Suuret lestadiolaisperheet ja erityislapset

sen vain halusin oikaista ettei se mikään tilastollinen mahdottomuus ole että suuressa perheessä kaikki lapset ovat terveitä :) Yhden perheen tunnen, jossa on 18 lasta ja kaksi heistä cp-vammaista. (Molemmat ovat vammautuneet synnytyksessä kätilön/lääkärin hoitovirheen vuoksi eli ei geneettistä tms taustaa) Sen sijaan tunnen vaikka kuinka paljon isoja (yli 10 lasta) perheitä joissa kaikki lapset ovat terveitä.



Mutta toki erityislapsia on, varmaan enemmän kuin ns tavisperheissä jo senkin vuoksi ettemme abortoi vammaisia lapsia vaikka sikiön vamma olisikin etukäteen tiedossa.



Mutta joku muu osaa varmaan vastata kysymykseesi.

että itse kun en tule lapsuudestani,,,lestadiolaisperheestä,niii ain ja yhä vaa just ihmetyttää ja HATTUA NOSTAN äiteille,kun kaikki asiat hoituu ja ARKI PYÖRII NII MAHTAVASTI(aivan erikoisin lahjoin!!!



eräälläkin (jopa nuorempi ku mitä minä)tuntemallani on jo 10 tai 11 ja niistä on joku erilaisesti sairaskin,kuiteski yhä vain ,,tämä äiti on vain aivan samanlaine iloinen jne.puurtava(aivan ku ei vanheniskaan:)* ja nii ett se voima näkyy oikee(ovat kyllä saanut hyvän perinnön kotoaanki/positiivesen ajattelun:se kantaa kans nii paljo. ja kun on aviopuolisotki tukena/samassa kasvatuksessa ,jos osasin nyt oikee sanoa.

tunnen kyl tosi monta jossa on 12:taki jos ei enemmänki lapsii ja kukaa ei oo sairas.

Yksi sukulaisperheemme sai vain kaksi lasta ja niistä toinen vammainen. Toinen perhe jonka tunnen, sai neljä lasta, joista ensimmäisellä paha ruumiillinen vamma. Ei ollut kehittynyt sikiöaikana. Psyykkisesti tämä lapsi on kuitenkin normaali, mutta ruumiin vamma on vaatinut vanhemmilta paljon voimia jo niihin kymmeniin leikkauksiin. Kolmas perhe, jotka saivat vain kaksi lasta. Heidän nuorempi lapsi on todella vaikeasti vammainen. En muista tätä sairauden nimeä, mutta koko maassa ei edes ollut montaa samaa sairautta sairastavaa. Muistan kun tämä lapsi syntyi, niin sairaalan lääkärit olivat ihan ihmeissään näille vanhemmille, että miten te voitte iloita tästä lapsesta kun tämä on niin vaikeasti sairas.

Lisäksi tiedän kaksi isoa vl perhettä, joissa on downin syndroomaa sairastavat lapset, mutta näitä perheitä en tunne henkilökohtaisesti.

Sanoisin, että todella vähän näitä on, verrattuna siihen, kuinka paljon lestadiolaiset kuitenkin saavat lapsia.

