Se tiedetään, että lapsille täytyy tuottaa pettymyksiä jotta heistä voi kasvaa tasapainoisia aikuisia MUTTA

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsuus oli 70-luvulla semmoista, että tykkäsin kuunnella mitä aikuiset puhuu ja kun oli joku mielenkiintoinen, esim. politiikkaan liittyvä juttu ja halusin sanoa oman mielipiteeni, niin isä sanoi, että turpa kiinni, pennuilla ei ole tähän mitään sanottavaa. Tämän sain niin usein kuulla, että ehkä se lopulta latisti minut niin, että minun on vieläkin vaikea isossa ryhmässä puhua yhtään mitään ja sanoa omaa mielipidettäni.

Ei se käytös ole harkittua. Se kuvastaa sitä, että häntä on kohdeltu huonosti - ihan taatusti on! Koska häntä ei arvostettu, hän ei kykennyt ajattelemaan muita, edes omaa lastaan. Kiusatut lapset (isäsi) ovatkin monesti sellaisia, ettei he välttämättä milloinkaan aikuistu.

Vierailija kirjoitti:

Onko se vaarallista pettymyksen tuottamista kun toteaa että nyt ei ole varaa hankkia jotain, katsotaan myöhemmin? Tai se, että lapsi on käyttäytynyt tarkoituksella huonosti tai rikkonut sovittuja sääntöjä, ja rangaistuksena kielletään jotain?

Minusta lapselta pitää myös odottaa jotain, jo aika nuoresta. Pettymyksiä ei kuitenkaan tarvitse tehtailla tarkoituksellisesti, niitä kyllä tulee muutenkin.

Kuulin pojasta jolle äiti silitti elämän tasaiseksi, kaikki annettiin, hankittiin ja järjestettiin. Sitten tapahtui jotain mille äiti ei voinut mitään, eli tyttöystävä jätti pojan. Poika yritti itsemurhaa. Olisihan se voinut tapahtua joka tapauksessa. Mutta liiallinen varjelu ja paapominen on pahasta, kuten piittaamattomuus ja kaiken kieltäminenkin.

Lue ketju. Nämä on niitä normaaleja pettymyksiä, joita elämässä tulee väkisin ja joista tulee auttaa lasta pääsemään yli. Siis käsittelemään pettymyksen, ei poistamaan pettymyksen aiheuttajaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, lapsille ei tarvitse TUOTTAA pettymyksiä. Ihan normaalisti niitä tulee elämässä eteen ilman erillistä tuottamista ja tehtailua.

Tämä on totta. Pettymyksiä tulee vastaan ihan jokaiselle jo lapsena.

Se mikä on tärkeä taito opettaa lapsille ja nuorille on selviytyminen ja kyky käsitellä pettymykset, puhuminen ja taito katsoa eteenpäin. Sen miettiminen, että nyt kävi näin, miten tästä eteenpäin.

Useimmat asiat elämässä ovat sellaisia, että ne saa järjestettyä, hoidettua ja käsiteltyä.

Opin ja ymmärsin tämän vasta aikuisena. Lapsuuden kotonani meillä ei saanut olla mitään tunteita, tarpeita ja haluja.

Pettymykset ja vastoinkäymiset piti itse käsitellä ja hoitaa. Lisäksi äidilläni oli ja on edelleen kammottava tapa voivotella, valitta a ja päivitellä loputtomiin jos jotain sattuu tai ei mene hänen haluamallaan tavalla. Äitini pakeni lapsuudessani aikuisen ja vanhemman vastuuta tuon voivottelun taakse ja opin nopeasti, etten kertonut asioistani, vakavistakaan, äidilleni.

Äitini myös suureellisesti lupaili ja lupailee nytkin, asioita joita ei koskaan toteuta. Lapsena pettymykset, jotka piti salata, olivat karvaita, nyt kohautan olkiani.

Omien lapsieni kohdalla mietin lupaukseni tarkkaan, koska niistä pidetään kiinni. Pettymyksiä on omilleni tullut urheilun kautta enimmäkseen, oma joukkue ei aina voi voittaa, odotetut turnaukset on koronan vuoksi peruttu, loukkaantuminen on pitänyt innokkaan ja lahjakkaan pelaajan kentän laidalla jne.

