Äidin rojunhamstraus on mennyt ihan mahdottomaksi

Vanhuksilla tavarat ovat tärkeitä, koska heille jokainen tavara on merkityksellinen. He elivät lapsena puutteessa; tavarat ovat tarkoin hankittuja. Niitä on ostettu kotiin ja nyt ne tuovat muistoja. Niiden kautta voi palata eri elämänvaiheisiin.

Nykyisten 55-65 kohdalla lähtisin miettimään ilmiötä ehkä siltä kannalta, että he ikäänkuin elävät hyvin erilaista elämänvaihetta. Ehkä se, että ihmisellä lapset, asu kotona, saa aikaan tilaa tai joillekin ikäänkuin tyhjiön, jota sitten täyttelee; syliä ei enää tarvita, mutta ihanaa esinettä voi aina katsella ja siihen kiintyä.

He elävät niin eri elämänvaihetta. On vaikea luopua.

Me, nuoremmat ollaan kasvettu edullisten sisustusvälineiden aikana. Nykyään parilla painalluksella saan uutta kotiin toiselta puolen maailmaa. Ongelma on runsaus.

Täytyy valita. Konmaritus on yksi päivän sana.

Pelkistetty tyyli muutenkin pohjoismaisen tyylikäs. Elämä voi olla pirstaleista muutenkin. Uusi työ, ehkä pakostakin uusi; tietyin väliajoin, somemaailma: kotona kaipaamme rauhaa. Kierrätys on yksi päivän juttu; yhden taakka on toisen aarre. Me autetaan toisiamme viihtymään kierrättämällä tavaroitamme. Se on hauskaa puuhaa! Pystymme muuntamaan kotimme nopeasti, ja käymme second handeissa + kirppiksellä tekemässä löytöjä- ja kierrätämme niitä ehkä eteenpäin. Omat löytömme haluamme tehdä itse.

Olen kuullut viisaan lauseen: et voi saada ihmistä järjellä pois sieltä, missä hän on tunteella kiinni.

Jos siis tietää äidilleen tavaroiden merkitsevän ihan eri asiaa kuin itselle, eli esim. olevan hänen silmissään sidos menneeseen, jonkin, johon hän haluaa aina kontaktin sitten sinun luonasi, koska kokee tavaran jatkavan elämäänsä siellä', ehkä kannattaa vain ystävällisesti sanoa, että kiitos, juuri nyt emme voi ottaa tavaroita lisää; koitan pitää tavaramäärän pienenä ja meillä on kaikkea nyt oikein hyvin. Ehkä joskus toinen kerta.

Jos hyvä kontakti muuten, voisi myös ehkä sanoa, että kiitos, että ajattelit meitä, mutta kun tiedän, äiti, että sä kiinnyt tavaroihin ja me ei ehkä haluta välttämättä pitää sitä pitkään, on parempi, että se pysyy sun luona. Ei oikein tiedä, mihin päin tää sisustus jatkossa menee, niin nyt en uskalla ottaa mitään lisää tai keneltäkään mitään enempiä. Vaihtaa sitten ehkä aika nopeasti puheenaihetta, ja vaikka pyytää kahville pian tai uimaan yhdessä. Sillä lailla, että se toinen ymmärtää, että se perhe on tärkeä. Tavarat saa päättää itse.

Pullukka kirjoitti:

Rakastan tavaroiden keräämistä, kaikkea, mikä silmää viehättää. Ei siinä mitään pahaa pitäisi olla. Lasteni kanssa vitsailenkin, että voipi olla melkoisesti sitten joskus heidän ongelmanaan.

Se on sitten sen ajan murhe.

Mulla on jonkun verran perittyä mielenkiintoista tavaraa. Aion tehdä luettelon tärkeimmistä ja merkitä tavarat. Arvotaide rahallisen arvon takia ja valokuvat ym sukuun liittyvät asiat sukutunteen takia. Perilliset näkevät helposti että mikä on mitä ja voivat päättää mitä haluavat pitää ja mitä laittaa rahoiksi. Teen tämän siksi että se toivottavasti helpottaa jäämistöni selvittelyä ja jos joku on kiinnostunut suvun asioista niin ei mene vahingossa mielenkiintoisia valokuvia ja dokumentteja roskiin.

