Vanhempani lupasivat hoitaa lapsiani etäpäivän ajan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaista se isovanhempien lastenhoitoapu oli omassa lapsuudessanikin ja lasteni lapsuudessa. Tämä on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö, että lastenhoitoapu tarkoittaa käytännössä lasten aktivoimista ja  viihdyttämistä. Ja on ihan mahdollista, että sinunkin lapsuudessasi aikuiset tekivät erilaisia arkisia asioita ja lapset pyörivät jaloissa tai puuhasivat omiaan. Jos eivät muuta keksineet, katsoivat piirrettyjä. 

Lapsen nolaaminen ei ollut  asiallista käytöstä. 

Joo, en todellakaan oleta, että noin isojen lasten kanssa pitäisi väkisin istua lattialle leikkimään, verrattuna esimerkiksi taaperoon, joka ei yksikseen kauaa viihdy. Mielestäni lastenhoitoapu onkin sitä, että on tarvittaessa läsnä lapsille ja auttaa esim. riitojen setvimisessä tai käytännön ongelmissa, jos joku leikkitavara on liian korkealla hyllyssä. -ap

Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Omat lapseni ovat syntyneet 1980-luvulla. Aikuinen meni ratkomaan lasten keskinäisiä riitoja vain siinä tapauksessa, että riita muuttui fyysiseksi. Varsinaisia käytännön ongelmia ei syntynyt, koska ei lasten kuulunutkaan tehdä muuta kuin leikkiä niillä leluilla, mitkä heidän leikittäväkseen oli annettu. Aloituksesi sai mut ymmärtämämään, miksi aikoinaan oli niin helppoa ottaa kaverinkin lapsia hoitoon, koska ei heitä oikeastaan edes tarvinnut hoitaa. Ruoka-aikaan annettiin ruokaa ja sen verran yritettiin katsoa perään, ettei tarvinnut lasta lähteä viemään päivystykseen tikattavaksikaan. 

Etätyöstä sen verran, että vanhempasi eivät oikeasti ymmärrä, mitä etätyö tarkoittaa. Kun itse vuosia sitten aloin tekemään etätöitä, äitini ei meinannut millään tajuta, miksi en voisi tulla käymään keskellä päivää kahvilla tai miksi hän ei voisi tulla meille kahville. "No kun sähän oot kotona, niin...." Välillä oli aika turhauttavaa vääntää rautalangasta, että vaikka olen kotona, klo 8-16 välisenä aikana se on mun työpaikkani enkä voi kutsua työpaikalleni ihmisiä kahville enkä lähteä kesken työpäivän jonkun luokse kahville. Olipa sun etätyöpisteesi vaikka miten pieni nurkkaus jossain vanhempiesi kotona, se on sun työpaikkasi eikä vanhempasi voi päästää lapsia sun työpaikallesi. Olkoonkin, että sun työpaikkasi sattuu tällä hetkellä olemaan heidän kotonaan. 

Ymmärrän hyvin harmisi, mutta ymmärrän myös sen, että vanhempasi eivät oikein ymmärrä. 

Kiitos kommentistasi! Oma lapsuus 80-luvulla oli juuri kuvailemasi kaltaista. Lapset leikkivät keskenään, ja joskus ideat olivat hyviä, joskus huonoja. Vaarallisista tai muuten ei-toivotuista leikeistä seurasi rangaistus, arestia, tukkapöllyä tai piiskaa. Minäkin olin äidin kavereilla silloin tällöin hoidossa, yhdessä tällaisessa hoitopaikassa jouduin nurkkaan seisomaan, kun olin laittanut nälkäisenä liian kuumaa ruokaa suuhun ja aloin itkeä, kun suu paloi.

Toisaalta en tiedä, onko nykypäivän intensiivivanhemmuuskaan mikään ideaali. Tosin en tiedä johtuuko sen uuvuttavuus siitä, että meillä ei ole minkäänlaista valmista mallia tällaiselle läsnäolevalle ja keskustelevalle vanhemmuudelle, ja yritämme koko ajan taistella itse oppimaamme tunnekylmää tai väkivaltaista mallia vastaan. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh, vanhempasi ovat kamalia ihmisiä. Anteeksi vaan, mutta tuollainen lapsen nolaaminen ruokapöydässä, mitä äitisi teki on anteeksiantamattoman ajattelematonta ja ilkeää. Lapsia ei saa pilkata! Moittia toki, jos he eivät noudata sääntöjä, jotka hyvin tietävät.

Veikkaan, että kotonasi oli tuollaista silloinkin, kun olit lapsi. Muistelepa vaan.

Jos en jotain hyväksy, niin lapsen sanomisten pilkkaamista ja mollaamista. Huutaminenkin (asiasta) olisi paljon pienempi paha. Pienellä lapsella ei ole keinoja torjua mitätöimistä ja persoonaan käyvää ilkkumista.