Lasten ja nyt jo teinien kasvattaminen on tasapainoilua suojelemisen ja pettymysten kokemuksien kanssa elämisen opettelun välissä.

Enkä ikinä voivottele, en päivittele, en valita. Olen itse vastuussa omista tunteistani ja kun jotain sattuu, kuten lapsiperheissä nyt aina sattuu ja tapahtuu, olen ne vahvat hartiat, joiden varaan voi laskea ja kerron aina, että asiat hoidetaan ja autan ja tuen nuoriani myös itse hoitamaan asiat.

Viestistäsi välittyy, että haluat opettaa lapsille elämän olevan riski epäonnistua, tasapainoilua, häviämistä, lupausten pettämistä, jne. eli samaa mentaliteettia, kuin äitisi harjoitti... Haluat viedä tämän negatiivisen tavan nähdä elämä askeleen pidemmälle: opetta lapset taistelemaan! Mutta entä jos et tartuttaisi heihin suvun perinnettä nähdä maailmaa uhkana? Monesti vanhemmat haluavat lapsista jatkeitaa, omien arvojensa toteuttajia, välineitä... Todellista rakkautta on antaa heidän muodostaa lähtökohtiaan mahdollisimman itsenäisesti.

Joskus vanhemmat eivät kyseenalaista kontekstia, kehyksiä, johon haluavat lapsensa huolellisesti asetella. Vanhemmat toivovat, että lapset voisivat sotia heidän puolestaan, toteuttaa oikeutta heidän näkökulmastaan.

Vierailija kirjoitti:

Kauhean pettymyskeskeistä. Lapset ovat iloisia, älkää tehkö heidän elämästään pettymyskeskeistä. Elämä on nauttimista varten! Lasta ei haittaa, ellei hän saa kaikkea - hän ei halua kaikkea - vaan riittää, kun hän tuntee, että sinä rakastat häntä ja antaisit hänelle kaiken, minkä suinkaan voisin. Koska pidät häntä sen arvoisena.

Ei, ei... sadisti ei halua, että lapsi kokisi itsensä arvokkaaksi. Alkaisi pian hyppiä nenille!! Silloin sadistilla kilahtaisi. Mikä ego-loukkaus.

Vierailija kirjoitti:

Onko se vaarallista pettymyksen tuottamista kun toteaa että nyt ei ole varaa hankkia jotain, katsotaan myöhemmin? Tai se, että lapsi on käyttäytynyt tarkoituksella huonosti tai rikkonut sovittuja sääntöjä, ja rangaistuksena kielletään jotain?

Minusta lapselta pitää myös odottaa jotain, jo aika nuoresta. Pettymyksiä ei kuitenkaan tarvitse tehtailla tarkoituksellisesti, niitä kyllä tulee muutenkin.

Kuulin pojasta jolle äiti silitti elämän tasaiseksi, kaikki annettiin, hankittiin ja järjestettiin. Sitten tapahtui jotain mille äiti ei voinut mitään, eli tyttöystävä jätti pojan. Poika yritti itsemurhaa. Olisihan se voinut tapahtua joka tapauksessa. Mutta liiallinen varjelu ja paapominen on pahasta, kuten piittaamattomuus ja kaiken kieltäminenkin.

Tartun sanaan rangaistus, koska seuraus tai seuraamus kuvaa paremmin sitä prosessia mitä "haetaan", muusta olen samaa mieltä.

Kun rangaistaan suhteessa tekoon, se on seuraus, joka opettaa syy- ja seuraussuhteita. Kaikilla teoilla on seurauksia, hyviä, huonoja tai neutraaleja.

Kun rangaistus on liian kova tai epäjohdonmukainen (ei liity ko. asiaan mitenkään), se opettaa että vahvempi voi tehdä mitä haluaa. Luonteesta riippuen lapsi joko ei uskalla tehdä ja opetella mitään tai kostaa heikommilleen. Variaatioita toki on.

