Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä on vikana kun lapsi ei kestä olla yhtään ilman minua?
15.07.2021 |
Täyttää viikon päästä kolme. On ollut aina sellainen, että jos teen pienenkin hetken jotain omaa niin alkaa itkemään tai hermostuu. Ja siis tarkoitan ihan lyhyitä tekemisiä, esim käyn pissalla. Viimeisin esimerkki on että puhuin kahden minuutin puhelun ja lapsi yritti koko ajan lyödä ja raapia minua. Olin ennen puhelua selittänyt hänelle että äiti puhuu pienen hetken puhelimessa ja hänen täytyy se hetki leikkiä leluilla, olin ohjannut leikin alkuun, varmistanut että lelut on siinä saatavilla jne. Enkä todellakaan puhu kuin kerran tai kaksi viikossa puhelimessa ja silloinkin aina lyhyesti vain.
Antakaa joku vinkkejä, tämä on aika raskasta.
Kommentit (54)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se ei ole lppinut lohduttamaan itseään eikä luottamaan siihen, että äiti tulee takaisin. Perusturvallisuus on siis vielä hakusessa.
Lapsilla on vaiheita, joissa tuo on normaalia. Mutta jos lapsi ”on aina ollut tuollainen” se ei ole normaalia, vaan kyse on siitä, että jokin on estämyt normaalin kehityksen jossa lapsi oppii sekä lohduttamaan itse itseään että luottamaan siihen, että vanhempi tulee takaisin vaikka katoaa näkyvistä välillä,
Vierailija kirjoitti:
Se ei ole lppinut lohduttamaan itseään eikä luottamaan siihen, että äiti tulee takaisin. Perusturvallisuus on siis vielä hakusessa.
Lapsilla on vaiheita, joissa tuo on normaalia. Mutta jos lapsi ”on aina ollut tuollainen” se ei ole normaalia, vaan kyse on siitä, että jokin on estämyt normaalin kehityksen jossa lapsi oppii sekä lohduttamaan itse itseään että luottamaan siihen, että vanhempi tulee takaisin vaikka katoaa näkyvistä välillä,
En käsitä mitä olisin tehnyt väärin. En ole koskaan yllättäen kadonnut näköpiiristä eikä lapsi ole koskaan säikähtänyt että missä olen. Olen aina reagoinut itkuun nopeasti ja lohduttanut. Olen ihan alusta saakka yrittänyt tehdä kaikkeni että hyvä perusturvallisuus kehittyisi. Ap
Sillä voi olla persoonallisuudesta sellainen ominaisuus, joka altistaa tuolle. Voi olla ihan vaan herkkä.
Tuon ikäinen ymmärtää jo erillisyyden vanhemmasta, ilmeisesti häntä ahdistaa se. Hän kumminkin pystyy ymmärtämään senkin,että raapiminen sattuu toista ja on väärin. Tätä pystyy alkaa opettamaan jo alle parivuotiaalle.
Ongelmaa en sinänsä kyllä osaa ratkaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ei ole lppinut lohduttamaan itseään eikä luottamaan siihen, että äiti tulee takaisin. Perusturvallisuus on siis vielä hakusessa.
Lapsilla on vaiheita, joissa tuo on normaalia. Mutta jos lapsi ”on aina ollut tuollainen” se ei ole normaalia, vaan kyse on siitä, että jokin on estämyt normaalin kehityksen jossa lapsi oppii sekä lohduttamaan itse itseään että luottamaan siihen, että vanhempi tulee takaisin vaikka katoaa näkyvistä välillä,
En käsitä mitä olisin tehnyt väärin. En ole koskaan yllättäen kadonnut näköpiiristä eikä lapsi ole koskaan säikähtänyt että missä olen. Olen aina reagoinut itkuun nopeasti ja lohduttanut. Olen ihan alusta saakka yrittänyt tehdä kaikkeni että hyvä perusturvallisuus kehittyisi. Ap
Et välttämättä ole tehnyt mitään väärin. Lapsella on myös omat ominaisuutensa, ei hän ole maailmaan tullessaan mikään tyhjä taulu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa ottaa neuvolaan yhteyttä. Siellä on ammattilaisia jotka osaa paremmin sanoa onko tuo epänormaalia vai ei. Itsestäni kuulostaa huolestuttavalta ja jos olisi oma ipana, olisin jo vaatimassa testejä, mutta kai lapsillakin on erilaisia temperamentteja.