Ovatko lapsesi vanhempiesi ainoita lapsenlapsia? Voisin kuvitella, että sekin vähä taito olla pienten lasten kanssa, mitä heillä aikoinaan oli, on heiltä kahdestaan asuessa hävinnyt. Tuttavapiirissään kuulevat muiden isovanhempien hoitavan lapsenlapsiaan ja kokevat, että "niin kuuluu tehdä", joten asennetasolla haluaisivat auttaa sinua lastenhoidossa, mutta käytännössä eivät kykene tai halua sitä oikeasti tehdä.

Sinuna pakkaisin illalla lapset ja kamat autoon ja lähtisin kotiin. Ostatte paluumatkalla kaupasta valmisaterioita huomiseksi ja huomenna annat lasten touhuta omiaan kotona. Sujuu yhtä helposti kuin tämä päiväkin mutta ilman mielipahaa.

Ja jatkossa käytte isovanhemmilla vaan kylässä. Lapsenvahtina en heitä enää käyttäisi, kun taito- ja tahtotaso on tuota tasoa.

Veljeni taaperoikäinen lapsi on heillä n. kerran viikossa hoidossa. Näistä hoitopäivistä lähetellään jatkuvana tulvana valokuvia. Mutta ehkä se "hoito" on oikeasti tällaista, olen nähnyt vain kuvia ja kuvitellut, että täällä vaan lorutellaan ja leikitään yhdessä :D

Mielessäni on käynyt myös tuo ajatus omasta lapsuudestani. Kieltämättä lapsuusmuistoni eivät ole kaikilta osin onnellisia, vanhempani riitelivät paljon, oli rahahuolia ja mielenterveysongelmia. Ainakin tunnetasolla me lapset jäimme siinäkin kaiken muun elämän jalkoihin, vaikka jääkaapissa oli aina itse tehtyä ruokaa ja vaatteet silitettyinä kaapissa. Mietin myös, että jos ruokahuolto oli kasvavina lapsina tuota tasoa, ymmärrän paremmin veljeäni, joka käytti kaikki viikkorahansa herkkuihin ja pikaruokaan. Hän kasvoi melkein kaksimetriseksi, joten nälkä oli varmaan aikamoinen, kun yhdestä nakkipaketista piti riittää kahdelle aterialle koko perheen ruoka.

Noin se oli ainakin omassa lapsuudessani eli 1927 ja 1934 syntyneiden vanhempieni kasvatustapa oli juuri se, että lapset hoidetaan siinä sivussa.

Lapsenkasvatukseen riitti omassa lapsuudessani 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla siis se, että lämpimiä aterioita oli ja vaatteet tosiaan olivat puhtaat. Lapsentahtisuus keksittiin vasta 1980-luvulla, ja mitä ovat "virikkeet"??

Lapsille opetettiin rankaisemalla jälkikäteen käytöstapoja, yhdessäoloa ja kasvattamista opettamalla ei kamalasti harrastettu.

Minäkin olin kaksivuotiaasta lähtien käytännössä heitteillä. Päiväkotiin ei 1970-luvun alussa päässeet kuin yksinhuoltajan lapset, joten kun äitini palasi töihin, minulle etsittiin ovelta ovelle menetelmällä hoitajaa ja palkattiin semmoinen vanha mummo, joka nukkui koko päivän selkä minuun päin sohvalla. Minä leikin - siis kaksivuotias - yksin kaksikerroksisessa omakotitalossa, lempileikkejäni oli sekoitella vessassa pesuaineita kuten myrkyllisestä Vim-hankaspulverista leikkiruokia. Siinä oli suojelusenkelillä täysi työ estää pientä tyttöä kuolemasta.

Kun sain omat lapseni 2000-luvun alussa, vanhempani olivat siis jo seitsenkymppisiä. He vahtivat vanhinta lastani, kun olin synnyttämässä kuopusta. That's it. Kyllä sen näki jo siitä, miten he tavatessa juttelivat vain meille aikuisille, ettei heitä lapsenlapset kiinnosta, eivätkä he osaa olla enää pienten lasten kanssa, jos koskaan kamalasti olivat osanneetkaan.

En minä puuttuvaa hoitoapua harmittele, mutta puuttuvaa sidettä isovanhempiin lapsieni takia. Nyt vanhempani ovat jo kuolleet, ja he jäivät lapsilleni ihan vieraiksi ihmisiksi.