tähän on helppo vastata. meillä 10 lasta ja kaksi erityislasta. toinen on downi ja sokea ja kuulo sekö liikunta vammainen. Kun vammainen syntyi ns. uskovainen suku käänsi selän. Kukaan ei lähettänyt onnentoivotuksia ei mitään. lapsemme on jo eseamman vuoden vanha ja sukulaisista ei kukaan ole käynyt häntä edes katsomassa. eikä rauhanyhdistyksenkään puolesta mitään mainittavaa kuin se että kyräiltiin lisää mitenkähän ne voivat mutta kukaan ei tullut sitä kysymään. Kunt ei auta mitenkään olemme taistelleet hoitopaikkaa usean vuoden meillä eu käy kotipalvelu. Olemme sikäli onnellisessa asemassa että olemme voineet palkata itse kotiavustajan ja viemään lasta hoitokotiin mutta omalla kustannuksella. Meillä ei ole hymyilty tuosta downista pätkääkään . sen syntymä jopa muutti käsityksemme koko uskonelämästä . olemme käyneet niin kovan taistelun lapsemme etujen vuoksi ja todeta täytyy että näillä lapsilla ei ole enää sijaa tässä maailmassa eikä se ihmisarvoista elämää olekaan jos muuta ei voi kun katsoa kattoa vuorokaudet läpeensä ja kommunikoida ei voi mitenkään. ainakaan meidän perheeseen tämä lapsi ei tuonut kuin suuren surun ja valtavan työtaakan. tiedän että tähän taas moni älähtää mutta voinen antaa kokeilla tätä ns. aurinkolasta joka ei ole elämässään koskaan hymyillyt.

Tää nykyajan yhteiskunta on kyllä ihan vinksallaan, säästetään ihan vääristä asioista. Itsekin olen sen justiinsa karvaasti kokenut... Vaikka ei minulla ollenkaan tuollaista tilannetta ole kuin sinulla. Ei kai tässä muuta voi sanoa kun toivottaa jaksamista ja siunausta... :(



(sori, ei liittynyt nyt kysymykseen mitenkään)

Voimia sinulle! Harmi, että olette pettyneet Jumalaan samalla kun petyitte ihmisiin. Minä aikoinani jatkoin rukousta, vaikka olinkin kristittyihin pettynyt. Olen kokenut Jumalan johdatuksen elämässäni, vaikka kristityt eivät olekaan osanneet elää kovin auttavaisesti.



Siinä vaiheessa, kun tutustuin mieheeni olivat elämän realiteetit jossain suhteessa selvät. Tiesin siinä vaiheessa, että kristityt ovat monessa mielessä samanlaisia suomalaisia niin kuin muutkin suomalaiset. Toisaalta en voi omastakaan puolestani puhua ja tiedän, että olen surkea auttamaan, vaikka olenkin hyvä neuvomaan auttamisasioissa:( Lasten synnyttyä ja mieheni kunnon heikennyttyä, yllätyksenä oli, että suomalainen sosiaaliturva ei olekaan kovin kehuttava ainakaan vammaispalvelujen ja kodinhoidon suhteen.



Sinulla elämä on varmasti ollut vieläkin raskaampaa, koska oma lapsi on omaa lihaa ja verta. Samalla kun lapseen sattuu, sattuu äitiinkin saman aikaisesti. Halit teille. Rukoilen kuitenkin teidän puolestanne, vaikka nyt olettekin pettyneitä myös Jumalaan.

Ei se kuitenkaan ole lestadiolaisista kiinni, miten tämä maailma hyväksyy vammaiset ihmiset. Minä väitän, että jos oikeasti (huom, jos, en luota enään oikein sinun teksteihin) teitä ei kukaan uskovainen ihminen onnitellut jne... Niin teissä on takuulla ollut jotain mikä ihmiset on karkottanut ympäriltänne. Eikä sillä ole välttämättä mitään uskonelämän kanssa tekemistä. Toinen sukulaislapseni, joka on vaikeasti vammainen, josta kirjotin... Lapsen vanhemmat saivat kyllä todella paljon tukea uskovaisilta ihmisiltä, sekä Rauhanyhdistyksen diakoniatoimikunnalta. Mutta toisaalta, tämän lapsen äiti ja isä oli kuitenkin vaikeasti vammaisesta lapsestaan kiitollinen Taivaan Isälle, ymmärsivät että tämä ihana tyttökin on lahja. Vaikka tiesivät senkin että tämä lapsi ei tule koskaan kävelemään, eikä puhumaan. Sitä en ihmettele yhtään, jos katkeruus tulee tuollaisessa tilanteessa. Mutta ehkä se oikea sydämen usko kuitenkin auttaa jaksamaan ja ymmärtämään.

vionola:

Meillä ei ole hymyilty tuosta downista pätkääkään . sen syntymä jopa muutti käsityksemme koko uskonelämästä . olemme käyneet niin kovan taistelun lapsemme etujen vuoksi ja todeta täytyy että näillä lapsilla ei ole enää sijaa tässä maailmassa eikä se ihmisarvoista elämää olekaan jos muuta ei voi kun katsoa kattoa vuorokaudet läpeensä ja kommunikoida ei voi mitenkään.