Miten pärjää lapsenvahtien ja sukulaisten kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa neuvolaan yhteyttä. Siellä on ammattilaisia jotka osaa paremmin sanoa onko tuo epänormaalia vai ei. Itsestäni kuulostaa huolestuttavalta ja jos olisi oma ipana, olisin jo vaatimassa testejä, mutta kai lapsillakin on erilaisia temperamentteja.
Miten pärjää lapsenvahtien ja sukulaisten kanssa?
Ihan ok pärjäilee, kyselee hyvin usein missä äiti mutta rauhoittuu kun hänelle selitetään missä olen. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi on oppinut saamaan huomion itkemällä ja vetelee nyt äitiä kuin pässiä narussa.
Mä olisin varmaan ihan kamala mutsi kun alkaisin puhua joka päivä puhelimessa ihan vaan harjoituksen vuoksi, enkä todellakaan pyytelisi sitä lapselta anteeksi. Eikö se jossain vaiheessa opi että mitään kamalaa ei tapahdu vaan leikki voi jatkua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ei ole lppinut lohduttamaan itseään eikä luottamaan siihen, että äiti tulee takaisin. Perusturvallisuus on siis vielä hakusessa.
Lapsilla on vaiheita, joissa tuo on normaalia. Mutta jos lapsi ”on aina ollut tuollainen” se ei ole normaalia, vaan kyse on siitä, että jokin on estämyt normaalin kehityksen jossa lapsi oppii sekä lohduttamaan itse itseään että luottamaan siihen, että vanhempi tulee takaisin vaikka katoaa näkyvistä välillä,
En käsitä mitä olisin tehnyt väärin. En ole koskaan yllättäen kadonnut näköpiiristä eikä lapsi ole koskaan säikähtänyt että missä olen. Olen aina reagoinut itkuun nopeasti ja lohduttanut. Olen ihan alusta saakka yrittänyt tehdä kaikkeni että hyvä perusturvallisuus kehittyisi. Ap
Kuulostaa hieman siltä, että olet opettanut lapsen pompottamaan sinua. Reagoit nopeasti niin lapsi huomaa, että "ahaa, näin saan äidin kokonaan itselleni" ja totta kai toistaa tätä. Kannattaa kokeilla sitä, että jättää itkun huomiotta, jos ei ole oikeasti hätää (esim. satuttanut itsensä). Näin lapsi vähitellen oppii, että pomotusitku on turhaa ja lopettaa sen. Voi viedä aikaa ja vaatia muutamat kovat itkut, mutta siitä ei lapsi rikki mene.
Tulkitsenko oikein, että puhut puhelimessa vain pikaisesta, koska lapsi itkee? Jos näin, annat suoraan vallan lapselle. Kohta kontrolloi tekemisiäsi muutenkin. Paras lopettaa tuo kierre alkuunsa. Vanhemman tärkein tehtävä on opettaa lapsi sietämään pettymyksiä ja sitä, että lapsi ei määrää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa neuvolaan yhteyttä. Siellä on ammattilaisia jotka osaa paremmin sanoa onko tuo epänormaalia vai ei. Itsestäni kuulostaa huolestuttavalta ja jos olisi oma ipana, olisin jo vaatimassa testejä, mutta kai lapsillakin on erilaisia temperamentteja.
Miten pärjää lapsenvahtien ja sukulaisten kanssa?
Kiukuttelu ei ole mikään syy viedä testeihin. Se on normaalia, jos lapsi on tottunut itkemällä saamaan tahtonsa läpi eli huomion itseensä.
Älä välitä, meillä sekä lapset että ex roikkuivat puhelimen johdossa sen harvan kerran, kun soitin jollekulle ennen kännykkäaikaa. Karkuunkaan heitä ei päässyt toiseen huoneeseen, kun johto oli siihen ihan liian lyhyt.
Sen vielä ymmärrän, että lapset roikkuvat äidissään, mutta että aikuinenkin vielä (ex). Luulen, että tuo äidissä roikkuminen puheluiden aikana johtuu mustasukkaisuudesta. Lapsi ei saakaan äidin jakamatonta huomiota.
Kun menet vessaan asioillesi ja suljet oven perässäsi, lapsi saattaa hätääntyä ja luulla, että äiti on kadonnut jäljettömiin. Minä jouduin ratkaisemaan tämän ongelman niin, että ovi oli auki vessa-asioitteni aikana, kunnes nämä eroahdistuskohtaukset menivät ohi.
MLL:n nettisivuilla sanotaan, että 3-vuotias haluaa olla iso ja pärjäävä, ja hetken päästä hän haluaakin olla vauva.