3

Mulla samaa ikäluokkaa olevat vanhemmat. Kirjoituksesi toi mieleeni musitoja lapsuudesta, kun käytiin vanhempien perhetutuilla välillä kylässä. Inhosin niitä reissuja, koska siinä istui pari tuntia hiljaa sohvan nurkassa ja kuunteli, kun aikuiset keskustelivat. Lapselle ihan äärettömän tylsää. Olin ikionnellinen, kuen ekalle luokalle mentyäni mun ei enää tarvinnut lähteä kyläreissuille mukaan vaan sain jäädä kotiin. 

Suhtautuminen lapsiin on nykyisin ihan erilaista kuin meidän lapsuudessamme. Mikä on mielestäni ihan hyvä asia. Lapsi ei ole enää mikään koira, jolle sanotaan "PAIKKA!!" ja joka saa liikahtaa vasta sitten, kun on saanut luvan. 

Mulla ei ole lapsenlapsia, mutta olen - ennen pandemiaa siis - hoitanut jonkin verran lähisuvun pieniä. Olen koittanut opetella erilaisen tavan ja rehellisesti sanottuna nautin siitä. Mulla ei ole nk lapsiystävällinen koti vaan täällä on paljonkin vaaranpaikkoja, joten jo senkin vuoksi olen näiden lasten kanssa ollut enemmän läsnä. Mulla on paljon vanhoja esineitä sekä vanhoja kirjoja Muutama vuosi sitten 3v poika oli mulla pari tuntia hoidossa eikä millään olisi malttanut lähteä kotiin vaan olisi vaan halunnut istua sylissäni, selata vanhaa karttakirjaa ja kuunnella mun tarinoitani kauan sitten tapahtuneista asioista. Mulla sattuu olemaan olohuoneessa vielä vanha merimiesten sinkkinen matka-arkku sekä sellainen  matka-arkku, jota hienosto käytti lähtiessään Titanicille. Tällä pojalla on ihan uskomaton tiedonjano. Sain tällä viikolla jo toisenkin rokoteannokseni ja voi miten jo odotan, että saan taas näitä - nyt jo hieman isompia - lapsia taas luokseni. Kyseinen poika menee nyt syksyllä kouluun ja isotäti - eli minä - odotan jo, että pääsen opettamaan hänelle koodaamista. Ohjelmoin työkseni ja voin jo kuvitella, miten innoissaan hän on, kun saa ensimmäisen itse koodaamansa ohjelman valmiiksi. 

Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Meistä itsestämme on kiinni, haluammeko opetella nauttimaan erilaisesta tavasta toimia kuin mihin olemme tottuneet, Mä ainakin nautin. 

Vierailija kirjoitti:

Tuollaista se isovanhempien lastenhoitoapu oli omassa lapsuudessanikin ja lasteni lapsuudessa. Tämä on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö, että lastenhoitoapu tarkoittaa käytännössä lasten aktivoimista ja  viihdyttämistä. Ja on ihan mahdollista, että sinunkin lapsuudessasi aikuiset tekivät erilaisia arkisia asioita ja lapset pyörivät jaloissa tai puuhasivat omiaan. Jos eivät muuta keksineet, katsoivat piirrettyjä. 

Lapsen nolaaminen ei ollut  asiallista käytöstä. 

Minä muistan lapsuuteni toisin. Menimme kesäksi (koko perhe) mummolaan ja vanhemmat kävivät sieltä töissä, mummo ja pappa hoiti meidät lapset. Oikeaa ruokaa oli riittävästi :) mummon kanssa leivottiin, hoidettiin kasvimaata, käytiin päivittäin uimassa, silloin tällöin ratsastamassa. Pappa taas entisenä maanviljelijänä otti kesäksi aina meille jotain hoidettavia eläimiä esim. orpoja karitsoja. Meillä oli kivaa touhua koko ajan ja meidän kanssa oltiin. Tämä tapahtui 80-luvun loppupuolella.

Oma lapsuuteni oli juuri tuota, että lapset kasvoivat kaiken muun tekemisen ohessa. Ruokaa tuli silloin kun tuli, kovin säännöllisiä ruoka-aikoja ei ollut. Lasten kanssa ei erityisesti leikitty eikä oltu. Jos valitti tekemisen puutetta, niin "mene ulos" tai käskettiin tehdä jotain kotityötä. Kyläilyreissuillakaan lapsia ei juuri huomioitu, piti olla hiljaa ja häiritsemättä aikuisia. Jos nykypäivänä lapset on nostettu jalustalle, niin 70- ja 80-luvulla lapsia pidettiin lähinnä välttämättömänä pahana.