Yrittäkää löytää apua tuohon kommunikointiin. Nykyisin on niin paljon eri menetelmiä, että todennäköisesti löytyy joku, jonka avulla voitte kommunikoida lapsen kanssa edes vähän. Ja jo pienikin kommunikointikyky helpottaa elämää todella suuresti. Sanon tämän ihan omasta kokemuksestani. Minulla on nimittäin CP-vammainen ja kuuro sisar (siis yhdellä sisarella on nämä molemmat vammat), jonka kanssa meillä ei ollut sisaren ensimmäisten 11 elinvuoden aikana mitään kommunikointitapaa ilmeiden ja osoittelun lisäksi. (Sisareni on jo yli 35-vuotias ja hänen lapsuudessaan vammaisten kuntouttaminen oli vielä paljon heikompaa kuin nykyisin.) Sitten sisarelleni ja myös meille muulle perheelle ruvettiin opettamaan ensin Bliss-symbolien käyttöä ja myöhemmin viittomakieltä. Ja voin todella kertoa, että jo muutaman symbolin hallitseminen helpotti elämäämme suuresti.

Yksi esimerkki käytännön elämästä: siihen asti jälkiruokaa ei voinut koskaan pitää näkyvillä ennen kuin pääruoka oli syöty, koska muussa tapauksessa sisareni sai raivokohtauksen, kun ei saanut jälkiruokaa heti. Kun sisareni oli oppinut muutaman Bliss-symbolin, pystyimme kertomaan hänelle, että ensin syödään pääruoka ja vasta sitten jälkiruoka. Tämän jälkeen hän söi pääruuan ihan rauhassa, koska tiesi kyllä saavansa jälkiruuan myöhemmin. Ja samalla tavalla monesta muusta asiasta pystyi kertomaan, että se kyllä tapahtuu, mutta vähän myöhemmin.

En nyt suinkaan tarkoita, että teille juuri Bliss-symbolit ja viittomat olisivat se oikea tapa (näkövamma voi haitata niiden käyttöä). Mutta nykyisin on monia muitakin tapoja kommunikoida ja on hyvin mahdollista, että niistä löytyisi joku teillekin sopiva.

Mielestäni viestisi on erittäin julma. Luulen, että vionola on joutunut käymään jonkinlaisen surutyön sen takia, että on syntynyt monivammainen lapsi. Vaikka lapsi ei olekaan kuollut, niin silti luulen, että pitkäaikaisen vammankin takia joutuu tekemään surutyön. Surutyön aikana ihmisen on saatava olla itsekäs. Silloin tarvitaan sitä, että saa olla ilkeä ja itsekäs ja valittaa ja murista. Jos tätä vaihetta ei saa käydä läpi, niin silloin on enää vaikea luottaa ihmisiin. Vain ne ihmiset jäävät hyvin mieleen, jotka ovat jaksaneet sen ajan rinnalla.



Miten itse yleensä olen kokenut suomalaiset ihmiset, niin useimmilla ne ovat sukulaiset, jotka kuitenkin ottavat toisen ihmisen huomioon ja auttavat esimerkiksi lastenhoidossa. Jos ei ole tällaisia sukulaisia, niin silloin ihminen on todella yksin. Monet ihmiset vain voivottelevat selän takana ja puhuvat siitä, miten vaikeaa toisen ihmisen elämä on. Usein tämä voivottelu tarkoittaa hyvää, mutta se tuntuu pahalta, kun se sattuu omalle kohdalle. Eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, onko ihminen uskossa vai ei.