Jos seurauksia ei ole, tai ne ovat joka tapauksessa kivoja, lapsi oppii, että millään ei ole mitään väliä - paitsi hänen tahdollaan.

Seuraamus voi olla myös neutraali, esimerkiksi tilanteessa, jossa puolitoistavuotias heittää lautasen lattialle, ja lautanen menee rikki.

Tyyliin oho, lautanen meni rikki. Nyt pitää siivota. Asiasta seuraa todennäköisesti myös, että lautanen on jatkossa muovia tai aikuinen pitää lautasesta kiinni.

Neutraali seuraus on hyvä varsinkin silloin, kun lapsi ei vielä ymmärrä tekonsa seurauksia. Jos lapsi ymmärtää ja on itsekin harmissaan, "rangaistusta" ei edes tarvitse, koska hän ymmärsi jo. Silloin rangaistus olisi enemmän kosto. (Jos teini heittää kännykkänsä seinään, lisäseuraus on toki, että on hyvä miettiä onko uuteen rahaa, miten sitä saa ja milloin).

https://en.wikipedia.org/wiki/Sadistic_personality_disorder

Vierailija kirjoitti:

Ei, lapsille ei tarvitse TUOTTAA pettymyksiä. Ihan normaalisti niitä tulee elämässä eteen ilman erillistä tuottamista ja tehtailua.

Niinpä. Pettymyksiä tulee joka tapauksessa vastaan. Ei niitä tarkoituksellisesti pidä aikaan saada kotoa käsin. Tärkeämpää on luoda onnistumisen mahdollisuuksia ja vahvistaa uskoa itseensä.

Pettymysten osalta oennaista on opettaa sietämään, käsittelemään ja selviytymään niitä niin, ettei lannistu ja muserru niistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, lapsille ei tarvitse TUOTTAA pettymyksiä. Ihan normaalisti niitä tulee elämässä eteen ilman erillistä tuottamista ja tehtailua.

Niinpä. Pettymyksiä tulee joka tapauksessa vastaan. Ei niitä tarkoituksellisesti pidä aikaan saada kotoa käsin. Tärkeämpää on luoda onnistumisen mahdollisuuksia ja vahvistaa uskoa itseensä.

Pettymysten osalta oennaista on opettaa sietämään, käsittelemään ja selviytymään niitä niin, ettei lannistu ja muserru niistä.

En usko, että tätä tarvitsee varsinaisesti opettaa. Jos edellä mainitsemasi todella onnistuu.

Muuten palataan siihen, että epäonnistuminen itseensä uskomisen säilyttämisessä ja vahvistamisessa vaatii opiskelua epäonnistumisensa sietämisessä... Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Vierailija kirjoitti:

Neutraali seuraus on hyvä varsinkin silloin, kun lapsi ei vielä ymmärrä tekonsa seurauksia. Jos lapsi ymmärtää ja on itsekin harmissaan, "rangaistusta" ei edes tarvitse, koska hän ymmärsi jo. Silloin rangaistus olisi enemmän kosto.

Tässä monella menee pieleen: yliammutaan, koska vahinko tuottaa pettymyksen (!) omalle onnistumiselle vanhempana. Niin, aikuiset ne niitä pettyjiä ovat, ja tekevät joskus lapsistakin sellaisia.

Tiuskiminen/huutaminen on itsekästä tunteiden purkamista lapseen, johon jokainen vanhempi kai joskus sortuu. Mutta sitten pitäisi ymmärtää pyytää anteeksi huonoa käytöstään. Lapsen teko oli vahinko, aikuiselta voisi olettaa parempaa käytöksen hallintaa, niin että vaikka kiukuttaisi pystyisi jotenkin vähemmän vahingollisesti ilmaisemaan sitä, olematta kuitenkaan outo ja pelottava.

En tarkoita, että pahoittelu oikeuttaisi purkamaan aggressioita lapseen... Eli että saa olla moukka, koska "ainahan sitä voi pyytää anteeksi". Aikuinenkaan ei haluaisi, että hänelle tehtäisiin samaa.

