Vaimo masentui ilman syytä ja syö lääkkeitä, mietin eroa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse masentuisit mitä veikkaat jäisikö vaimo rinnallesi? Niimpä eli päätökset sen mukaan.

Ei, ei niin. Ei todellakaan. Jokainen vastaa vain itsestään. Ap:n vaimon ajatuksia ja päätöksiä ei tarvitse miettiä tässä tapauksessa ollenkaan. Jos ap:lla ei ole hyvä olla, niin hänellä ei ole hyvä olla ja hän muuttaa oman elämänsä niin, että hänellä on hyvä.

Ihmiset eivät paljon pane painoa sille lupaukselle, että ollaan yhdessä oli sitten tyyntä tai myrskyä.  Tietenkään ei kummallakaan puolisolla ole hyvä olla, jos toinen on sairas, sehän on itsestäänselvyys. Omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan voi kuitenkin hoitaa muutenkin kuin lähtemällä suhteesta heti ensimmäisten ongelmien tultua. Sairastunutta puolisoa on tarkoitus auttaa, eikä hylätä, kun ei ole enää kivaa. Ikään kuin ihmisen arvo mitattaisiin siinä, miten paljon hän voi tarjota lisämukavuutta puolisonsa elämään. Jos ei voi, vaihdetaan toiseen. Kovin on heppoista tuollainen rakkaus. 

Lebtokoneessakin happinaamari pitää laittaa ensin itselle, sitten vasta auttaa se toisille. Niin pitää tehdä aina kaikessa muussakin. Myös tällaisessa asiassa. Tiedän mistä puhun.

Ethän sinä tiedä yhtään mistä puhut. Sinun happinaamarivertaus on sellainen että lentokoneessa ensin laittaisit happinaamarin itsellesi ja sitten katselisit vieressä kun lapsesi tai muut ympärilläsi tukehtuvat kun eivät saa happinaamaria laitettua itselleen. Sinä olet hylkääjä ja narsisti.

Mä sain masennusdiagnoosin ja terapeutti suositteli avioeroa, koska oireeni hänen nähdäkseen johtuivat puolisosta. No ei nyt suoraan suositellut, mutta käski mun miettiä. Puoliso ei koskaan syyllistänyt minua masennuksesta ja tuki sairaudessani, joten punnittuani plussat ja miinukset päätin kuitenkin jäädä. On ollut hyviä ja huonoja hetkiä, mutta koskaan hän ei ole tuonut ilmi haluaan erota.

Vierailija kirjoitti:

Mä sain masennusdiagnoosin ja terapeutti suositteli avioeroa, koska oireeni hänen nähdäkseen johtuivat puolisosta. No ei nyt suoraan suositellut, mutta käski mun miettiä. Puoliso ei koskaan syyllistänyt minua masennuksesta ja tuki sairaudessani, joten punnittuani plussat ja miinukset päätin kuitenkin jäädä. On ollut hyviä ja huonoja hetkiä, mutta koskaan hän ei ole tuonut ilmi haluaan erota.

Toiset on sellasia, pysyy rakkaansa rinnalla vaikkei se aina olisi niin kivaa ja täydellistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse masentuisit mitä veikkaat jäisikö vaimo rinnallesi? Niimpä eli päätökset sen mukaan.

Ei, ei niin. Ei todellakaan. Jokainen vastaa vain itsestään. Ap:n vaimon ajatuksia ja päätöksiä ei tarvitse miettiä tässä tapauksessa ollenkaan. Jos ap:lla ei ole hyvä olla, niin hänellä ei ole hyvä olla ja hän muuttaa oman elämänsä niin, että hänellä on hyvä.

Ihmiset eivät paljon pane painoa sille lupaukselle, että ollaan yhdessä oli sitten tyyntä tai myrskyä.  Tietenkään ei kummallakaan puolisolla ole hyvä olla, jos toinen on sairas, sehän on itsestäänselvyys. Omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan voi kuitenkin hoitaa muutenkin kuin lähtemällä suhteesta heti ensimmäisten ongelmien tultua. Sairastunutta puolisoa on tarkoitus auttaa, eikä hylätä, kun ei ole enää kivaa. Ikään kuin ihmisen arvo mitattaisiin siinä, miten paljon hän voi tarjota lisämukavuutta puolisonsa elämään. Jos ei voi, vaihdetaan toiseen. Kovin on heppoista tuollainen rakkaus. 

