Selittäkää ja kertokaa lapsettomalle, miksi pikkulapsiarki on niin raskasta kun on öitiys-tai isyyslomalla?

Mitä vähemmän eläytymiskykyä, tai enemmän riittämättömyyttä, sitä helpommin ne ongelmat sitten kasautuu... 

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin suurin osa ei sano arjen olevan raskasta, se on lapsettoman tulkinta, että kaikki. Toisekseen jos sanoo, että ei ole omaa aikaa tai mainitsemasi asiat muuttuvat, sen negaation sinne lisää lapseton hyvin usein. Moni tekee em. valinnan ihan itse ja on siihen tyytyväinen.

Mutta siis, jos se vauva-arki tuntuu haastavalta, liittyy se rytmittömyyteen, ennalta-arvaamattomuuteen, koko ajan tulee olla valmiina ja hälytystilassa, osa nukkuu huonosti, kaikki vähemmän kuin ennen lasta/lapsia ja elämänmuutos, vaikkqkin positiivinen sellainen, on aina prosessointia vaativa asia. Toiset löytää tasapainon ja rauhan, toiset ei.

Tottakai vauva-arki on erilaista kuin lapsettomalla. Jos ei tiedosta jo etukäteen, että pieni tarvitsee kokoaikaisesti huomiota, iskee se voimalla ja rajulla yllätyksellä. Äitiysloma on mukavaa aikaa (itse 4 krt) kun ei pääsee hengähtämään työkuvioista. Pääasia on, ettei mökkiydy vauvan kanssa neljän seinän sisälle. Talvivauva vaunuissa ja kesävauva väliin vaikka rintarepussa, hoitolaukku mukana; kavereita tapaamaan. Mä kävin kaikkien vauvojeni kanssa museoissa, ulkotapahtumissa, messuilla.. Neuvoni on siis, älä jumitu vauvan kanssa kotiin.

Vierailija kirjoitti:

On työtä joka päivä vuorokauden ympäri. Lapset kiukuttelevat ja karkailevat. Koko ajan on pelko, että jos ei onnistu noudattamaan kasvatussuosituksia niin joku tekee lastensuojeluilmoituksen ja saatat menettää lapset.

Itsevarmuuden puute ("onnistunko noudattamalla suosituksia?") kuuluu siihen riittämättömyyteen. Se ei kuitenkaan ole yleensä vapaasti valittava asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin suurin osa ei sano arjen olevan raskasta, se on lapsettoman tulkinta, että kaikki. Toisekseen jos sanoo, että ei ole omaa aikaa tai mainitsemasi asiat muuttuvat, sen negaation sinne lisää lapseton hyvin usein. Moni tekee em. valinnan ihan itse ja on siihen tyytyväinen.

Mutta siis, jos se vauva-arki tuntuu haastavalta, liittyy se rytmittömyyteen, ennalta-arvaamattomuuteen, koko ajan tulee olla valmiina ja hälytystilassa, osa nukkuu huonosti, kaikki vähemmän kuin ennen lasta/lapsia ja elämänmuutos, vaikkqkin positiivinen sellainen, on aina prosessointia vaativa asia. Toiset löytää tasapainon ja rauhan, toiset ei.

Tottakai vauva-arki on erilaista kuin lapsettomalla. Jos ei tiedosta jo etukäteen, että pieni tarvitsee kokoaikaisesti huomiota, iskee se voimalla ja rajulla yllätyksellä. Äitiysloma on mukavaa aikaa (itse 4 krt) kun ei pääsee hengähtämään työkuvioista. Pääasia on, ettei mökkiydy vauvan kanssa neljän seinän sisälle. Talvivauva vaunuissa ja kesävauva väliin vaikka rintarepussa, hoitolaukku mukana; kavereita tapaamaan. Mä kävin kaikkien vauvojeni kanssa museoissa, ulkotapahtumissa, messuilla.. Neuvoni on siis, älä jumitu vauvan kanssa kotiin.

A) kaikki kaverit ei ole päiväsaikaan kotona

B) lapset sairastaa eikä sieltä kotoa pääse

C) meillä oli astmalapsella pakkasraja, ei päästy mihinkään pakkasella

Neutraalina havaintona, ei tuomiten... mutta ne vanhemmat, jotka kotiäitinä tai koti-isänä tekevät ohessa väikkärin tms, eivät kyllä ole henkisesti läsnä lapselleen. Heillä ei ole ajatukset ja huomio siinä lapsessa, vaan itsessään ja omissa jutuissaan. Lapsi vaistoaa sen kyllä, että on näkymätön ja merkityksetön vanhemmalleen, vaikka huoltaja rutiinisti toimien onnistuukin pitämään lapsen hengissä. En kyllä kenellekään kehuskelisi sellaisella lastenhoidolla.

