Lue keskustelun säännöt.
Se tiedetään, että lapsille täytyy tuottaa pettymyksiä jotta heistä voi kasvaa tasapainoisia aikuisia MUTTA
16.07.2021 |
jos se menee yli ja oikeasti ei saa melkein mitään koskaan, ei päästetä mihinkään ja melkein kaikki on pettymystä pettymyksen perään, onko sekään hyvä? Minulla oli tällainen lapsuus ja sitä jotenkin kasvoi niin siihen ja tottui ettei mitään saa mitä haluaa, ei pääse mihinkään, niin ei ole oikein koskaan sit osannut aikuisenakaan onnistua missään vaan se oma mukavuusalue on siinä, että kaikki menee pieleen. Tuloksena on epäonnistunut ura, epäonnistunut rakkauselämä, epäonnistuneet terveystavoitteet, olemattomat kaverisuhteet yms.
Kommentit (212)
Vierailija kirjoitti:
Yhden tuttavan mies 170 cm ja tuttava muutaman sentin lyhyempi eli heidän pojasta tulee lyhyt mies. Naisen saanti tulee olemaan vaikeampaa, joutuu mies todella kilpailemaan työpaikasta, että on joku mahdollisuus seurustella.
Kannattaa vanhempien tuottaa jo nyt pettymyksiä, että selviää sitten aikuisena, jos tulee naisilta pakkeja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsokaa vaikka, kuinka koiranpennun käy, kus sitä pyritään manipuloimaan kiusan kautta.
Käytännössä ja teoriassa nyt näyttäisi olevan iso AUKKO.
Se näyttäisi olevan nykyajassa ongelmana, että on jonkinlaista kyvyttömyyttä sovittaa käytäntöä ja teoriaa. tarkoitan, että jos uskotaan sokeasti teoriaan, käytännön tosiasioita ei suostuta näkemään; aivan kuin niitä ei olisi, ilman jonkun julistamaa lupaa.
Vierailija kirjoitti:
Eräs isä rupesi hermostuneena nauramaan, kun lapsi halusi karkkia. Lapsi näytti pelokkaalta ja meni äidin helpoihin, joka yritti kovasti selittää, miksi ei saa haluta. Kummallista, että haluaminen on vanhemmille niin hermoja raastavaa. Miten lapsi voisi kehittyä, ellei hän saisi haluta mitään itsenäisesti, tai jos haluaminen olisi aina joku jäykkä, ulkopuolisen sääntelemä asia? Eikö itse saa säännellä mitään, kun se riistetään sopimuksilla? Onko itkeminen niin kamalaa, että vanhemmat menevät suunniltaan, yhden karkin haluamisen takia, niin että koko haluaminen pitää sysätä tiettyyn päivään?
Saahan sitä haluta vaikka kuun taivaalta, mutta aina ei vaan saa sitä mitä haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Toinen vaarallinen ohje on että riittää kun on ”riittävän hyvä” vanhempi, ja täydellisyyteen ei tarvitse pyrkiä. Tietenkin tämä on normaaleille vanhemmille hyvä ohje, ja täydelisyyden tavoittelijoille jotaka uuvuttavat itsensä turhaan stressamalla jokaisesta pienestäkin asiasta. Mutta samalla tällainen ohje antaa lapsiaan laiminlyöville vanhemmille ”luvan” huolehtia lapsistaan huonosti. He asettavat ”riittävän hyvän” rajan niin matalalle, että tosiasiassa hoiva ja kasvatus ei ole lähelläkään riittävää, vaan lapset ovat heitteillä.
Totta. Riittävän hyvä antaa tilaa kamaluudelle - ja kuinka suuri mahdollisuus silloin jätetään lapsen psyykkiselle vaurioittamiselle, oikein luvan kanssa? Erittäin hyvä huomio siis!
Tunnen muutaman perheen, missä pojista tulee lyhyitä miehiä, kun vanhemmat lyhyitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsii kohdistuva psyykkinen väkivalta onkin pitkälti ok.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen muutaman perheen, missä pojista tulee lyhyitä miehiä, kun vanhemmat lyhyitä.