Lebtokoneessakin happinaamari pitää laittaa ensin itselle, sitten vasta auttaa se toisille. Niin pitää tehdä aina kaikessa muussakin. Myös tällaisessa asiassa. Tiedän mistä puhun.

Niin tiedän minäkin ja siksi kirjoitinkin myös omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista sekä sen hoitamisesta. Se ei kuitenkaan vaadi toisen hylkäämistä. Elämä ei ole aina kivaa ja helppoa, mutta omaan perheeseen tulee voida luottaa. 

Ei toinen sinua välttämättä kiittele koskaan, jos jäät tuleen makaamaan toisen vierelle. Vaikka makaisit siinä tulimeressä loppuikäsi, niin et saa siitä välttämättä muuta kuin paskamyrskyn niskaasi. Jos toiselle ei ole mitään annettavaa, rakkautta ja kunnioitusta ei enää ole, niin vastuun pitää voida siirtää yhteiskunnalle ja muille.

Omasta jaksamisesta pitää huolehtia ja joskus se edellyttää poistumista kokonaan. Perhe ei ole ollut koskaan mikään täydellisen ehjä kokoonpano, sillä aina voi tapahtua mitä vain ja itsensä pitää voida irtisanoa toisesta. Jos ei ihan kokonaan, niin vaikka asumuserolla. Jos tunteita on vielä, niin asumusero voi olla toimiva ratkaisu ja varsinkin jos on lapsia, niin heidän tulevaisuus on valtava asia, joka pitää ottaa tosissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sain masennusdiagnoosin ja terapeutti suositteli avioeroa, koska oireeni hänen nähdäkseen johtuivat puolisosta. No ei nyt suoraan suositellut, mutta käski mun miettiä. Puoliso ei koskaan syyllistänyt minua masennuksesta ja tuki sairaudessani, joten punnittuani plussat ja miinukset päätin kuitenkin jäädä. On ollut hyviä ja huonoja hetkiä, mutta koskaan hän ei ole tuonut ilmi haluaan erota.

Toiset on sellasia, pysyy rakkaansa rinnalla vaikkei se aina olisi niin kivaa ja täydellistä.

Ja sitten heistä tulee katkeria ja vihaisia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse masentuisit mitä veikkaat jäisikö vaimo rinnallesi? Niimpä eli päätökset sen mukaan.

Ei, ei niin. Ei todellakaan. Jokainen vastaa vain itsestään. Ap:n vaimon ajatuksia ja päätöksiä ei tarvitse miettiä tässä tapauksessa ollenkaan. Jos ap:lla ei ole hyvä olla, niin hänellä ei ole hyvä olla ja hän muuttaa oman elämänsä niin, että hänellä on hyvä.

Ihmiset eivät paljon pane painoa sille lupaukselle, että ollaan yhdessä oli sitten tyyntä tai myrskyä.  Tietenkään ei kummallakaan puolisolla ole hyvä olla, jos toinen on sairas, sehän on itsestäänselvyys. Omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan voi kuitenkin hoitaa muutenkin kuin lähtemällä suhteesta heti ensimmäisten ongelmien tultua. Sairastunutta puolisoa on tarkoitus auttaa, eikä hylätä, kun ei ole enää kivaa. Ikään kuin ihmisen arvo mitattaisiin siinä, miten paljon hän voi tarjota lisämukavuutta puolisonsa elämään. Jos ei voi, vaihdetaan toiseen. Kovin on heppoista tuollainen rakkaus. 

Lebtokoneessakin happinaamari pitää laittaa ensin itselle, sitten vasta auttaa se toisille. Niin pitää tehdä aina kaikessa muussakin. Myös tällaisessa asiassa. Tiedän mistä puhun.

Ethän sinä tiedä yhtään mistä puhut. Sinun happinaamarivertaus on sellainen että lentokoneessa ensin laittaisit happinaamarin itsellesi ja sitten katselisit vieressä kun lapsesi tai muut ympärilläsi tukehtuvat kun eivät saa happinaamaria laitettua itselleen. Sinä olet hylkääjä ja narsisti.

Olenko? Olen ollut masentuneen vierellä 15 vuotta ja tulevasta en tiedä, mutta kyllä, yhä vieläkin happinaamari neuvotaan laittamaan ensin itselle. Tiedät sen kyllä, mutta kunhan nyt yrität haastaa riitaa. Yritä rauhassa, jaxuhalit! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse masentuisit mitä veikkaat jäisikö vaimo rinnallesi? Niimpä eli päätökset sen mukaan.