Kyllä miehen pitäisi ymmärtää antaa toiselle omaa aikaa välillä.Sitovuus on kaikkein vaikeinta,kun on koko ajan oltava kuulolla ja hälytystilassa siitä mitä joku milloinkin tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin suurin osa ei sano arjen olevan raskasta, se on lapsettoman tulkinta, että kaikki. Toisekseen jos sanoo, että ei ole omaa aikaa tai mainitsemasi asiat muuttuvat, sen negaation sinne lisää lapseton hyvin usein. Moni tekee em. valinnan ihan itse ja on siihen tyytyväinen.

Mutta siis, jos se vauva-arki tuntuu haastavalta, liittyy se rytmittömyyteen, ennalta-arvaamattomuuteen, koko ajan tulee olla valmiina ja hälytystilassa, osa nukkuu huonosti, kaikki vähemmän kuin ennen lasta/lapsia ja elämänmuutos, vaikkqkin positiivinen sellainen, on aina prosessointia vaativa asia. Toiset löytää tasapainon ja rauhan, toiset ei.

Tottakai vauva-arki on erilaista kuin lapsettomalla. Jos ei tiedosta jo etukäteen, että pieni tarvitsee kokoaikaisesti huomiota, iskee se voimalla ja rajulla yllätyksellä. Äitiysloma on mukavaa aikaa (itse 4 krt) kun ei pääsee hengähtämään työkuvioista. Pääasia on, ettei mökkiydy vauvan kanssa neljän seinän sisälle. Talvivauva vaunuissa ja kesävauva väliin vaikka rintarepussa, hoitolaukku mukana; kavereita tapaamaan. Mä kävin kaikkien vauvojeni kanssa museoissa, ulkotapahtumissa, messuilla.. Neuvoni on siis, älä jumitu vauvan kanssa kotiin.

Joo yli 3 kk:n ikäisen vauvan voi jo ottaa mukaan moneen menoon. Tärkeää on ymmärtää, että vaikka vauva tarvitsee läsnäoloa, hän ei muuten tarvitse sen erityisemmin sosiaalisuutta. Päinvastoin itse asiassa. Näin ollen, vanhempi on aika vapaa tekemään niitä asioita, joita haluaa ja jaksaa - vauvan ei tarvitse sitoutua kovin "sosiaalisesti vaativalla" tasolla. Riittää, että hän saa tarvitsemansa joutumatta aina itkemään. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä varmasti on kyse sekä äidin että vauvan temperamenteista. Joku nainen on tasainen, rauhallinen ja vähän ”hitaalla käyvä”, aistiärsykkeisiin vähemmän reagoiva, jolloin se kotona puuhastelu on varmasti kivaa ja riittävää.

Itse olen luonteeltani temperamenttinen ja kärsimätönkin, tunnen esim. äänet ja hälinän sekä jatkuvat keskeytykset paljon raskaampina. Olen introvertti, joka kaipaa välillä omaa tilaa ja aikaa. Siksi minulle töihin paluu oli helpotus. Nautin lapsista ja äitinä olosta, kun saan päivässä edes hetken aikaa omille ajatuksille. Se ei ole itsekkyyttä tai rakkauden puutetta, vaan osa temperamenttiani. Aivan kuin ekstrovertti kaipaa ihmisiä ja introvertti uupuu liiallisista sosiaalisista kontakteista.

Juuri näin.

Lisään vielä, että jos in hyvin empaattinen ja taipuvainen asettamaan lapsen tarpeet omiensa edelle, niin kotivanhemmuus on raskaampaa. Itsekkäät ja tunnekylmät eivät luultavasti kärsi niin paljon, kun hehän keskittyvät kotonakin omiin juttuihinsa, eivätkä koko ajan ajattele ja huomioi lasta. Kunnon narsisti ottaa vanhempainvapaan varmasti kivana tilaisuutena toteuttaa omia haaveita, lapsen hyvinvoinnista huolehtiminen ei häntä paina, eikä hän tunne huonoa omaatuntoa, jos ei vastaa lapsen tarpeisiin.