Löytyisikö MLL:n sivulta sinulle jokin sopiva lapsenkasvatusvinkki?
https://www.mll.fi/vanhemmille/lapsen-kasvu-ja-kehitys/3-4-v/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa neuvolaan yhteyttä. Siellä on ammattilaisia jotka osaa paremmin sanoa onko tuo epänormaalia vai ei. Itsestäni kuulostaa huolestuttavalta ja jos olisi oma ipana, olisin jo vaatimassa testejä, mutta kai lapsillakin on erilaisia temperamentteja.
Miten pärjää lapsenvahtien ja sukulaisten kanssa?
Ihan ok pärjäilee, kyselee hyvin usein missä äiti mutta rauhoittuu kun hänelle selitetään missä olen. Ap
Tarkoitin että saavatko muut aikuiset lapsestasi huolehtiessaan käydä vessassa/puhua puhelimessa ilman samanlaista kohtausta kuin lapsi tekee sinun kanssasi? Eli onko lapsi neuroottinen vain sinun huomiostasi vaiko ihan kaikkien aikuisten?
Leikkiikö kiltisti toisten lasten kanssa?
Kaverilla tuollainen 5-vuotias, on aivan kiinni äidissään. Ainoastaan päiväkodissa kykenee olemaan ilman äitiä (ja sielläkin meni oppia kauan, ei loppunut itku tunteihin äidin jätettyä hoitoon ja hävittyään maisemista).
En tykkää kyläillä heillä tai ottaa heitä meille enää, kun keskustelusta ei tule hevon h*levettiäkään, kun lapsi huutaa pää punaisena äitinsä huomiota jatkuvasti. Omat lapseni yrittävät saada leikkimään mutta ei käy, jos ei äitikin istu ja leiki mukana.
Lopulta oksentaa huudettuaan niin kauan, ja vaatii tissiä (jep, 5-vuotias), ja siinä tissiä imiessään on kyllä hiljaa, mutta lyö äitiään aina kun tämä yrittää minulle jotain sanoa.
Täytyy sanoa, että itse en katselisi moista käytöstä viisi vuotta. Olisi jo oppinut olemaan pahalla jos ei hyvällä opi.
Vierailija kirjoitti:
Tulkitsenko oikein, että puhut puhelimessa vain pikaisesta, koska lapsi itkee? Jos näin, annat suoraan vallan lapselle. Kohta kontrolloi tekemisiäsi muutenkin. Paras lopettaa tuo kierre alkuunsa. Vanhemman tärkein tehtävä on opettaa lapsi sietämään pettymyksiä ja sitä, että lapsi ei määrää.
Ei, puhun lyhyesti koska hoidettavat asiat on nopeita hoitaa, mutta puhun ne aina rauhassa loppuun vaikka lapsi kiukuttelisi. Ap
Onko sinun ensimmäinen lapsesi? Osaisivatkohan neuvolan tädit neuvoa sinua? Heiltä saa kaikenlaisia hyviä kasvatusvinkkejä. Silloin kun omat lapseni olivat neuvolaiässä, sain joka vuonna lehtisen, jossa kerrottiin lapsen kehityksestä aina vuosi kerrallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ei ole lppinut lohduttamaan itseään eikä luottamaan siihen, että äiti tulee takaisin. Perusturvallisuus on siis vielä hakusessa.
Lapsilla on vaiheita, joissa tuo on normaalia. Mutta jos lapsi ”on aina ollut tuollainen” se ei ole normaalia, vaan kyse on siitä, että jokin on estämyt normaalin kehityksen jossa lapsi oppii sekä lohduttamaan itse itseään että luottamaan siihen, että vanhempi tulee takaisin vaikka katoaa näkyvistä välillä,
En käsitä mitä olisin tehnyt väärin. En ole koskaan yllättäen kadonnut näköpiiristä eikä lapsi ole koskaan säikähtänyt että missä olen. Olen aina reagoinut itkuun nopeasti ja lohduttanut. Olen ihan alusta saakka yrittänyt tehdä kaikkeni että hyvä perusturvallisuus kehittyisi. Ap
Tossa se vika on. Lapsi on oppinut hallitsemaan sinua itkullaan.
Onkohan se sitten aina hyväksi jokaiselle personaallisuudelle että pitää koko ajan vauvaa sylissä, huomioi aina vain vauvan kun se vähän inahtaa, ja vastaa huutoon samalla sekunnilla, oppiiko vauva läheisriippuvaiseksi. Siis että perusturvallisuus on jotenkin ylivirittynyt ja lapsi kokee turvattomuutta heti jos asiat eivät ole niin kuin aiemmin on ollut.
Kunhan pohdin.
Alue: Aihe vapaa
Ei kaikki lapset osaa.