Rahaa heillä on kyllä jonkun verran. Vanhempien täytyy olla tosi ystävällisiä tulevalle miniälle ettei pilaa pojan juttuja aikuisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avainsana on tasapaino.
On normaalia, että lapselta kielletään asioita. Ne on lähinnä turvallisuus- ja terveyspainotteisia alkuun. Myöhemmin myös ettei saa satuttaa tai rikkoa tahallaan, rahaa ja tavaraa ei voi saada aina kun haluaa, päiväkotiin ja pitää mennä vaikka ei huvittaisi. Yms.
Normaaliin elämään kuuluvia pettymyksiä ei tarvitse siloitella pois, mutta lapsen pettymys ja kiukku pitää hyväksyä. Lasta pitää myös auttaa (mitä voi tehdä kun on vihainen) ja lohduttaa kun hän on surullinen.
Lapsi oppii tästä tapahtumaketjusta paljon enemmän kuin luulisi.
Lapselle pitää olla reilu ja oikeudenmukainen. Vain tyhmä tai sadisti tuottaa tahallaan pettymyksiä kuvitellen kasvattavansa. Lapsi kasvaa, luonteensa mukaan araksi ja masentuneeksi tai öykkäriksi.
Sama täällä. Mutta onneksi pikkuhiljaa olen osannut muuttaa ajattelutapaani. Mutta kauan on kestänyt, olen jo 30+
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei, lapsille ei tarvitse TUOTTAA pettymyksiä. Ihan normaalisti niitä tulee elämässä eteen ilman erillistä tuottamista ja tehtailua.
Tämä on totta. Pettymyksiä tulee vastaan ihan jokaiselle jo lapsena.
Se mikä on tärkeä taito opettaa lapsille ja nuorille on selviytyminen ja kyky käsitellä pettymykset, puhuminen ja taito katsoa eteenpäin. Sen miettiminen, että nyt kävi näin, miten tästä eteenpäin.
Useimmat asiat elämässä ovat sellaisia, että ne saa järjestettyä, hoidettua ja käsiteltyä.
Opin ja ymmärsin tämän vasta aikuisena. Lapsuuden kotonani meillä ei saanut olla mitään tunteita, tarpeita ja haluja.
Pettymykset ja vastoinkäymiset piti itse käsitellä ja hoitaa. Lisäksi äidilläni oli ja on edelleen kammottava tapa voivotella, valitta a ja päivitellä loputtomiin jos jotain sattuu tai ei mene hänen haluamallaan tavalla. Äitini pakeni lapsuudessani aikuisen ja vanhemman vastuuta tuon voivottelun taakse ja opin nopeasti, etten kertonut asioistani, vakavistakaan, äidilleni.
Äitini myös suureellisesti lupaili ja lupailee nytkin, asioita joita ei koskaan toteuta. Lapsena pettymykset, jotka piti salata, olivat karvaita, nyt kohautan olkiani.
Omien lapsieni kohdalla mietin lupaukseni tarkkaan, koska niistä pidetään kiinni. Pettymyksiä on omilleni tullut urheilun kautta enimmäkseen, oma joukkue ei aina voi voittaa, odotetut turnaukset on koronan vuoksi peruttu, loukkaantuminen on pitänyt innokkaan ja lahjakkaan pelaajan kentän laidalla jne.
Lasten ja nyt jo teinien kasvattaminen on tasapainoilua suojelemisen ja pettymysten kokemuksien kanssa elämisen opettelun välissä.
Enkä ikinä voivottele, en päivittele, en valita. Olen itse vastuussa omista tunteistani ja kun jotain sattuu, kuten lapsiperheissä nyt aina sattuu ja tapahtuu, olen ne vahvat hartiat, joiden varaan voi laskea ja kerron aina, että asiat hoidetaan ja autan ja tuen nuoriani myös itse hoitamaan asiat.