Lapsi on hirveän tarvitseva vanhempiaan kohtaan. Mitä pienempi, sitä enemmän. Olet periaatteessa olemassa lapsen tarpeita - niin fyysisiä, psyykkisiä kuin sosiaalisia - varten ja tarpeita esitetään aika lailla jatkuvasti ja usein aikuisen kannalta "väärissä kohdissa". On janoa, nälkää, neuvottelua/taistelua ruoan syömisestä ja monesta muustakin asiasta kuten ulkovaatteiden pukemisesta päiväkotiin lähtiessä, koliikkia, pissa- ja kakkahätää, pissa- tai kakkavaippaa, pissa/kakka tuli housuun, jos ei tullut pitää kuitenkin päästä potalle just nyt vaikka ollaan tilanteessa, jossa se on vaikeaa, tikku meni sormeen, läheisyyden tarvetta, leikkimisen tarvetta, tihutöiden tekemistä pitää vahtia ja sitä ettei juuri kävelemään oppinut yleensä aika pöljä satuta itseään, sosiaalisiin tarpeisiin vastaamista, lapsen hampaat pitää pestä, koko lapsi pitää pestä, koska hän ei vielä osaa jne. jne. Päivä menee hyvin rattoisasti kaikessa tässä hommassa, kun jokainen vesilasillinenkin pitää pikkulapselle erikseen antaa.

Rasittavinta oli varmasti se, että mitä pienempi lapsi, sitä huonommin hän pystyy odottamaan tarpeinensa eli aikuisen tekeminen keskeytyy koko ajan. Jos yritti tehdä mitään "aikuismaisempaa" vaikkapa lukea tai edes miettiä omia ajatuksiaan, se keskeytyi AINA ja MONEEN KERTAAN, mikä todella rasitti. Kognitiotieteitä lukenut ystäväni kertoi, että pienten lasten pääasiallisten hoitajien (siis useimmiten äitien) kognitiivisten kykyjen on havaittu heikkenevän (toivottavasti väliaikaisesti) juuri noiden jatkuvien keskeytysten takia.

Tottakai joku muukin voi olla vauvan ykköshoitaja, kuin äiti. Ja vauvalla on kaikki hyvin, jos hänellä on yksikin hyvä hoitakja - äiti voi vaikka tehdä väikkäriä, tai olla pääministeri. Ovathan isätkin lapsille hyvinkin tärkeitä myös silloin, kun näkevät harvoin.

Mutta jos vauvan hoito on jaetulla sijalla, ja toinen tekee sen "juosten kusten"... Se voi olla tosi kova hinta, joka kostautuu. Eli tehokkuus kääntyy vastuussa olevaa, hoitajaa, vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on hirveän tarvitseva vanhempiaan kohtaan. Mitä pienempi, sitä enemmän. Olet periaatteessa olemassa lapsen tarpeita - niin fyysisiä, psyykkisiä kuin sosiaalisia - varten ja tarpeita esitetään aika lailla jatkuvasti ja usein aikuisen kannalta "väärissä kohdissa". On janoa, nälkää, neuvottelua/taistelua ruoan syömisestä ja monesta muustakin asiasta kuten ulkovaatteiden pukemisesta päiväkotiin lähtiessä, koliikkia, pissa- ja kakkahätää, pissa- tai kakkavaippaa, pissa/kakka tuli housuun, jos ei tullut pitää kuitenkin päästä potalle just nyt vaikka ollaan tilanteessa, jossa se on vaikeaa, tikku meni sormeen, läheisyyden tarvetta, leikkimisen tarvetta, tihutöiden tekemistä pitää vahtia ja sitä ettei juuri kävelemään oppinut yleensä aika pöljä satuta itseään, sosiaalisiin tarpeisiin vastaamista, lapsen hampaat pitää pestä, koko lapsi pitää pestä, koska hän ei vielä osaa jne. jne. Päivä menee hyvin rattoisasti kaikessa tässä hommassa, kun jokainen vesilasillinenkin pitää pikkulapselle erikseen antaa.

Rasittavinta oli varmasti se, että mitä pienempi lapsi, sitä huonommin hän pystyy odottamaan tarpeinensa eli aikuisen tekeminen keskeytyy koko ajan. Jos yritti tehdä mitään "aikuismaisempaa" vaikkapa lukea tai edes miettiä omia ajatuksiaan, se keskeytyi AINA ja MONEEN KERTAAN, mikä todella rasitti. Kognitiotieteitä lukenut ystäväni kertoi, että pienten lasten pääasiallisten hoitajien (siis useimmiten äitien) kognitiivisten kykyjen on havaittu heikkenevän (toivottavasti väliaikaisesti) juuri noiden jatkuvien keskeytysten takia.