Oma äiti hoiri kyllä aikanaan, välillä tuntui ettei haluaisi joten pikkuhiljaa lakattiin pyytämästä. Anoppi taas ei halunnut hoitaa meidän lapsia, muiden lasten kyllä. Kerran oli oma yövuoro alkamassa ja mies tulossa työmatkalta lentokoneella joka olikin myöhässä. Ei suostunut tulemaan, kommentoi " että joku tutumpi olisi varmaan parempi". Hirveällä paineella hommasin lastenvahtia 2h, jonka koneen myöhästyminen vaati.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaista se isovanhempien lastenhoitoapu oli omassa lapsuudessanikin ja lasteni lapsuudessa. Tämä on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö, että lastenhoitoapu tarkoittaa käytännössä lasten aktivoimista ja  viihdyttämistä. Ja on ihan mahdollista, että sinunkin lapsuudessasi aikuiset tekivät erilaisia arkisia asioita ja lapset pyörivät jaloissa tai puuhasivat omiaan. Jos eivät muuta keksineet, katsoivat piirrettyjä. 

Lapsen nolaaminen ei ollut  asiallista käytöstä. 

Minä muistan lapsuuteni toisin. Menimme kesäksi (koko perhe) mummolaan ja vanhemmat kävivät sieltä töissä, mummo ja pappa hoiti meidät lapset. Oikeaa ruokaa oli riittävästi :) mummon kanssa leivottiin, hoidettiin kasvimaata, käytiin päivittäin uimassa, silloin tällöin ratsastamassa. Pappa taas entisenä maanviljelijänä otti kesäksi aina meille jotain hoidettavia eläimiä esim. orpoja karitsoja. Meillä oli kivaa touhua koko ajan ja meidän kanssa oltiin. Tämä tapahtui 80-luvun loppupuolella.

Erilaisia kokemuksia tietenkin on, koska ihmisetkin ovat erilaisia. Mun lapsuuteni oli 1960-luvulla. Mummulassa kamari ja keittiö. Ulkovessa ja kaivo. Välillä meitä serkuksia oli siellä seitsemänkin samaan aikaan. Ei olisi niissä olosuhteissa ollut mitään mahdollisuutta yhteisiin leipomisiin tms. Mummulla meni paljon aikaa päivästä ihan vaan siihen, että sai pilkottua puut,  kannettua kaivosta vedet, lämmitettyä vettä, laitettua ruokaa, tiskattua jne. Pappani oli silloin jo kuollut.

Omat lapseni ovat sun ikäluokkaa ja vanhempani olivat siihen aikaan vielä itsekin työelämässä. Ja asuivat kaupungissa. Lastenhoitoapu oli heidän kohdallaan jo vähän erilaista, mutta aika pitkälti edelleenkin sitä, että lapset eivät olleen pääosassa vaan aikuiset. Poislukien ne tilanteet, joihin lähtivätkin ihan vain lasten ehdoilla eli viemään Särkänniemeen tms. Mutta silloin ei ollutkaan kyse mun tarvitsemastani lastenhoitoavusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh, vanhempasi ovat kamalia ihmisiä. Anteeksi vaan, mutta tuollainen lapsen nolaaminen ruokapöydässä, mitä äitisi teki on anteeksiantamattoman ajattelematonta ja ilkeää. Lapsia ei saa pilkata! Moittia toki, jos he eivät noudata sääntöjä, jotka hyvin tietävät.

Veikkaan, että kotonasi oli tuollaista silloinkin, kun olit lapsi. Muistelepa vaan.

Jos en jotain hyväksy, niin lapsen sanomisten pilkkaamista ja mollaamista. Huutaminenkin (asiasta) olisi paljon pienempi paha. Pienellä lapsella ei ole keinoja torjua mitätöimistä ja persoonaan käyvää ilkkumista.

Ovatko lapsesi vanhempiesi ainoita lapsenlapsia? Voisin kuvitella, että sekin vähä taito olla pienten lasten kanssa, mitä heillä aikoinaan oli, on heiltä kahdestaan asuessa hävinnyt. Tuttavapiirissään kuulevat muiden isovanhempien hoitavan lapsenlapsiaan ja kokevat, että "niin kuuluu tehdä", joten asennetasolla haluaisivat auttaa sinua lastenhoidossa, mutta käytännössä eivät kykene tai halua sitä oikeasti tehdä.

Sinuna pakkaisin illalla lapset ja kamat autoon ja lähtisin kotiin. Ostatte paluumatkalla kaupasta valmisaterioita huomiseksi ja huomenna annat lasten touhuta omiaan kotona. Sujuu yhtä helposti kuin tämä päiväkin mutta ilman mielipahaa.

Ja jatkossa käytte isovanhemmilla vaan kylässä. Lapsenvahtina en heitä enää käyttäisi, kun taito- ja tahtotaso on tuota tasoa.