--

Toisaalta yliampuminen voi tosiaan tarkoittaa kostamista. Aikuinen toivoo, että viha, nolaaminen ja rakkauden evääminen lapselta vahingon vuoksi saisi hänen olonsa niin kurjaksi, että jatkossa pelko ohjaisi hänen käytöstään. Aikuisella olisi todennäköisemmin parempi mieli itsestään, onnistuessaan vanhempana, kun lapsi käyttäytyisi moitteettomasti - ellei vanhempi onnistu hyvällä, niin kiusalla ainakin, ja se riittää hänelle. Lapsen kannalta asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Jos lapsi käyttäytyy tahallaan huonosti, hän osoittaa mieltään siitä, ettei ole täysin tyytyväinen eikä aggressiivisuus ole ratkaisu siihen. Jos aikuinen käyttää tilaisuuden eli tyytymättömyyden hyväkseen, kostamalla eli tuottamalla suuremman pettymyksen... no, hän ampuu omaan nilkkaansa.

Aikuiset kovasti haluaisivat, että lapset ajattelisivat juuri heidän logiikkansa mukaan - mutta kohtelevat heitä monesti päinvastoin, kuin itse loogisesti odottavat?

Monilta lapailta vaaditaan asioita, joita aikuiset eivät itse pysty olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos seurauksia ei ole, tai ne ovat joka tapauksessa kivoja, lapsi oppii, että millään ei ole mitään väliä - paitsi hänen tahdollaan.

Eli jos vanhempi totaalisesti ignooraa lapsen ja sen, mitä hänelle tapahtuu - sehän on eräs väkivallan muoto. Seuraus vaikkapa lautasen putoamisesta, esimerkistä jonka annoit, olisi sanoe edes "hups!" 

Entä jos kiusatut ovat oikein rasittavia? Eikö niiden kanssa menisi hermo! Niin että tekisi mieli itsekin kiusata. Nehän on tottunu siihen. Siitä vaan pettymyksiä tuottamaan. Ap:tä lainatakseni, kaikkihan tietävät, että heistä kasvaa silloin tasapainoisia. Ah... sallittua väkivaltaa. Vai itsepuolustusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä pettymyksiä tarvitse erikseen tuottaa. Mutta keppiä ja porkkanaa vuorotellen. Ei ulos leikkimään, ennenkuin huone on siivottu. Karkkia ja herkkuja ostetaan harvemmin. Ei missään tapauksessa kaikilla kauppareissuilla. Kehuja annetaan hyvästä työstä ja yrittämisestä. Mutta esim. uutta puhelinta ei saa heti, vaan vasta jouluna tai synttärinä. Siihen saakka mennään vanhalla yms.

Ja kyllä niitä pettymyksiä tulee koulussa ja kaverisuhteissa ihan riittävästi.

Miski ei voida opettaa, että huoneen siivoaminen olisi kivaa? Miksi sallitaan sotku? Miksi ei hyväksytä, että koko sotkun siivoaminen kerralla voi olla ikätasoon nähden kohtuuton projekti? Miksi vastuu sysätään lapsen niskaan aggression ja uhkailun kera? Porkkana ei tätä vihamielisyyttä täysin kompensoi. 

Heh, ei taida olla omia lapsia sinulla?

Ei se huoneen siivous ole mikään aggressiivinen uhkaus. Se oli vain yksi esimerkki monista kotihommmista, kuten roskien vienti, pyykkien laittaminen yms. Eli puhun nyt kouluikäisistä lapsista. Jos olet toistuvasti sanonut, että huone pitää siivota, eikä mitään tapahdu, niin mitä teet? Sitten lapsi aikoo lähteä ulos omiin leikkeihinsä. Silloin tulee vaatimus, että siivous ensin ja leikkeihin vasta sen jälkeen. Usein ihmettelen, miksi täällä palsoilla ei hyväksytä sitä, että lapsille asetetaan rajoja ja vaatimuksia. On myös naurettava ajatus, että lapselle voisi opettaa, että siivous on kivaa. Kovin on akateeminen näkemys sinulla. Kyllä lapsi itse päättää, mikä on hänen mielestään kivaa. Esim. meillä poika tykkää leipoa sämpylöitä, mutta tyttö vastaavasti ei välitä.