Osaisivatpa äidit opettaa tyttärilleen elämää sen verran, että kun on vastuussa pienestä lapsesta, kannattaa vähän miettiä priorisointia elämässään - eikä edes aloittaa sellaista tekemistä, jonka keskeytyminen olisi sietämätöntä. Lapsella on oikeus perustarpeidensa tyydyttäjään, eikä hän voi käsittää, että hoitajalle vaikkapa akvarellityö on tärkeämpi... tai hän muuttuu kostavaksi hirviöksi!

Työssäkäyvänä äitinä (+lapset päiväkodissa) lapsista ja kodista huolehtiminen on minusta tavallaan helpompaa, kun elämässä on niin paljon muutakin muutakin. Koti ei edes sotkeennu samalla tavalla kuin silloin kun koko perhe on kotona 24/7. Ne ajat kun on lapsia hoitanut pidempään kotona ovat kyllä tuntuneet raskaammilta. Itse tosin hoidin lapset ja kodin pääasiassa yksin.

Tämä on siis vain oma kokemukseni, ymmärrän toki että ihmiset kokee nämä asiat eri tavalla.

Omalla lapsella oli korvatulehdus 8 kuukauden ikäisenä, mutta en huomannut sitä. Lapsella oli ollut pientä nuhaa. Hän oli valvoessa ihan tavallisesti, mutta pitkälleen mennessä hän rupesi itkemään, joten istuin ja pidin lasta sylissä. Muutama vuorokausi meni lähes kokonaan valvoessa ja olin sitten hermoraunio. Anoppi sanoi minulle huolellisesti artikuloiden "kun äiti on rauhallinen, on lapsikin rauhallinen". Tuostakin valvomispätkästä meni pitkään toipuessa, ei mennyt ohi parissa yössä.

Varmaan se on todella raskasta, jos vauvaa ei imetä. Kun vauva saa ruokansa rinnasta, imetys sujuu puoliunessa. Muuuten joudutaan monta kertaa yössä nousemaan ylös ja lämmittämään maitoa - HUH HUH!

Valvominen on ihan ehdottomasti raskainta. Tutkimusten mukaan jo kolmen yön huono nukkuminen laskee mitattavasti sekä mielenterveyttä että fyysistä hyvinvointia. Jos on huono tuuri, lapsen kanssa valvomista voi jatkua kuukausia tai vuosia. Ei siis toki yhtäjaksoista valvomista, mutta sitä että sinut herätetään aina ennen kuin olet saanut tarpeeksi syvää unta, etkä koskaan saa tilaisuutta ottaa univelkaa takaisin. Tuntuu kuin olisit syvässä veden alla pää puoliksi pinnassa. Liikkuminen tuntuu kuin olisi lyijypainot käsissä ja jaloissa.

Keskeytykset ovat myös raskaita. Mitä tahansa teetkin, se keskeytyy 5-10 kertaa ennen kuin on valmista. Vessanpöntön pesu, laskujen maksu ja pyykkien ripustus jää kesken, kun tulee taas joku tilanne. Väsyneenä et kykene muistamaan, mitä olit tekemässä ja aloitat tilanteen jälkeen jonkun uuden homman.

Jos lisätään vielä se, että perheessä voi olla toinen aikuinen joka nukkuu yöt eri huoneessa voidakseen käydä virkeänä töissä. Hän istuu siellä työpisteellään ja syö lounasta työkavereiden kanssa, ja kotiin tultua nostaa metelin siitä että kotona on sotkuista. Kunnon unien sijaan saat puolen tunnin vapaan siivota päivän jälkiä kireässä ilmapiirissä.

Alku oli mielestäni melko helppo. Kun vauva pysyy paikallaan eikä konttaa eikä kävele niin vauvanhoito on helppoa, ainoastaan unenpuute vaivasi. Imettäminen oli aivan ihanaa.

Sitten kun alkoi konttaamiset ja kävelyt ja taapero koski joka paikkaan, eikä häntä voinut jättää sekunniksikaan vahtimatta oli vaikeampaa.