Veljeni taaperoikäinen lapsi on heillä n. kerran viikossa hoidossa. Näistä hoitopäivistä lähetellään jatkuvana tulvana valokuvia. Mutta ehkä se "hoito" on oikeasti tällaista, olen nähnyt vain kuvia ja kuvitellut, että täällä vaan lorutellaan ja leikitään yhdessä :D

Mielessäni on käynyt myös tuo ajatus omasta lapsuudestani. Kieltämättä lapsuusmuistoni eivät ole kaikilta osin onnellisia, vanhempani riitelivät paljon, oli rahahuolia ja mielenterveysongelmia. Ainakin tunnetasolla me lapset jäimme siinäkin kaiken muun elämän jalkoihin, vaikka jääkaapissa oli aina itse tehtyä ruokaa ja vaatteet silitettyinä kaapissa. Mietin myös, että jos ruokahuolto oli kasvavina lapsina tuota tasoa, ymmärrän paremmin veljeäni, joka käytti kaikki viikkorahansa herkkuihin ja pikaruokaan. Hän kasvoi melkein kaksimetriseksi, joten nälkä oli varmaan aikamoinen, kun yhdestä nakkipaketista piti riittää kahdelle aterialle koko perheen ruoka.

Noin se oli ainakin omassa lapsuudessani eli 1927 ja 1934 syntyneiden vanhempieni kasvatustapa oli juuri se, että lapset hoidetaan siinä sivussa.

Lapsenkasvatukseen riitti omassa lapsuudessani 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla siis se, että lämpimiä aterioita oli ja vaatteet tosiaan olivat puhtaat. Lapsentahtisuus keksittiin vasta 1980-luvulla, ja mitä ovat "virikkeet"??

Lapsille opetettiin rankaisemalla jälkikäteen käytöstapoja, yhdessäoloa ja kasvattamista opettamalla ei kamalasti harrastettu.

Minäkin olin kaksivuotiaasta lähtien käytännössä heitteillä. Päiväkotiin ei 1970-luvun alussa päässeet kuin yksinhuoltajan lapset, joten kun äitini palasi töihin, minulle etsittiin ovelta ovelle menetelmällä hoitajaa ja palkattiin semmoinen vanha mummo, joka nukkui koko päivän selkä minuun päin sohvalla. Minä leikin - siis kaksivuotias - yksin kaksikerroksisessa omakotitalossa, lempileikkejäni oli sekoitella vessassa pesuaineita kuten myrkyllisestä Vim-hankaspulverista leikkiruokia. Siinä oli suojelusenkelillä täysi työ estää pientä tyttöä kuolemasta.

Kun sain omat lapseni 2000-luvun alussa, vanhempani olivat siis jo seitsenkymppisiä. He vahtivat vanhinta lastani, kun olin synnyttämässä kuopusta. That's it. Kyllä sen näki jo siitä, miten he tavatessa juttelivat vain meille aikuisille, ettei heitä lapsenlapset kiinnosta, eivätkä he osaa olla enää pienten lasten kanssa, jos koskaan kamalasti olivat osanneetkaan.

En minä puuttuvaa hoitoapua harmittele, mutta puuttuvaa sidettä isovanhempiin lapsieni takia. Nyt vanhempani ovat jo kuolleet, ja he jäivät lapsilleni ihan vieraiksi ihmisiksi.

3

Tulipa surullinen fiilis tarinastasi. Toivon sinulle kaikkea hyvää, onneksi olet ilmeisestikin saanut toteuttaa erilaisen perhe-elämän mallia omien lastesi kanssa <3

Kiitos! Joo, en väitä olevani tietenkään täydellinen vanhempi, mutta en nyt ainakaan toista ihan samoja mokia... tärkeää olisikin sukupolvien ketjussa miettiä omaa lapsuutta ja niitä malleja, mitä kotoa on saanut omilta vanhemmiltaan - missä määrin ne ovat hyviä ja mitä pitää muuttaa.

Oli vanhemmissani myös hyviä puolia. He olivat hyviä keskustelemaan ja ottivat meidän lasten mielipiteitä huomioon sitten isompana. Matkusteltiin ja harrastettiin kulttuuria yhdessä. He olivat hyvä siis isompien lasten kanssa kyllä. Ja tuon pienten lasten kanssa nolosti toimimisen malli oli aivan yleinen aikanaan, ei se ollut mikään perheeseeni rajoittuva asia, vaan aikakauden tapa. Joten siinä suhteessa minulla ei ole mitään "hampaankolossa".

3

Kuulostaa tutulta; suuria lupauksia lastenhoitoavusta - ja lopputuloksena otettava lastenhoitaja rahalla, kun isoäiti ei ehdi, pysty, halua tms. Aina on joku syy ja yleensä isoäiti vielä kertoo syyn lapselle siten, että lapsi luulee olevansa syyllinen isoäidin katteettomiin lupauksiin. 