Viestistäsi välittyy, että haluat opettaa lapsille elämän olevan riski epäonnistua, tasapainoilua, häviämistä, lupausten pettämistä, jne. eli samaa mentaliteettia, kuin äitisi harjoitti... Haluat viedä tämän negatiivisen tavan nähdä elämä askeleen pidemmälle: opetta lapset taistelemaan! Mutta entä jos et tartuttaisi heihin suvun perinnettä nähdä maailmaa uhkana? Monesti vanhemmat haluavat lapsista jatkeitaa, omien arvojensa toteuttajia, välineitä... Todellista rakkautta on antaa heidän muodostaa lähtökohtiaan mahdollisimman itsenäisesti.
Kauhean pettymyskeskeistä. Lapset ovat iloisia, älkää tehkö heidän elämästään pettymyskeskeistä. Elämä on nauttimista varten! Lasta ei haittaa, ellei hän saa kaikkea - hän ei halua kaikkea - vaan riittää, kun hän tuntee, että sinä rakastat häntä ja antaisit hänelle kaiken, minkä suinkaan voisin. Koska pidät häntä sen arvoisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisi olla kyse rakastavasta OHJAAMISESTA - ei komentelusta ja kiusaamisesta, kun ei tullut asiallisesti ohjattua. Millä äänensävyllä tahtoisit, että pomosi ohjaisi sinua? Kuvittele itseesi kohdistuvan sama, kuin itse käytät lapseen; lapsi on vielä herkempi, hänen maailmansa on pitkälti sinun varassa.
Lapsille ei saisi kostaa ohjauksen puutetta.
Pettymyksen tahallinen tuottaminen, tai pettymyksestä nauttiminen osoittamalla haluttomuutta empatiaan, on kostamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei, lapsille ei tarvitse TUOTTAA pettymyksiä. Ihan normaalisti niitä tulee elämässä eteen ilman erillistä tuottamista ja tehtailua.
Tämä on totta. Pettymyksiä tulee vastaan ihan jokaiselle jo lapsena.
Se mikä on tärkeä taito opettaa lapsille ja nuorille on selviytyminen ja kyky käsitellä pettymykset, puhuminen ja taito katsoa eteenpäin. Sen miettiminen, että nyt kävi näin, miten tästä eteenpäin.
Useimmat asiat elämässä ovat sellaisia, että ne saa järjestettyä, hoidettua ja käsiteltyä.
Opin ja ymmärsin tämän vasta aikuisena. Lapsuuden kotonani meillä ei saanut olla mitään tunteita, tarpeita ja haluja.
Pettymykset ja vastoinkäymiset piti itse käsitellä ja hoitaa. Lisäksi äidilläni oli ja on edelleen kammottava tapa voivotella, valitta a ja päivitellä loputtomiin jos jotain sattuu tai ei mene hänen haluamallaan tavalla. Äitini pakeni lapsuudessani aikuisen ja vanhemman vastuuta tuon voivottelun taakse ja opin nopeasti, etten kertonut asioistani, vakavistakaan, äidilleni.
Äitini myös suureellisesti lupaili ja lupailee nytkin, asioita joita ei koskaan toteuta. Lapsena pettymykset, jotka piti salata, olivat karvaita, nyt kohautan olkiani.
Omien lapsieni kohdalla mietin lupaukseni tarkkaan, koska niistä pidetään kiinni. Pettymyksiä on omilleni tullut urheilun kautta enimmäkseen, oma joukkue ei aina voi voittaa, odotetut turnaukset on koronan vuoksi peruttu, loukkaantuminen on pitänyt innokkaan ja lahjakkaan pelaajan kentän laidalla jne.
Lasten ja nyt jo teinien kasvattaminen on tasapainoilua suojelemisen ja pettymysten kokemuksien kanssa elämisen opettelun välissä.
Enkä ikinä voivottele, en päivittele, en valita. Olen itse vastuussa omista tunteistani ja kun jotain sattuu, kuten lapsiperheissä nyt aina sattuu ja tapahtuu, olen ne vahvat hartiat, joiden varaan voi laskea ja kerron aina, että asiat hoidetaan ja autan ja tuen nuoriani myös itse hoitamaan asiat.
Niin sitä aina kasvattaa lapsensa oman äitinsä "asettamilla ehdoilla", tavalla tai toisella, halusi tai ei...
Vierailija kirjoitti:
Onko se vaarallista pettymyksen tuottamista kun toteaa että nyt ei ole varaa hankkia jotain, katsotaan myöhemmin?