Vionola ehkä osaa kertoa omista tunteistaan paremmin. Minä kerroin paljon sen mukaan, mitä oletin hänen kokeneen ja tunteneen. Toivottavasti en kuitenkaan loukannut hänen tunteitaan, vaikka näin tulkitsinkin hänen ajatuksiaan.

Jos itse ei ole kokenut jotain vaikeaa asiaa elämässä, on niin helppo neuvoa toista. Kuten " sinun pitäisi vain olla kiitollinen tuostakin lapsesta" . Osaan kuvitella, että itse olisin myös katkera samassa tilanteessa, ehkä Jumalallekin. Kyllä Jumalalle saa kiukutella ja " katkistella" , kyllä Hän sen kestää :) Hän on kuin viisas vanhempi, joka antaa lapsen kiukutella rauhassa, odottaa, että tämä tyytyy osaansa ja ottaa sitten syliin. Ei hän vaadi, että meidän pitää kaikki vaikeudet ottaa vastaan hymyssä suin. Mutta hän auttaa meitä kaikissa vaikeuksissamme, kaikesta huolimatta.



Minulla itsellänikään ei ole ollut kaikista helpoin elämä. Ja olen ollut katkera Jumalallekin. Niin kuin tuhve sanoi, kyllä nämä tunteet pitää käydä läpi. Minä en usko että yksikään ihminen pystyy ilman minkäänlaisia katkeruuden tunteita ottaa vastaan vaikeita asioita elämässä. Ja tämä lapsen vammaisuus on varmaan vaikeimpia asioita mitä voi olla.

jossa sanoit että ehkä oikea sydämen usko auttaa jaksamaan ja ymmärtämään. Sen lisäksi, että tuomitsit Vionolan inhimilliset, katkerat tunteet, nollasit hänen uskonsakin. Tekeekö usko mielestäsi ihmisestä jonkin täydellisen, synnittömän, epäinhimillisen olennon?



Sitä usko ei tee. Kun ihminen tulee uskoon, hän on kuitenkin yhä itsessään sama syntinen ja epätäydellinen ja ennen kaikkea inhimillinen ihminen. Hän tuntee aivan samoja tunteita kuin ei uskovakin - kuten juuri tätä katkeruuttakin.



Huh, taisin vähän lämmetä. Anteeksi jos sanoin jotain loukkaavaa. Minusta vain tuntui niin pahalta, että näin vaikeassa tilanteessa olevalle ihmiselle sanotaan tuolla tavalla.

Olen kyllä kokenut. Olen menettänyt oman lapseni ja se on pahinta mitä ihmiselle voi elämässä tapahtua.

En kuitenkaan ole katkeroitunut siitä. Vihaiset ajatukset ja miksi kysymykset, kuten myös kiitollinen olo siitä, että lapseni pääsi perille Taivaan kotiin, olivat ajatuksia surutyön aikana. Mutta se, että en ole katkeroitunut siitä Jumalalle enkä ihmisille. Se katkeruus nousee pohjimmiltaan ihan itsestä.

Vionola on mielestäni kirjoittanut ettei ole enään uskovainen.

Ei tämä katkeruus tule ihan automaattisesti jäädäkseen ihmiseen sen jälkeen että jotain traumaattista tapahtuu. Niin paljon on ympärilläni tapahtunut traumaattisia asioita, että todella monen ihmisen pitäisi olla yhtä katkeria kuin Vionola.