Ahaa, tämä olikin uusi boomereiden haukkumisketju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh, vanhempasi ovat kamalia ihmisiä. Anteeksi vaan, mutta tuollainen lapsen nolaaminen ruokapöydässä, mitä äitisi teki on anteeksiantamattoman ajattelematonta ja ilkeää. Lapsia ei saa pilkata! Moittia toki, jos he eivät noudata sääntöjä, jotka hyvin tietävät.

Veikkaan, että kotonasi oli tuollaista silloinkin, kun olit lapsi. Muistelepa vaan.

Jos en jotain hyväksy, niin lapsen sanomisten pilkkaamista ja mollaamista. Huutaminenkin (asiasta) olisi paljon pienempi paha. Pienellä lapsella ei ole keinoja torjua mitätöimistä ja persoonaan käyvää ilkkumista.

Ovatko lapsesi vanhempiesi ainoita lapsenlapsia? Voisin kuvitella, että sekin vähä taito olla pienten lasten kanssa, mitä heillä aikoinaan oli, on heiltä kahdestaan asuessa hävinnyt. Tuttavapiirissään kuulevat muiden isovanhempien hoitavan lapsenlapsiaan ja kokevat, että "niin kuuluu tehdä", joten asennetasolla haluaisivat auttaa sinua lastenhoidossa, mutta käytännössä eivät kykene tai halua sitä oikeasti tehdä.

Sinuna pakkaisin illalla lapset ja kamat autoon ja lähtisin kotiin. Ostatte paluumatkalla kaupasta valmisaterioita huomiseksi ja huomenna annat lasten touhuta omiaan kotona. Sujuu yhtä helposti kuin tämä päiväkin mutta ilman mielipahaa.

Ja jatkossa käytte isovanhemmilla vaan kylässä. Lapsenvahtina en heitä enää käyttäisi, kun taito- ja tahtotaso on tuota tasoa.

Veljeni taaperoikäinen lapsi on heillä n. kerran viikossa hoidossa. Näistä hoitopäivistä lähetellään jatkuvana tulvana valokuvia. Mutta ehkä se "hoito" on oikeasti tällaista, olen nähnyt vain kuvia ja kuvitellut, että täällä vaan lorutellaan ja leikitään yhdessä :D

Mielessäni on käynyt myös tuo ajatus omasta lapsuudestani. Kieltämättä lapsuusmuistoni eivät ole kaikilta osin onnellisia, vanhempani riitelivät paljon, oli rahahuolia ja mielenterveysongelmia. Ainakin tunnetasolla me lapset jäimme siinäkin kaiken muun elämän jalkoihin, vaikka jääkaapissa oli aina itse tehtyä ruokaa ja vaatteet silitettyinä kaapissa. Mietin myös, että jos ruokahuolto oli kasvavina lapsina tuota tasoa, ymmärrän paremmin veljeäni, joka käytti kaikki viikkorahansa herkkuihin ja pikaruokaan. Hän kasvoi melkein kaksimetriseksi, joten nälkä oli varmaan aikamoinen, kun yhdestä nakkipaketista piti riittää kahdelle aterialle koko perheen ruoka.

Noin se oli ainakin omassa lapsuudessani eli 1927 ja 1934 syntyneiden vanhempieni kasvatustapa oli juuri se, että lapset hoidetaan siinä sivussa.

Lapsenkasvatukseen riitti omassa lapsuudessani 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla siis se, että lämpimiä aterioita oli ja vaatteet tosiaan olivat puhtaat. Lapsentahtisuus keksittiin vasta 1980-luvulla, ja mitä ovat "virikkeet"??

Lapsille opetettiin rankaisemalla jälkikäteen käytöstapoja, yhdessäoloa ja kasvattamista opettamalla ei kamalasti harrastettu.

Minäkin olin kaksivuotiaasta lähtien käytännössä heitteillä. Päiväkotiin ei 1970-luvun alussa päässeet kuin yksinhuoltajan lapset, joten kun äitini palasi töihin, minulle etsittiin ovelta ovelle menetelmällä hoitajaa ja palkattiin semmoinen vanha mummo, joka nukkui koko päivän selkä minuun päin sohvalla. Minä leikin - siis kaksivuotias - yksin kaksikerroksisessa omakotitalossa, lempileikkejäni oli sekoitella vessassa pesuaineita kuten myrkyllisestä Vim-hankaspulverista leikkiruokia. Siinä oli suojelusenkelillä täysi työ estää pientä tyttöä kuolemasta.

Kun sain omat lapseni 2000-luvun alussa, vanhempani olivat siis jo seitsenkymppisiä. He vahtivat vanhinta lastani, kun olin synnyttämässä kuopusta. That's it. Kyllä sen näki jo siitä, miten he tavatessa juttelivat vain meille aikuisille, ettei heitä lapsenlapset kiinnosta, eivätkä he osaa olla enää pienten lasten kanssa, jos koskaan kamalasti olivat osanneetkaan.