Ihan samaa mieltä. Sitäpaitsi kaikki elämässä nyt ei vaan ole kivaa, mutta on silti tehtävä.

Niinpä. Se on mielestäni kasvatuksen oleellisimpia tarkoituksia. Ikävätkin työt on tehtävä. Eihän kivoja asioita tarvitse "kasvattaa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä pettymyksiä tarvitse erikseen tuottaa. Mutta keppiä ja porkkanaa vuorotellen. Ei ulos leikkimään, ennenkuin huone on siivottu. Karkkia ja herkkuja ostetaan harvemmin. Ei missään tapauksessa kaikilla kauppareissuilla. Kehuja annetaan hyvästä työstä ja yrittämisestä. Mutta esim. uutta puhelinta ei saa heti, vaan vasta jouluna tai synttärinä. Siihen saakka mennään vanhalla yms.

Ja kyllä niitä pettymyksiä tulee koulussa ja kaverisuhteissa ihan riittävästi.

Miski ei voida opettaa, että huoneen siivoaminen olisi kivaa? Miksi sallitaan sotku? Miksi ei hyväksytä, että koko sotkun siivoaminen kerralla voi olla ikätasoon nähden kohtuuton projekti? Miksi vastuu sysätään lapsen niskaan aggression ja uhkailun kera? Porkkana ei tätä vihamielisyyttä täysin kompensoi. 

Heh, ei taida olla omia lapsia sinulla?

Ei se huoneen siivous ole mikään aggressiivinen uhkaus. Se oli vain yksi esimerkki monista kotihommmista, kuten roskien vienti, pyykkien laittaminen yms. Eli puhun nyt kouluikäisistä lapsista. Jos olet toistuvasti sanonut, että huone pitää siivota, eikä mitään tapahdu, niin mitä teet? Sitten lapsi aikoo lähteä ulos omiin leikkeihinsä. Silloin tulee vaatimus, että siivous ensin ja leikkeihin vasta sen jälkeen. Usein ihmettelen, miksi täällä palsoilla ei hyväksytä sitä, että lapsille asetetaan rajoja ja vaatimuksia. On myös naurettava ajatus, että lapselle voisi opettaa, että siivous on kivaa. Kovin on akateeminen näkemys sinulla. Kyllä lapsi itse päättää, mikä on hänen mielestään kivaa. Esim. meillä poika tykkää leipoa sämpylöitä, mutta tyttö vastaavasti ei välitä.

Ihan samaa mieltä. Sitäpaitsi kaikki elämässä nyt ei vaan ole kivaa, mutta on silti tehtävä.

Tietysti omaa vastuuta hyvään kohteluun voi hiukan paeta vetoamalla tähän argumenttiin. 

Meillä huone piti siivota kerran viikossa. Sillä välin oli loukkaantumisia sotkuisessa huoneessa, mutta sehän ei kiinnostanut, kun käsky kävi vain kerran viikossa. Helppoa vastuun väistelyä, kuin karkki-, ryyppy, tai mässäilypäivä!

Oikeastaan, en tajunnut tästä vastauksesta yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mies on 170 cm tai lyhyempi niin naista vaikeampi saada ja jos ei ole lapsena pettynyt mistään.

Alle 170-senttinen mies, joka lapsena riittävästi päähän lyöty, niin helpompi saada nainen?

En ole koskaan saanut naista. He ovat vain valinneet minut. Nuorena minulla oli seurustelusuhteita. Jätin ja tulin jätetyksi. Normaalia elämää ja siis pettymyksiä, josta täällä keskustellaan. Jos lapsena ei ole kokenut pettymyksiä, niin esim. suhteen loppuminen voi tuntua maailmanlopulta.

Perheellinen mies, pituutta 167 cm.

Vierailija kirjoitti:

Monilta lapailta vaaditaan asioita, joita aikuiset eivät itse pysty olemaan.

Monilta? Veikkaanpa, että aika harvalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mies on 170 cm tai lyhyempi niin naista vaikeampi saada ja jos ei ole lapsena pettynyt mistään.