Kuitenkin olen iloinen että sain lapsen nuorempana, koska silloin en murehtinut ja stressannut niin paljon joka asiasta. Nykyään olen työtön, masentunut yksinhuoltaja enkä varmaan tiedä miten päin olisin jos pitäisi vauvaa hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole lapsia, mutta voin kuvitella tilanteen kyllä aika hyvin kun nähnyt kavereiden lapsiarkea. Ensinnäkin vauvalla voi olla koliikki, eli huutaa oikeasti koko ajan kun on hereillä. Se vie hermot, ja yöunet. Kun on univelkaa, ei vaan jaksa puuhailla mitään. Sitten vaikkei olisi koliikkia, vauvassa on jotenkin kiinni ihan koko ajan. Pitää ruokkia ja hoivata ja olla sen kanssa ihan koko ajan. Vaikea puuhailla muuta kun vauva kaipaa jotain koko ajan. Kun vauva nukkuu on aikaa huolehtia asioita jos jaksaa. Paitsi jos se nukkuu kun teet vaunulenkkiä, ei silloin muuta voi multitaskata. Vaikka hommat jakaisi 50/50 puolison kanssa niin onhan siinä hommaa. Koko ajan stressi päällä. Käy suihkussakin niin vauva huutaa sillä välin. Ei siinä ole helppo rentoutua vaikka ajattelee että vielä 2min niin ehdin katsoa vauvaa, ei se siitä hajoa. Niin silti stressaa.

Mutta siis väsyttävä vaihe, ei kuitenkaan mikään maailmanloppu. Kyllä olen noita lapsen saaneita kavereita silti ehtinyt nähdä ja eivät he ihan burn outissa ole.

Tuleeko se yllätyksenä joillekin, että vauvaa pitää ruokkia ja hoivata ja olla hänen kanssaan koko ajan? Luulis, että jo raskautta mietiskellessä tää olis tiedossa. Ja jos tietää, ettei itse jaksa, niin on tekemättä.

Juu. :-)  Olin kyllä todella tunnollinen äiti, jonka tehtävä oli täyttää huolella lapsen tarpeet. Mutta joskus ehkä kerran kuussa hairahduin johonkin aikuismaisempaan ajanvietteeseen kuten lehden lukemiseen tai televisio-ohjelman vilkuiluun, josta tulin lapsen taholta nopeasti ohjatuksi kaidalle tielle. Aikuisen tarpeet jäivät taka-alalle, mutta lapsen täyttyivät. Se on tärkeintä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin suurin osa ei sano arjen olevan raskasta, se on lapsettoman tulkinta, että kaikki. Toisekseen jos sanoo, että ei ole omaa aikaa tai mainitsemasi asiat muuttuvat, sen negaation sinne lisää lapseton hyvin usein. Moni tekee em. valinnan ihan itse ja on siihen tyytyväinen.

Mutta siis, jos se vauva-arki tuntuu haastavalta, liittyy se rytmittömyyteen, ennalta-arvaamattomuuteen, koko ajan tulee olla valmiina ja hälytystilassa, osa nukkuu huonosti, kaikki vähemmän kuin ennen lasta/lapsia ja elämänmuutos, vaikkqkin positiivinen sellainen, on aina prosessointia vaativa asia. Toiset löytää tasapainon ja rauhan, toiset ei.

Tottakai vauva-arki on erilaista kuin lapsettomalla. Jos ei tiedosta jo etukäteen, että pieni tarvitsee kokoaikaisesti huomiota, iskee se voimalla ja rajulla yllätyksellä. Äitiysloma on mukavaa aikaa (itse 4 krt) kun ei pääsee hengähtämään työkuvioista. Pääasia on, ettei mökkiydy vauvan kanssa neljän seinän sisälle. Talvivauva vaunuissa ja kesävauva väliin vaikka rintarepussa, hoitolaukku mukana; kavereita tapaamaan. Mä kävin kaikkien vauvojeni kanssa museoissa, ulkotapahtumissa, messuilla.. Neuvoni on siis, älä jumitu vauvan kanssa kotiin.

Tämä on hyvä vinkki, harmi että koronan takia nimenomaan jumiuduimme kotiin.

Miten luulette, että joistain lapsista kasvaa aikuisia, joilla on huono itsetunto ja kokemus omasta arvottomuudesta, sekä kyvyttömyys ilmaista omia tarpeita, kun uskoo niiden olevan merkityksettömiä ja muiden ihmisten tarpeiden menevän aina etusijalle?

Kyllä se juontaa ihan varhaisvaiheeseen elämässä, kun lapsen hoitaja ei ole häntä nähnyt ja kuullut, vaan keskittynyt omiin juttuihinsa kuten väikkäriin tms. Lapset ovat sopeutuvaisia ja aluksi tällaisesta vanhemmasta voi näyttää, että hommahan pelittää, eikä lastakaan haittaa, kun tuolla se on sitterissään yksin hiljaa pitkäänkin. Vauriot tulevat esiin myöhemmällä iällä, mutta se vanhempi ei ehkä huomaa niitä tosin silloinkaan.