Mitä tarkoitat vaarallisella?
Vierailija kirjoitti:
Tai se, että lapsi on käyttäytynyt tarkoituksella huonosti tai rikkonut sovittuja sääntöjä, ja rangaistuksena kielletään jotain?
No tämä voi olla vaarallista.
Vierailija kirjoitti:
Minusta lapselta pitää myös odottaa jotain, jo aika nuoresta. Pettymyksiä ei kuitenkaan tarvitse tehtailla tarkoituksellisesti, niitä kyllä tulee muutenkin.
Odottaa mitä?
Miksi pettymyksiä tarvitsee niin paljon ajatella?
Vierailija kirjoitti:
Kuulin pojasta jolle äiti silitti elämän tasaiseksi, kaikki annettiin, hankittiin ja järjestettiin. Sitten tapahtui jotain mille äiti ei voinut mitään, eli tyttöystävä jätti pojan. Poika yritti itsemurhaa. Olisihan se voinut tapahtua joka tapauksessa. Mutta liiallinen varjelu ja paapominen on pahasta, kuten piittaamattomuus ja kaiken kieltäminenkin.
Mahdotonta sanoa, mikä johtuu mistäkin; elämän käytännön asioissa auttaminen ei yksiselitteisesti viittaa traumaan, tai sen puutteeseen. Oliko auttaminen huonon omatunnon paikkaamista? Vai pelkkää varallisuuden käyttöä perheessä? Jos perhe on rikas, ei se ole paapomista vaan rikkautta. Mutta jos koettiin, että lapsi on avun tarpeessa, niin ehkä se auttaminen oli vain "oire, ei syy".
Sitten kun lapsen kanssa alkaa mennä huonosti, siitä tulee kierre. Vähän niin kuin riitaisa parisuhde, jossa pinna on aina kireällä. Silloin voi olla ihan luontevaa vaikka käyttää läheisiin erilaisia kostokeinoja siitä, ettei keskinäinen elämä ole hallussa. Ja kostaminen onkin helpompi tehdä, kun siihen annetaan aihetta, pitää vain sanella paljon sääntöjä/rajoja, joiden perusteella kostoja langettaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhden tuttavan mies 170 cm ja tuttava muutaman sentin lyhyempi eli heidän pojasta tulee lyhyt mies. Naisen saanti tulee olemaan vaikeampaa, joutuu mies todella kilpailemaan työpaikasta, että on joku mahdollisuus seurustella.
Kannattaa vanhempien tuottaa jo nyt pettymyksiä, että selviää sitten aikuisena, jos tulee naisilta pakkeja.
Tai siis, että pakkeja tulee. Päähän potkitusta tulee nimittäin luuseri.
Mun lapsuus oli 70-luvulla semmoista, että tykkäsin kuunnella mitä aikuiset puhuu ja kun oli joku mielenkiintoinen, esim. politiikkaan liittyvä juttu ja halusin sanoa oman mielipiteeni, niin isä sanoi, että turpa kiinni, pennuilla ei ole tähän mitään sanottavaa. Tämän sain niin usein kuulla, että ehkä se lopulta latisti minut niin, että minun on vieläkin vaikea isossa ryhmässä puhua yhtään mitään ja sanoa omaa mielipidettäni.
Tarve tuottaa muille pettymyksiä, paljastaa toiveen ottaa läheiset mukaan oman pahan olon kestämiseen. "Lapsen opettaminen" on todella hyvä veruke ja päästääkin pälkähästä, kun ei tiedä, miten toisen kanssa tulisi olla, kun itseluottamus puuttuu. Sitten vain piiskaa antamaan, niin tulee parempi olo? Ihan kivaa sekin, jos piiska osuu naamalle, ja itse saa vain nähdä sen? Heh, sitä kutsutaan vahingoniloksi!
Yhden tuttavan mies 170 cm ja tuttava muutaman sentin lyhyempi eli heidän pojasta tulee lyhyt mies. Naisen saanti tulee olemaan vaikeampaa, joutuu mies todella kilpailemaan työpaikasta, että on joku mahdollisuus seurustella.