Olkoonkin tekstini julman kuuloinen, mutta kirjoitan kuten ajattelen. Aina ei ole tosielämässäkään hyvä vain hyysätä ja höösätä ihmistä jolla on vaikeaa.

tuli mieleen sellainen pointti, että kun ajattelen itseäni niin kyllä vain löydän sydämestä katkeria ajatuksia, vaikka minulla on aivan terve ja ihana lapsi josta ei pitäisi olla kuin onnellinen. Mutta voi tauti että ottaa joskus päähän kun penska kiukuttelee ja mikään ei suju niin kuin pitäisi eikä itse saa käydä edes vessassa rauhassa :) Kyllä mulle on joskus tullut mieleen, että miksi Jumala tällaisen riesan minulle lähetit. En sinänsä puolustele näitä ajatuksia, syntiähän ne ovat, mutta mitä muutakaan pahasta sydämestäni voisi nousta? Juuri tällaisten(kin) ajatusten takia tarvitsen Vapahtajaa joka päivä ja joka hetki. Saan uskoa ne anteeksi ja saan uskoa olevani armahdettu juuri tällaisena perkeleen kaltaisena kuin olen.



Ihmettelen kyllä hiukan, jos itse et ole kokenut mitään vastaavaa. Ehkä et vain ole tunnistanut noita katkeria tunteita itsessäsi? Uskon kyllä että ihan jokaisesta näitä löytyy.

Mutta minua kylmää se viha joka vionolan kirjoituksista paistaa... Siis vihan tunteet saa ja pitäisikin purkaa ja kokea pois. Sanoa asiat juuri siten miltä tuntuu. Mutta jos jää katkeruus päälle, suosittelisin ammattiavun hakemista, jotta itse jaksaisi ja löytäisi elämästä taas hyviä asioita.



Olen itsekin kokenut vastoinkäymisiä elämässäni, joita en halua täällä ruotia. olen käynyt kolme vuotisen terapian erään asian tiimoilta. Siksi koen että voin suositella sitä täällä myös muille, joilla elämä painaa raskaana. Itselläni tuli vaikea tilanne vastaan ja päätin, että minä selvitän sen ja pääsen siitä yli. Asia oli vaikea, ylitsepääsemättömältä tuntuva! En jaksanut uskoa, että siitä selviäisin, mutta kumminkin HALUSIN ja YRITIN! Minua ahdisti se oma tilanteeni ja ajatukseni niin paljon. En pidä vihasta, katkeruudesta, mutta huomasin itse yhtäkkiä olevani tilanteessa jossa näitä tunteita oli paljon mielessä.



On kaksi tapaa elää elämää; olla vihainen asioista joita on tapahtunut ja purkaa sitä ympärilleen... Kuka sitten voi lähestyä tällaista ihmistä vaikka halua olisikin. Se voi olla erittäin hankalaa ja joskus vain ammattilainen osaa sen tehdä.

Se toinen tapa on päättää selvitä ja selvittää asiat. Päättää vapautua siitä, mikä painaa mieltä. Purkaa asiat pois sen sijaan, että elää niissä!

Sitten jos se ei onnistu, niin on ainakin yrittänyt sen sijaan että on vain voivotellut.



Voi käydä niinkin, että huomaa vuosien jälkeen olleensa aina vain vihainen ja kuitenkin on itsestä kiinni yrittääkö selvittää ongelmansa ja onko itsellä halua siihen. Jos ei itse halua ja antaa periksi, niin ei kukaan voi auttaa.



Toivotan vionolalle jaksamista, mutta ennen kaikkea voimia ja rohkeutta lähteä selvittämään mieltä painavia asioita! Elämä voi myös sinulle hymyillä, vaikka se nyt tuntuisi mahdottomalta.



Ja jos joku tämän minun kirjoitukseni jälkeen haluaa rivien välistä lukea jne...niin saa sen aivan vapaasti tehdä. Minun tarkoitukseni on tässä kirjoituksessani hyvä, vaikka hieman herätteleväkin se saattaa olla.

Juuri ennen tämän ketjun lukemista ajattelin, että ei pitäisi lähteä tulkitsemaan toisen käytöstä ja ajatuksia, vaan antaa vain vastauksia ihmisten kysymyksiin. Nyt kuitenkin minun itseni tekee mieli tulkita hieman kirjoitustasi.