En minä puuttuvaa hoitoapua harmittele, mutta puuttuvaa sidettä isovanhempiin lapsieni takia. Nyt vanhempani ovat jo kuolleet, ja he jäivät lapsilleni ihan vieraiksi ihmisiksi.

3

Mulla samaa ikäluokkaa olevat vanhemmat. Kirjoituksesi toi mieleeni musitoja lapsuudesta, kun käytiin vanhempien perhetutuilla välillä kylässä. Inhosin niitä reissuja, koska siinä istui pari tuntia hiljaa sohvan nurkassa ja kuunteli, kun aikuiset keskustelivat. Lapselle ihan äärettömän tylsää. Olin ikionnellinen, kuen ekalle luokalle mentyäni mun ei enää tarvinnut lähteä kyläreissuille mukaan vaan sain jäädä kotiin. 

Suhtautuminen lapsiin on nykyisin ihan erilaista kuin meidän lapsuudessamme. Mikä on mielestäni ihan hyvä asia. Lapsi ei ole enää mikään koira, jolle sanotaan "PAIKKA!!" ja joka saa liikahtaa vasta sitten, kun on saanut luvan. 

Mulla ei ole lapsenlapsia, mutta olen - ennen pandemiaa siis - hoitanut jonkin verran lähisuvun pieniä. Olen koittanut opetella erilaisen tavan ja rehellisesti sanottuna nautin siitä. Mulla ei ole nk lapsiystävällinen koti vaan täällä on paljonkin vaaranpaikkoja, joten jo senkin vuoksi olen näiden lasten kanssa ollut enemmän läsnä. Mulla on paljon vanhoja esineitä sekä vanhoja kirjoja Muutama vuosi sitten 3v poika oli mulla pari tuntia hoidossa eikä millään olisi malttanut lähteä kotiin vaan olisi vaan halunnut istua sylissäni, selata vanhaa karttakirjaa ja kuunnella mun tarinoitani kauan sitten tapahtuneista asioista. Mulla sattuu olemaan olohuoneessa vielä vanha merimiesten sinkkinen matka-arkku sekä sellainen  matka-arkku, jota hienosto käytti lähtiessään Titanicille. Tällä pojalla on ihan uskomaton tiedonjano. Sain tällä viikolla jo toisenkin rokoteannokseni ja voi miten jo odotan, että saan taas näitä - nyt jo hieman isompia - lapsia taas luokseni. Kyseinen poika menee nyt syksyllä kouluun ja isotäti - eli minä - odotan jo, että pääsen opettamaan hänelle koodaamista. Ohjelmoin työkseni ja voin jo kuvitella, miten innoissaan hän on, kun saa ensimmäisen itse koodaamansa ohjelman valmiiksi. 

Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Meistä itsestämme on kiinni, haluammeko opetella nauttimaan erilaisesta tavasta toimia kuin mihin olemme tottuneet, Mä ainakin nautin. 

Jep, tuollasta se kyläily juurikin oli. Vähän vanhempana minut otettiin mukaan lapsenvahdiksi, ilmaiseksi tietenkin.

Se on todellakin noin, että lapsien kanssa olemisesta SAA nauttia. Juu, en minäkään koko aikaa lasteni kanssa leikkinyt, lapsien pitää saada touhuta omassa kodissaan omiaankin, koska se kehittää jopa mielikuvitusta. Mutta että on läsnä, tukee lasta ja vastaa lapselle, kun hän tulee esittelemään piirroksiaan ja leikkejään, kannustaa niiden jatkamista, mahdollistaa leikkiä!

Ja toki sitten luetaan yhdessä, pelataan, askarrellaan, ulkoillaan jne. myös.

Olen muuten mökillä kahdestaan nyt parikymppisen tyttäreni kanssa ja luin ap:n aloituksen hänelle ääneen. Hän sanoi aivan samaa mitä minä eli että siinä on isovanhemmat teeskennelleet hoitohaluja, joita ei oikeasti ole ja että onpa inhottavaa, kun aikuinen alkaa suoraan sanoen vit..illa lapselle.

3

Vierailija kirjoitti:

Ahaa, tämä olikin uusi boomereiden haukkumisketju.

Ap:n vanhemmat eivät ole boomereita eli suuria ikäluokkia. Enemmän on kyse 1980-luvulle jatkuneesta lastenkasvatuksen tavasta, eli kaikkista ikäpolvista ennen sitä, kun lasten tarpeita ja henkistä hyvinvointia alettiin ylipäätään pitäå ajattelemisen arvoisena asiana.

3

Vierailija kirjoitti:

Ahaa, tämä olikin uusi boomereiden haukkumisketju.