Vierailija kirjoitti:

Vanhuksilla tavarat ovat tärkeitä, koska heille jokainen tavara on merkityksellinen. He elivät lapsena puutteessa; tavarat ovat tarkoin hankittuja. Niitä on ostettu kotiin ja nyt ne tuovat muistoja. Niiden kautta voi palata eri elämänvaiheisiin.

Nykyisten 55-65 kohdalla lähtisin miettimään ilmiötä ehkä siltä kannalta, että he ikäänkuin elävät hyvin erilaista elämänvaihetta. Ehkä se, että ihmisellä lapset, asu kotona, saa aikaan tilaa tai joillekin ikäänkuin tyhjiön, jota sitten täyttelee; syliä ei enää tarvita, mutta ihanaa esinettä voi aina katsella ja siihen kiintyä.

He elävät niin eri elämänvaihetta. On vaikea luopua.

Me, nuoremmat ollaan kasvettu edullisten sisustusvälineiden aikana. Nykyään parilla painalluksella saan uutta kotiin toiselta puolen maailmaa. Ongelma on runsaus.

Täytyy valita. Konmaritus on yksi päivän sana.

Pelkistetty tyyli muutenkin pohjoismaisen tyylikäs. Elämä voi olla pirstaleista muutenkin. Uusi työ, ehkä pakostakin uusi; tietyin väliajoin, somemaailma: kotona kaipaamme rauhaa. Kierrätys on yksi päivän juttu; yhden taakka on toisen aarre. Me autetaan toisiamme viihtymään kierrättämällä tavaroitamme. Se on hauskaa puuhaa! Pystymme muuntamaan kotimme nopeasti, ja käymme second handeissa + kirppiksellä tekemässä löytöjä- ja kierrätämme niitä ehkä eteenpäin. Omat löytömme haluamme tehdä itse.

Olen kuullut viisaan lauseen: et voi saada ihmistä järjellä pois sieltä, missä hän on tunteella kiinni.

Jos siis tietää äidilleen tavaroiden merkitsevän ihan eri asiaa kuin itselle, eli esim. olevan hänen silmissään sidos menneeseen, jonkin, johon hän haluaa aina kontaktin sitten sinun luonasi, koska kokee tavaran jatkavan elämäänsä siellä', ehkä kannattaa vain ystävällisesti sanoa, että kiitos, juuri nyt emme voi ottaa tavaroita lisää; koitan pitää tavaramäärän pienenä ja meillä on kaikkea nyt oikein hyvin. Ehkä joskus toinen kerta.

Jos hyvä kontakti muuten, voisi myös ehkä sanoa, että kiitos, että ajattelit meitä, mutta kun tiedän, äiti, että sä kiinnyt tavaroihin ja me ei ehkä haluta välttämättä pitää sitä pitkään, on parempi, että se pysyy sun luona. Ei oikein tiedä, mihin päin tää sisustus jatkossa menee, niin nyt en uskalla ottaa mitään lisää tai keneltäkään mitään enempiä. Vaihtaa sitten ehkä aika nopeasti puheenaihetta, ja vaikka pyytää kahville pian tai uimaan yhdessä. Sillä lailla, että se toinen ymmärtää, että se perhe on tärkeä. Tavarat saa päättää itse.

Hei,

Terveisiä täältä 55-65 ikähaarukasta. Muuten hyvä kirjoitus mutta en oikein ymmärtänyt mitä ajoit minun ikäryhmäni identifioinnissa takaa?

Itse ehkä koen, tässä ikäryhmässä, että suurin osa on jo mennyt koulun jälkeen opiskelemaan - ja todellakin silloin ne opiskeluasunnot ja nuorten perheiden kodit on tuolloin sisustettu "sukulaisten ylijäämähuonekaluilla". Silloin opintoetuudet eivät ihan olleet tämän päivän luokkaa, ja huonekalut, astiat jne suhteessa varsin hintavia.

Sitten kun ostettiin ne ensimmäiset oman tyylin huonekalut, niitä tosiaan arvostettiin koko laill enemmän kuin "ikean askarteluhuonekaluja" nykyään.

