n nyt ymmärtää miksi lapsen kuolema voi erottaa puolisot :(

Koimme vastikään kohtukuoleman. Aikamme surimme asiaa yhdessä, mutta nyt sen pahimman vaiheen mentyä arki on palannut, mutta ei samanlaisena, vaikka muut lapsemme kovasti pitävät elämää yllä. Itse katson eteenpäin ja pidin itsestäänselvänä että yritämme vielä lasta-sen turvin selvisin tästä pakollisesta ajasta, joka oli vain odotettava ennekuin kroppaakaan sallii uutta raskautta. Tämä aika on tuntunut vankeusrangaistukselle, kamalalle lusimiselle. Ainut lohtu on ollut, että on vielä mahdollisuus palata siihen mihin jäi, ja jatkaa sen "puuttuvan palasen" saattamista kotiin asti.

Nyt sitten iski tajuntaan muutamasta kommentista, että mies elääkin kuten tätä kuollutta lasta ei olisi koskaan olutkaan. Ihan kuin näkisi tilanteen uutena mahdollisuutena harkita lapsilukuakin uudelleen. Tämäkin kuollut lapsi tuli yllärinä ehkäisyn (kortsu) läpi, ja mies kasvoi raskauteen pikkuhiljaa.

Itse en halua tehdä lasta enää vahingossakaan yksin, vaan yhdessä suunnitellen. vahingolla en halua saada lasta alulle missään nimessä, vaikka vauvakuume polttaa pahasti. Toisinsanoen seksiä en tahdo, ennenkuin periaate lapsen tulon mahdollisuudesta on tehty. En kestä ajatusta uudesta raskaudesta, jota vain minä haluan, ja tilannetta, jossa pos.raskaustestin kertomista miehelle pitää pelätä neg. reaktion pelossa.

Nyt sitten on tullut mieleen vaatia mieheltä, että päättää nyt mitä tahtoo. Seksin suhteen jatkuvuus tapahtuu vain kahdella tavalla: sterilisaatiolla tai raskauden mahdollisuudella. Ei mitään siitä välistä. Olen kyllästynyt elämään niin, että saatan olla paksuna, ja rajoittaahan se paljonkin elämänvalintoja. Jos hän ei enää lapsia tahdo, alan etsiä vuosien kotiäitiyden paikalle muuta sisältöä elämään ja pikaisesti sittenkin.  Koko tämä odottelu tuntuu syntiseltä ajan tuhlaukselta, minun aikani nimittäin. 

Luulen että mies pelkää kohtukuoleman uudelleenkokemista nyt niin paljon, että ei uskalla itse elää.Siitäkin huolimatta että menetetty raskaus ei ollut hänen suunnitelmissaan alunalkaenkaan. Itse taas tiedän että tahdon vielä yhden lapsen, enkä tiedä miten voin olla jos se suljetaan pois väkisin. Jotain puuttuu, se tunne minulla on todella vahva, pakkomielteinen melkein.

Elämä jatkuu, joopa... kaikkien muiden, muttei minun. Elämäni tuntui pysähtyvän hautausmaalle, ja olen jumissa siellä.

Mielessä on käynyt jo koko ukon vaihto, niin erilaiset meidän tulevaisuuden visiot nyt on. Mitenkäs nuo yhteen sulatat...

Miten olette kokeneet tästä selvinneet, ja löytyikö jotain yhdessäpitävää liimaa, jolla lapsiluvullinen pattitilanne paikataan? Kumpi luovuttaa, vai onko ero ainoa tapa molempien saada elämä eteenpäin?

Tässä on nyt se kuuluisa pattitilanne