puoli vuotta on niin lyhyt aika että ei kai siinä ajassa mitään toivu.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 15:02"]
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 14:59"]
Kiitos kovasti lohduttavista sanoista. Olen koittanut psykologilla käymistä, mutta se aiheutti vain pahempaa oloa, sillä en ole hyvä puhumaan asioista vieraille ihmisille. Koitan varmasti myöhemmin uudestaan, kunhan pahin kipu hellittää.
Ap
[/quote]
Millaisesta kolarista oli kyse? Itseaiheutettu vai ajettiinko häntä päin? Vai kuinka?
[/quote]
Haaskalintu...
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 15:17"]
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 15:02"]
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 14:59"]
Kiitos kovasti lohduttavista sanoista. Olen koittanut psykologilla käymistä, mutta se aiheutti vain pahempaa oloa, sillä en ole hyvä puhumaan asioista vieraille ihmisille. Koitan varmasti myöhemmin uudestaan, kunhan pahin kipu hellittää.
Ap
[/quote]
Millaisesta kolarista oli kyse? Itseaiheutettu vai ajettiinko häntä päin? Vai kuinka?
[/quote]
Haaskalintu...
[/quote]
Tai sitten utelias onnettomuustutkija.
Käyn itse läpi tuoretta mieheni menetystä ja sanoistanne sain paljon lohtua. Toivoa siis vielä on. Mieheni kohtalon lisäksi surettaa että tulen jäämään lapsettomaksi. Yritimme mieheni kanssa viimeiset 6 kk lasta, mutten tullut raskaaksi. Olen 38-vuotias. Nuori leskeksi, mutta pian liian vanha äidiksi. En osaa kuvitella että moneen vuoteen ajattelisin uutta parisuhdetta, joten menetin elämäni rakkauden lisäksi kai myös haaveeni äitiydestä.
puolivuotta on todella lyhyt aika surun käsittelyyn. asia ehkä vielä liian arka etkä vielä pysty siitä puhumaan. anna surun, vihan, itkun, katkeruuden, kaiken tulla. se helpottaa. ja puhu niin paljon kuin haluat jos vain joku vähäkään kuuntelee. kirjoita vaikka kirje itselle jonka sitten poltat/revit lukematta.
tee mukavia asioita, ja rohkeisen jatkamaan koulua, saat elämään kuitenkin rutiinia mikä auttaa jaksamaan. kerrot vain rohkeasti koulussa rehtorille/opettajille mikä tilanne ja tarvittaessa joustatte sinun opiskeluissa.
Joskus huomaat, että suru hellittää. ei koskaan lopu, mutta helpottaa. sen kanssa oppii elämään.
T: 17 vuotiaana rakkaansa menettänyt ja ikävä vielä 10 vuoden jälkeen usein. (kolme vuotta oltiin yhdessä)
itselläni auttoi myös se, kun nykyäiselle miehelle itkin, että en pysty unohtamaan tätä ihmistä kenet menetin. hän sanoin minulle, että et sinä saakkaa häntä unohtaa, hän on aina osa elämääsi ja ne vuodet ja kokemukset mitä yhdessä koitte. se auttoi itseä eteenpäin. :)
Kyllä toipumiseen useampi vuosi menee. Suru voi vuosienkin jälkeen tulla takaisin. Ihmisten kuvitellaan olevan jotain koneita jotka nopeasti selviää vaikka mistä, mutta ei se niin mene.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 14:49"]
Mahassa kokoajan tyhjä olo.
[/quote]
olisit säilönyt spermaa jonnekin purkkiin
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 14:51"]
Ap, joku sururyhmä (seurakunnan tai vastaava) olisi varmaan sinulle omiaan. Ja ihan ehkä henkilökohtainenkin keskusteluapu. Suru vie aikansa, puoli vuotta on lyhyt aika. Kuuntele itseäsi, älä niinkään läheisiäsi, jotka ovat luonnollisesti huolissaan. Suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa ja muistot kulkevat mukanasi lopun elämääsi. Halaus <3
[/quote]
kaikki uskontoon ja seurakuntaan pl ääri-islam liittyvät ryhmät ja palvelut yms on täsyin kielletty av-mammojen parissa. Islam menee juuri ja juuri koska pillut leikataan ja akat hakataan reilusti.
Kukin me täällä oman aikamme heilutaan, muiden bileet sitten vaan jatkuu hieman pidempään kuin joidenkin.
Stemppiä.
Voimia! :)