Moni meistä ehkä tästä perspektiivistä on saattanut niitä omia vanhempia tavaroita (ja mummoilta periytyneitä) jotta voisi sitten helpottaa omien nuorten taloutta kun muuttavat omilleen. Tietämättä tulossa olevasta huonekalujen pikamuotikulttuurista.

Mutta en kyllä tunne ketään ikäistäni, joka mitenkään väkisin olisi sisustanut lapsensa kotia, vähän me ehkä keskenämme ihmetellään, onko tämä nykytapa sitten kuitenkaan kovin ekologista ja ilmastoystävällistä. Mutta kun ne omat vanhat 'aarteet' olen myyntiin laittanut, niin koko lailla nopeaan on kaupat tullut tehtyä jonkun toisen nuoremman sukupolven edustajan kanssa.

Luulen, että sinulla on tässä ikäharha, ainakaan kaupungissa asuvat 55-65 ei mitään kovin dinosauruksia vielä ole.

Vierailija kirjoitti:

Pullukka kirjoitti:

Rakastan tavaroiden keräämistä, kaikkea, mikä silmää viehättää. Ei siinä mitään pahaa pitäisi olla. Lasteni kanssa vitsailenkin, että voipi olla melkoisesti sitten joskus heidän ongelmanaan.

Se on sitten sen ajan murhe.

Mulla on jonkun verran perittyä mielenkiintoista tavaraa. Aion tehdä luettelon tärkeimmistä ja merkitä tavarat. Arvotaide rahallisen arvon takia ja valokuvat ym sukuun liittyvät asiat sukutunteen takia. Perilliset näkevät helposti että mikä on mitä ja voivat päättää mitä haluavat pitää ja mitä laittaa rahoiksi. Teen tämän siksi että se toivottavasti helpottaa jäämistöni selvittelyä ja jos joku on kiinnostunut suvun asioista niin ei mene vahingossa mielenkiintoisia valokuvia ja dokumentteja roskiin.

Hyvä!

Anoppini oli kova tekemään löytöjä kirpparilta.

Mutta hänellä oli myös jonkin verran isoisoäidin oman pellon pellavista kutomia pöytäliinoja yms.

Ainakin sata kertaa sanoin hänelle "kirjoita niihin laput, missä on se historia" - no ikinä hän ei ehtinyt niin tekemään. Ja nyt ne ovat menettäneet historiansa, ja suurimman arvonsa, koska poikansa ei todellakaan tiedä mikä on ollut sen Elviinan tekemä ja mikä löytynyt joltain veteraanikirppikseltä.

Harmittaa. (Vaikka olenkin ihan sen suvun ulkopuolinen )

Vierailija kirjoitti:

Vanhuksilla tavarat ovat tärkeitä, koska heille jokainen tavara on merkityksellinen. He elivät lapsena puutteessa; tavarat ovat tarkoin hankittuja. Niitä on ostettu kotiin ja nyt ne tuovat muistoja. Niiden kautta voi palata eri elämänvaiheisiin.

Nykyisten 55-65 kohdalla lähtisin miettimään ilmiötä ehkä siltä kannalta, että he ikäänkuin elävät hyvin erilaista elämänvaihetta. Ehkä se, että ihmisellä lapset, asu kotona, saa aikaan tilaa tai joillekin ikäänkuin tyhjiön, jota sitten täyttelee; syliä ei enää tarvita, mutta ihanaa esinettä voi aina katsella ja siihen kiintyä.

He elävät niin eri elämänvaihetta. On vaikea luopua.

Me, nuoremmat ollaan kasvettu edullisten sisustusvälineiden aikana. Nykyään parilla painalluksella saan uutta kotiin toiselta puolen maailmaa. Ongelma on runsaus.

Täytyy valita. Konmaritus on yksi päivän sana.

Pelkistetty tyyli muutenkin pohjoismaisen tyylikäs. Elämä voi olla pirstaleista muutenkin. Uusi työ, ehkä pakostakin uusi; tietyin väliajoin, somemaailma: kotona kaipaamme rauhaa. Kierrätys on yksi päivän juttu; yhden taakka on toisen aarre. Me autetaan toisiamme viihtymään kierrättämällä tavaroitamme. Se on hauskaa puuhaa! Pystymme muuntamaan kotimme nopeasti, ja käymme second handeissa + kirppiksellä tekemässä löytöjä- ja kierrätämme niitä ehkä eteenpäin. Omat löytömme haluamme tehdä itse.