Ei, ei niin. Ei todellakaan. Jokainen vastaa vain itsestään. Ap:n vaimon ajatuksia ja päätöksiä ei tarvitse miettiä tässä tapauksessa ollenkaan. Jos ap:lla ei ole hyvä olla, niin hänellä ei ole hyvä olla ja hän muuttaa oman elämänsä niin, että hänellä on hyvä.

Ihmiset eivät paljon pane painoa sille lupaukselle, että ollaan yhdessä oli sitten tyyntä tai myrskyä.  Tietenkään ei kummallakaan puolisolla ole hyvä olla, jos toinen on sairas, sehän on itsestäänselvyys. Omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan voi kuitenkin hoitaa muutenkin kuin lähtemällä suhteesta heti ensimmäisten ongelmien tultua. Sairastunutta puolisoa on tarkoitus auttaa, eikä hylätä, kun ei ole enää kivaa. Ikään kuin ihmisen arvo mitattaisiin siinä, miten paljon hän voi tarjota lisämukavuutta puolisonsa elämään. Jos ei voi, vaihdetaan toiseen. Kovin on heppoista tuollainen rakkaus. 

Lebtokoneessakin happinaamari pitää laittaa ensin itselle, sitten vasta auttaa se toisille. Niin pitää tehdä aina kaikessa muussakin. Myös tällaisessa asiassa. Tiedän mistä puhun.

Niin tiedän minäkin ja siksi kirjoitinkin myös omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista sekä sen hoitamisesta. Se ei kuitenkaan vaadi toisen hylkäämistä. Elämä ei ole aina kivaa ja helppoa, mutta omaan perheeseen tulee voida luottaa. 

Ei toinen sinua välttämättä kiittele koskaan, jos jäät tuleen makaamaan toisen vierelle. Vaikka makaisit siinä tulimeressä loppuikäsi, niin et saa siitä välttämättä muuta kuin paskamyrskyn niskaasi. Jos toiselle ei ole mitään annettavaa, rakkautta ja kunnioitusta ei enää ole, niin vastuun pitää voida siirtää yhteiskunnalle ja muille.

Omasta jaksamisesta pitää huolehtia ja joskus se edellyttää poistumista kokonaan. Perhe ei ole ollut koskaan mikään täydellisen ehjä kokoonpano, sillä aina voi tapahtua mitä vain ja itsensä pitää voida irtisanoa toisesta. Jos ei ihan kokonaan, niin vaikka asumuserolla. Jos tunteita on vielä, niin asumusero voi olla toimiva ratkaisu ja varsinkin jos on lapsia, niin heidän tulevaisuus on valtava asia, joka pitää ottaa tosissaan.

Ei välttämättä kiitäkään. Oma puolisoni on tällä hetkellä masentunut ja tilanne on sama kuin asuisi ankeuttajan kanssa (Harry Potterista). Masennus on inhottava tauti, koska ainakin puolisoni tapauksessa se tekee ihanasta ja rakastavasta ihmisestä kylmän, tylyn, itsekkään ja välinpitämättömän. Sellaista on vaikea rakastaa. En minä kuitenkaan voi puolisoani hänen sairautensa oireista syyttää. Olen paikalla ja saavutettavissa, kuljen mukana lääkärikäynneillä, katson, että hän syö ja ottaa lääkkeet jne.  Kaipaan ihan hirveästi tervettä puolisoani ja jaksan siksi, että uskon hänen olevan tämän inhottavan sairauden vankina jossain kaiken tylyyden keskellä. 

Vierailija kirjoitti:

Mä sain masennusdiagnoosin ja terapeutti suositteli avioeroa, koska oireeni hänen nähdäkseen johtuivat puolisosta. No ei nyt suoraan suositellut, mutta käski mun miettiä. Puoliso ei koskaan syyllistänyt minua masennuksesta ja tuki sairaudessani, joten punnittuani plussat ja miinukset päätin kuitenkin jäädä. On ollut hyviä ja huonoja hetkiä, mutta koskaan hän ei ole tuonut ilmi haluaan erota.

Näinhän se on, tilanteita on yhtä paljon kuin ihmissuhteitakin. Kukaan ei voi sanoa muille ihmisille mikä on se paras päätös ja tulevaisuuden kannalta ainoa oikea vaihtoehto, se pitää jokaisen punnita itse.