Alle 170-senttinen mies, joka lapsena riittävästi päähän lyöty, niin helpompi saada nainen?

Saada nainen? Onneksi jäät ilman, ei nainen ole esine, joka 'saadaan' .

Sanotko samalla tavalla jokaiselle, joka puhuu lapsen saamisesta?

ohis

Lyhyet vanhemmat ei voi antaa pituutta pojalle, vaikka olisi kuinka paljon rahaa. Lyhyen miehen pitää ottaa itseä pitempi nainen, että pojasta tulee sitten pitempi.

Miksi pojasta pitää tulla pidempi?

Vierailija kirjoitti:

Olen jo kolmekymppinen, joten kasvatustyyli on muuttunut joka tapauksessa, mutta usein olen pohtinut vanhempieni tapaa kasvattaa meitä lapsia. Jotenkin he onnistuivat kaikki kasvatusperiaatteet kääntämään päälaelleen. Esimerkiksi juuri tuo, että pitää tuottaa pettymyksiä. Lama-ajan lapsena niitä pettymyksiä tuli ihan pyytämättä ja paljon, mutta se ei riittänyt. Piti tuottaa kokemusta ettemme ole minkään arvoisia. Kirjoitin tarinoita, jotka luettuaan äitini totesi, että tajuanko edes mitä kirjoitan. Kun sain ensimmäisen kesätyöpaikkani, äitini kommentti oli, että minulle maksetaan liikaa palkkaa. Vähempi pitäisi riittää. Tietenkään mitään viikkorahoja ei ollut koskaan ja muutenkin pienenkin rahan saaminen oli todella nihkeää. Muutenkin hän kovaan ääneen selitti miten lapsille ei tarvi mitään ostaa ja paheksui erästä tuttavaa, joka harmitteli miten paljon lapseen menee rahaa. Eihän niihin lapsiin mene rahaa, jos ei laita. Meihin ei tietenkään laitettu. Vaatteet oli rumia ja halpoja, maksullisia harrastuksia ei ollut, emme käyneet missään. Kaiken lisäksi asuimme haja-asutusalueella missä ei ollut muita lapsia lainkaan eli emme päässeet edes kavereiden kanssa ulos. Äitini kasvoi kaupunkialueella, jossa kavereita oli jo naapuritontilla. Aivan kuin hän ei tajunnut ettei siellä helvetin metsässä ollut edes leikkikavereita, kun käski meidät ulos. Äitini myös kuvitteli, että kotihoito tarkoitti sitä, että meidät lapset pidetään kotona. Päiväkoti oli hänen mielestään pahasta. Tosin ei hän meidän kanssa mitään tehnyt, ei ohjannut meille mitään kehittävää tehtävää tai muutenkaan ajatellut, että päivähoidossa voisi oppia monia taitoja mitä hän ei meille opettanut. Tuohon aikaan puhuttiin perheiden laatuajasta ja äitini vain nauroi, että meillä on koko ajan laatuaikaa, kun olemme vain kotona. Hän ei tajunnut, että kotona lojuminen ja hänen omien asioiden puuhastelu ei ollut sitä mitä tuolla tarkoitettiin.

Kaikesta huolimatta olemme vanhempieni kanssa hyvissä väleissä. Ajattelen, että he ovat ihmisinä mukavia. Ihmettelen vain miten he vanhempina olivat aivan paskoja. Joskus äitini on viitannut lapsuuteeni ja jotenkin tuonut esiin, että meillä olisi ollut hyvä lapsuus, mutta itse haluaisin kertoa heille, että huono se oli. Henkiin jäätiin, mutta mitään eväitä ei elämään saatu. Olen aikuisena joutunut paljon opettelemaan kantapään kautta, koska kotoa ei sellaista oppia saanut. Toisaalta haluaisin antaa vain olla, sillä eivät he varmaan parempaan pystyneet.

Nyt lopeta nöyristely, äitisi on todella itsekäs.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen muutaman perheen, missä pojista tulee lyhyitä miehiä, kun vanhemmat lyhyitä.

Mahdotonta! Koska silloinhan lyhyen miehen olisi pitänyt saada nainen, mikä kuulemma on mahdotonta.