Minulle tuli nimittäin mieleen, että sinulla on saattanut jäädä surutyö kesken lapsen kuoleman johdosta. Mitä tahansa muuta sitten sinulle on tapahtunutkin, niin tulee mieleen, että olet peittänyt tunteesi sanomalla, että tapahtukoon Jumalan tahto. Kannattaisi ehkä hieman tutkailla omia tunteitaan ja sitä, miksi halusit niin voimakkaasti vastata vionolalle ja miksi vihastuit hänen asenteeseensa niin voimakkaasti.



En haluaisi kiistellä siitä, kenen kokemukset ovat pahempia kuin toisen. Täytyy kuitenkin kertoa, että oma lapseni on muuttanut taivaan kotiin kuusi vuotta sitten. Kyllä me miehen kanssa jouduimme käymään läpi aikamoisia tunteita. Puhumme joskus asiasta vieläkin ja mietimme, miksi niin piti käydä. Minä ajattelen, että joku tarkoitus silläkin tapahtumalla varmasti oli, mutta en vain osaa selittää, mikä se tarkoitus voisi olla.



Siunausta ja voimia sinullekin lappuliisa.

Ankristinillä oli viisaita sanoja tuosta tunteiden ja kriisien läpikäymisestä. Halusin kuitenkin itsekkin vielä kommentoida tuota katkeruusasiaa.



Minusta aina välillä törmää tälläkin palstalla tuohon katkeruuden tunteen väärinymmärtämiseen. Katkeruutta ja katkeruuden tunnetta pidetään jotenkin erityisen huonon tai pahan ihmisen ominaisuutena, jota kunnon uskovainen ei voi kokea tai muuten hän ei ole uskovainen.



Katkeruus on tunne siinä missä vaikka ilo, suru tai häpeä ja aivan varmasti kaikki ihmiset ovat ajoittain katkeria ja tuntevat katkeruutta. Välillä tuntuu, että täälläkin katkeruutta käytetään jonkinlaisena haukkumasanana. Todetaan, että sinä olet katkera ja ajatellaan sen kertovan jotain erityistä ihmisen pielessä olevasta uskonelämästä.



Kaikki ihmiset ovat välillä katkeria siinä missä surullisiakin. Jos joku väittää muuta, hän ei suostu tunnistamaan omia katkeruuden tunteitaan, koska pitää niitä niin pahoina.

Mutta jos siitä katkeruudesta ei pääse yli vaan jämähtää siihen, katkeroituu, se myrkyttää koko elämän. Sekä oman että läheisten.



Siksi katkeruus on sillä tavalla paha tunne että siitä kannattaisi päästä eroon, tavalla tai toisella. Vaikka olisikin kokenut kovia, vaikka olisi todellakin syytä katkeruuteen.

Ksiin kanssa.

itsekin käyny läpi sellasii asioit että olin nii katkera...että kenenkää voimat enää ees riittäny..ja kyllä kuiteski ymmmärrän nyt että nii moni vaa yrittänyt minun puolesta..yli voimiensaki aatella minua.



Olen nii onnellinenki nyt,vaik helppoo ei elämä oo kellää.oon oivaltanu senki asian nykyää. mutt siis onnellinen nyt vain siitä että oon saanu sen katkerudenki pois ja uskon vain että Taivaan Isä voi auttaa jokaista ja hyvä on hakeutua ammattiauttajienki luo-jos on katkera..ei sais oottaaka ett uskovaioset vain voi kuin taikatemppuna kääntää asiat-mutta toki kun itte haluu uskoa ni saa uskoa anteeksi kaikia katkeria asioita ja saa puhua. mutta ei sais mennä toisia syyttämään,kyllä minä uskon nyt että oli se vaa minun itteni käytävä asiat läpi,en voi muita mennäkää syyttään-vaikka voin nähdä asiatki toisess valossa nii että en minäkää tullut niistä parhaimista lähtökohdista,mutta ihanaa on että vielä sain kuiteski palata takasin ja olen jopa saanu takasin nii monta ystävää ja uusiakin,,eri tavalla nyt.kun itse en enää ole katkera.SE KATKERUUS TOSIAAN VAIN KUOLETTAA.toivoisin että VIONOLA,ei tuntisi itseensä yhtää haukuttavaksi ,vaikka etsiskin ammattiauttajaa.rakkaudella.

että pitäisi pyytää ylläpitoa poistamaan koko roska!