Ap:n trollialoituksessakin vaihtoehtoja on, mutta jos se olisi oikeasta elämästä, niin rakkaus olisi loppunut ja yhteiselo oli vain vihaa, katkeruutta ja syyttelyä. Sillä reseptillä ei sairas parane.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sain masennusdiagnoosin ja terapeutti suositteli avioeroa, koska oireeni hänen nähdäkseen johtuivat puolisosta. No ei nyt suoraan suositellut, mutta käski mun miettiä. Puoliso ei koskaan syyllistänyt minua masennuksesta ja tuki sairaudessani, joten punnittuani plussat ja miinukset päätin kuitenkin jäädä. On ollut hyviä ja huonoja hetkiä, mutta koskaan hän ei ole tuonut ilmi haluaan erota.

Toiset on sellasia, pysyy rakkaansa rinnalla vaikkei se aina olisi niin kivaa ja täydellistä.

Ja sitten heistä tulee katkeria ja vihaisia ihmisiä.

Olen tuo puolisosta masentunut; hän on edelleen kanssani jo kolmatta vuosikymmentä, eikä yhtään katkera. Itse asiassa tällä hetkellä avioliittomme voi paremmin kuin koskaan, kun lapsetkin muutti omilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse masentuisit mitä veikkaat jäisikö vaimo rinnallesi? Niimpä eli päätökset sen mukaan.

Ei, ei niin. Ei todellakaan. Jokainen vastaa vain itsestään. Ap:n vaimon ajatuksia ja päätöksiä ei tarvitse miettiä tässä tapauksessa ollenkaan. Jos ap:lla ei ole hyvä olla, niin hänellä ei ole hyvä olla ja hän muuttaa oman elämänsä niin, että hänellä on hyvä.

Ihmiset eivät paljon pane painoa sille lupaukselle, että ollaan yhdessä oli sitten tyyntä tai myrskyä.  Tietenkään ei kummallakaan puolisolla ole hyvä olla, jos toinen on sairas, sehän on itsestäänselvyys. Omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan voi kuitenkin hoitaa muutenkin kuin lähtemällä suhteesta heti ensimmäisten ongelmien tultua. Sairastunutta puolisoa on tarkoitus auttaa, eikä hylätä, kun ei ole enää kivaa. Ikään kuin ihmisen arvo mitattaisiin siinä, miten paljon hän voi tarjota lisämukavuutta puolisonsa elämään. Jos ei voi, vaihdetaan toiseen. Kovin on heppoista tuollainen rakkaus. 

Lebtokoneessakin happinaamari pitää laittaa ensin itselle, sitten vasta auttaa se toisille. Niin pitää tehdä aina kaikessa muussakin. Myös tällaisessa asiassa. Tiedän mistä puhun.

Niin tiedän minäkin ja siksi kirjoitinkin myös omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista sekä sen hoitamisesta. Se ei kuitenkaan vaadi toisen hylkäämistä. Elämä ei ole aina kivaa ja helppoa, mutta omaan perheeseen tulee voida luottaa. 

Ei toinen sinua välttämättä kiittele koskaan, jos jäät tuleen makaamaan toisen vierelle. Vaikka makaisit siinä tulimeressä loppuikäsi, niin et saa siitä välttämättä muuta kuin paskamyrskyn niskaasi. Jos toiselle ei ole mitään annettavaa, rakkautta ja kunnioitusta ei enää ole, niin vastuun pitää voida siirtää yhteiskunnalle ja muille.

Omasta jaksamisesta pitää huolehtia ja joskus se edellyttää poistumista kokonaan. Perhe ei ole ollut koskaan mikään täydellisen ehjä kokoonpano, sillä aina voi tapahtua mitä vain ja itsensä pitää voida irtisanoa toisesta. Jos ei ihan kokonaan, niin vaikka asumuserolla. Jos tunteita on vielä, niin asumusero voi olla toimiva ratkaisu ja varsinkin jos on lapsia, niin heidän tulevaisuus on valtava asia, joka pitää ottaa tosissaan.

Ei välttämättä kiitäkään. Oma puolisoni on tällä hetkellä masentunut ja tilanne on sama kuin asuisi ankeuttajan kanssa (Harry Potterista). Masennus on inhottava tauti, koska ainakin puolisoni tapauksessa se tekee ihanasta ja rakastavasta ihmisestä kylmän, tylyn, itsekkään ja välinpitämättömän. Sellaista on vaikea rakastaa. En minä kuitenkaan voi puolisoani hänen sairautensa oireista syyttää. Olen paikalla ja saavutettavissa, kuljen mukana lääkärikäynneillä, katson, että hän syö ja ottaa lääkkeet jne.  Kaipaan ihan hirveästi tervettä puolisoani ja jaksan siksi, että uskon hänen olevan tämän inhottavan sairauden vankina jossain kaiken tylyyden keskellä. 