Olen kuullut viisaan lauseen: et voi saada ihmistä järjellä pois sieltä, missä hän on tunteella kiinni.

Jos siis tietää äidilleen tavaroiden merkitsevän ihan eri asiaa kuin itselle, eli esim. olevan hänen silmissään sidos menneeseen, jonkin, johon hän haluaa aina kontaktin sitten sinun luonasi, koska kokee tavaran jatkavan elämäänsä siellä', ehkä kannattaa vain ystävällisesti sanoa, että kiitos, juuri nyt emme voi ottaa tavaroita lisää; koitan pitää tavaramäärän pienenä ja meillä on kaikkea nyt oikein hyvin. Ehkä joskus toinen kerta.

Jos hyvä kontakti muuten, voisi myös ehkä sanoa, että kiitos, että ajattelit meitä, mutta kun tiedän, äiti, että sä kiinnyt tavaroihin ja me ei ehkä haluta välttämättä pitää sitä pitkään, on parempi, että se pysyy sun luona. Ei oikein tiedä, mihin päin tää sisustus jatkossa menee, niin nyt en uskalla ottaa mitään lisää tai keneltäkään mitään enempiä. Vaihtaa sitten ehkä aika nopeasti puheenaihetta, ja vaikka pyytää kahville pian tai uimaan yhdessä. Sillä lailla, että se toinen ymmärtää, että se perhe on tärkeä. Tavarat saa päättää itse.

Ethän harhaisesti kuvittele, että mitenkään suurin osa nuorista aikuisista 'sisustaisi second hand + kirppis'?

Toki moni on valmis maksamaan jostain tietyst Marimekon retrokuosi-verhokankaasta melko älyttömän summan, mutta kyllä täällä kaupungissa (kerrostaloalueella) tuntuu, että nuoret hankkii sitä Ikean "käytä 5v ja heitä kaatopaikalle" pikamuotia ja koska sisustustuotteet on suht edullisia, ja some luo harhaisen käsityksen siitä, miten "kaikki sisustaa just näin, sävysävyyn, ja nyt musta ja valkoinen on niin out, pitää olla moderni ja hankkia greigeä" niin usein nuorten kodit on aikuisen silmissä tylsiä, persoonattomia ja toistensa klooneja. Ja tosiaankin, siinä kyllä ilmastoideologia saa potkun leukaperiin.

Siis voi jee''sus että vihaan tätä vanhan roinan antamista. Mielelläni otan vastaan esim. vanhoja valurautapannuja tms. joita voi oikeasti vielä käyttää, mutta sitä tekstiili ja astia ym. jätettä on nurkat täynnä ja aina tarjotaan sitä kalleinta aarrettaan eli kämäisiä arabian kuppeja tms. Vanhuksille ei enää voi mitään, kohta kaatopaikat täytyy kellareiden roinasta, mutta tätä asiaa kannattaa jokaisen pohtia nyt omalta kohdaltaan, varsinkin kun ilmastomme on vaakalaudalla. Osta vain vähän ja laadukasta, sellaista, jonka voisit jättää eteenpäin tai käytät varmasti loppuun. Mielummin osta käytettyä kuin uutta.

Minulla on 83-vuotias äiti, jolta ei ole tullut kuin hänen itsensä tekemiä villasukkia. Mutta nyt ei dementoituneena enää pysty tekemään niitä. Muistoina säilyvät jalassa ja kaapissa.

Meillä on puinen kynttilänjalka mökillä. Sanoisin, että jopa vaarallinen. Sitä ei ikinä käytetä. Rumakin on. Ei ole sukukalleus vaan 80-lukulainen taivutettua puuta.

Mökillä ollaan vaan kesäisin. Sitä ei kukaan käytä, ei ikinä. On tiellä, siinä sen mökin ainoan ruokapöydän päällä. Sanoin vanhemmille, että jos tuon jo vihdoin heittäisi pois. Ei tietenkään, pitää kantaa navettaan, jos häiritsee. Mitäpä yhdestä kynttilänjalasta, voisi ajatella.. Mutta kun kaikilla tavaroilla on ihan sama kohtalo.