Itsellänikin on erityislapsi ja tiedän tasan tarkaan miltä tuntuu kun on tahtomattaan jäänyt vammaisen laspen vangiksi. JA NIMENOMAAN VANGIKSI!



Näin ihmiset tekee ne kääntää selän niin vammainen lapsi lakkaa olemasta! NÄin niitä vaikeita asioita kohdataan vl liikeessä mutta myös elämässä yleensäkkin!



Mitä taas tulee tuohon lapsen menettämiseen niin ei sitä voi verrata elämiseen vammaisen lapsen kanssa. Lapsen jolta ei saa mitään " kiitosta" . Niinkuin vionola? kirjoitti lapsi ei ole koskaan hymyillyt. YMMÄRTÄKÄÄ kuinkä äärimmäisen turhattavaa on päivästä viikosta ja vuodesta toiseen hoitaa lasta jolata ei saa mitään palautetta!



Tosiasia on se että ketään ei kiinosta miten vanhemmat tässä tilanteessa pärjää ja jaksaa. Yhteiskunta tulee apuun yleensä ihan liian myöhään ja jälki on karmeaa katsottavaa.....



Itse olen erakoitunut siksi etten jaksa ihmisä. Mikään ei ole niin loukaavaa kuin se läsyn läsyn anteeksi nyt vaan.... Teidän hyvää tarkoittavilla neuvoilla ei ole mitään merkitystä kun te ette ymmärrä mitkä ovat elämän realiteetit.



Niinkuin vionolan kohdalla hän on äiti lapselle jolla ei ole mitään tulevaisuutta ja tämä lapsi on täysin riippuvainen vanhempien huolenpidosta. Tai vaihtoehtoisesti vanhemmat kantavat syyllisyyttä laitoshoidosta jonka tasosta kukaan ei voi sanoa mitään. en voi kun rukoilla että vionola jaksaa pitää kiinni uskosta vaikkei jaksanutkaan inhmilliesti elää vl yhteisön paineessa joka on välillä kaikkea muuta kuin rakkaudellista huolempitoa.

en halua millään tavalla loukata sinua, ja uskon että tunnet olevasi vankina ja elämäsi on rankkaa jne, mutta kirjoituksistasi on pistänyt silmään sellainen piirre että toisaalta sanot moneen kertaan kuinka ihmiset kääntävät selkänsä eivätkä auta ja toisaalta olet myös moneen kertaan tuonut esiin kuinka et jaks ihmisiä ja heidän hyväätarkoittavia neuvojaan (lässyn lässyn) kun eivät kuitenkaan ymmärrä...ja olet sanonut että että kukaan ei voi auttaa, että ikäänkuin torjut avun.



Minä olen tässä miettinyt että jos tuntisin sinut livenä, miten sua voisi auttaa? Tuntuu käytännössä vaikealta. Et halua ottaa vastaan apua, et jaksa ihmisiä (mikä on täysin ymmärrettävää), mitä siinä sitten osaa tehdä? tarjosin sinulle kerran apuani kun ´puhuit tuosta että olet vankina omassa kodissasi, mutta sanoit ettet halua lähteä sieltä minnekään etkä myöskään halua lapsia hoitoon minnekään (tämänkin ymmärrän) mutta sitten tuntuu hiukan kohtuuttomalta nuo syytökset selänkääntämisistä ja muista.