Muista huolehtia itsestäsi oikeasti. Huolehdit niin, että sen sanominen ei ole vain sanahelinää. Tie on pitkä ja raskas, mutta luultavasti sinä olet ainoa ihminen, jolla on mahdollisuus olla sairastuneen rinnalla aidosti, joten älä unohda itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos itse masentuisit mitä veikkaat jäisikö vaimo rinnallesi? Niimpä eli päätökset sen mukaan.

Ei, ei niin. Ei todellakaan. Jokainen vastaa vain itsestään. Ap:n vaimon ajatuksia ja päätöksiä ei tarvitse miettiä tässä tapauksessa ollenkaan. Jos ap:lla ei ole hyvä olla, niin hänellä ei ole hyvä olla ja hän muuttaa oman elämänsä niin, että hänellä on hyvä.

Ihmiset eivät paljon pane painoa sille lupaukselle, että ollaan yhdessä oli sitten tyyntä tai myrskyä.  Tietenkään ei kummallakaan puolisolla ole hyvä olla, jos toinen on sairas, sehän on itsestäänselvyys. Omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan voi kuitenkin hoitaa muutenkin kuin lähtemällä suhteesta heti ensimmäisten ongelmien tultua. Sairastunutta puolisoa on tarkoitus auttaa, eikä hylätä, kun ei ole enää kivaa. Ikään kuin ihmisen arvo mitattaisiin siinä, miten paljon hän voi tarjota lisämukavuutta puolisonsa elämään. Jos ei voi, vaihdetaan toiseen. Kovin on heppoista tuollainen rakkaus. 

Lebtokoneessakin happinaamari pitää laittaa ensin itselle, sitten vasta auttaa se toisille. Niin pitää tehdä aina kaikessa muussakin. Myös tällaisessa asiassa. Tiedän mistä puhun.

Niin tiedän minäkin ja siksi kirjoitinkin myös omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista sekä sen hoitamisesta. Se ei kuitenkaan vaadi toisen hylkäämistä. Elämä ei ole aina kivaa ja helppoa, mutta omaan perheeseen tulee voida luottaa. 

Ei toinen sinua välttämättä kiittele koskaan, jos jäät tuleen makaamaan toisen vierelle. Vaikka makaisit siinä tulimeressä loppuikäsi, niin et saa siitä välttämättä muuta kuin paskamyrskyn niskaasi. Jos toiselle ei ole mitään annettavaa, rakkautta ja kunnioitusta ei enää ole, niin vastuun pitää voida siirtää yhteiskunnalle ja muille.

Omasta jaksamisesta pitää huolehtia ja joskus se edellyttää poistumista kokonaan. Perhe ei ole ollut koskaan mikään täydellisen ehjä kokoonpano, sillä aina voi tapahtua mitä vain ja itsensä pitää voida irtisanoa toisesta. Jos ei ihan kokonaan, niin vaikka asumuserolla. Jos tunteita on vielä, niin asumusero voi olla toimiva ratkaisu ja varsinkin jos on lapsia, niin heidän tulevaisuus on valtava asia, joka pitää ottaa tosissaan.

Ei välttämättä kiitäkään. Oma puolisoni on tällä hetkellä masentunut ja tilanne on sama kuin asuisi ankeuttajan kanssa (Harry Potterista). Masennus on inhottava tauti, koska ainakin puolisoni tapauksessa se tekee ihanasta ja rakastavasta ihmisestä kylmän, tylyn, itsekkään ja välinpitämättömän. Sellaista on vaikea rakastaa. En minä kuitenkaan voi puolisoani hänen sairautensa oireista syyttää. Olen paikalla ja saavutettavissa, kuljen mukana lääkärikäynneillä, katson, että hän syö ja ottaa lääkkeet jne.  Kaipaan ihan hirveästi tervettä puolisoani ja jaksan siksi, että uskon hänen olevan tämän inhottavan sairauden vankina jossain kaiken tylyyden keskellä. 

Muista huolehtia itsestäsi oikeasti. Huolehdit niin, että sen sanominen ei ole vain sanahelinää. Tie on pitkä ja raskas, mutta luultavasti sinä olet ainoa ihminen, jolla on mahdollisuus olla sairastuneen rinnalla aidosti, joten älä unohda itseäsi.

Kiitos noista sanoista. Yritän muistaa, että myös minä olen tärkeä.