Aloittajan vanhemmat eivät ainakaan ole boomereita vaan nuorempaa sukupolvea. Boomereiden lapsetkin syntyivät suurimmaksi osaksi 1970-luvulla eli ovat jo lähestymässä viiskytvuotispäiviään. Suurin osa tämän päivän isovanhemmista taitaa olla syntynyt 1950- ja 1960 -luvuilla eli eivät ole boomereita. 

Vierailija kirjoitti:

Ahaa, tämä olikin uusi boomereiden haukkumisketju.

No ne ikävä kyllä antaa aihetta siihen. Meillä on kahdet täysin välinpitämättömät isovanhemmat jotka ei auta, ei edes hätätilanteessa, avumpyynnöstä saa v*ttuilut ja ivanaurut palkaksi. Eipä enää kysellä. Eivät muista lastemme nimiä tai ikiä, kun eivät pidä mitään yhteyttä.

”Jännää” että he itse hoidatti omat lapsensa ihan täysin omilla vanhemmillaan.

Boomerit. Mitäpä sitä muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahaa, tämä olikin uusi boomereiden haukkumisketju.

Aloittajan vanhemmat eivät ainakaan ole boomereita vaan nuorempaa sukupolvea. Boomereiden lapsetkin syntyivät suurimmaksi osaksi 1970-luvulla eli ovat jo lähestymässä viiskytvuotispäiviään. Suurin osa tämän päivän isovanhemmista taitaa olla syntynyt 1950- ja 1960 -luvuilla eli eivät ole boomereita. 

Moni boomeri ON pienten lasten isovanhempi kun nykyään 40v ja sitä vanhemmat tekee lapsia. Mulla on boomer vanhemmat (70-75v) ja itselläni taaperoita 1v ja 3v.

Mun vanhemmat ei ole koskaan nähneet noita lapsia. Eivät viitsineet ristiäisiinkään tulla. Mutta teoriassa ovat isovanhempia kyllä. Kunnosta ei ole kiinni, terveitä kuin pukit ja reissavat ja golffaavat. Lapsenlapset vaan on evvk, vaikka nää on AINOAT lapsenlapset.

Kuka on yllättynyt - ei kukaan. Perus suurten ikäluokkien menoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahaa, tämä olikin uusi boomereiden haukkumisketju.

Aloittajan vanhemmat eivät ainakaan ole boomereita vaan nuorempaa sukupolvea. Boomereiden lapsetkin syntyivät suurimmaksi osaksi 1970-luvulla eli ovat jo lähestymässä viiskytvuotispäiviään. Suurin osa tämän päivän isovanhemmista taitaa olla syntynyt 1950- ja 1960 -luvuilla eli eivät ole boomereita. 

Moni boomeri ON pienten lasten isovanhempi kun nykyään 40v ja sitä vanhemmat tekee lapsia. Mulla on boomer vanhemmat (70-75v) ja itselläni taaperoita 1v ja 3v.

Mun vanhemmat ei ole koskaan nähneet noita lapsia. Eivät viitsineet ristiäisiinkään tulla. Mutta teoriassa ovat isovanhempia kyllä. Kunnosta ei ole kiinni, terveitä kuin pukit ja reissavat ja golffaavat. Lapsenlapset vaan on evvk, vaikka nää on AINOAT lapsenlapset.

Kuka on yllättynyt - ei kukaan. Perus suurten ikäluokkien menoa.

No mä en ota kantaa boomereihin sen enempää. Aloittajan vanhemmat eivät kuitenkaan ole boomereita eivätkä myöskään kieltäytyneet lastenhoitoavusta. Ongelma on se, että se apu ei olekaan sellaista, kuin etätyöläinen tarvitsisi. Ja sitten toki tuo lapsen nolaaminenkin. 

Mistä pääsenkin siihen, että esim omina kansakouluvuosinani 1960-luvulla lapsen nolaaminen eli häpeällä rankaiseminen oli ihan tavallista. Opettaja nolasi oppilaan koko luokan edessä ja lapsi ei takuulla tehnyt samaa asiaa toista kertaa. Olipa kyse sitten jostain pahanteosta tai siitä, että äänsit ruotsin tunnilla jonkun sanan väärin tai sanomassasi oli kielioppivirhe. 

Itse en koe, että tämän ketjun pointtina on minkään ikäryhmän haukkuminen. Minusta ketju on ollut pohjimmiltaan jopa positiivissävyinen, monessa kommentissa ihmiset ovat käsitelleet omia lapsuudenkokemuksiaan ja ovat päättäneet toteuttaa erilaista vanhemmuuden mallia omien lastensa kanssa. Omat vanhempani omalla tavallaan yrittävät parhaansa, ja ehkä tämä joitakin omia lapsuudenkokemuksiakin pöyhi (varsinkin tuo ruokapöytäepisodi), kun tilanne alkoi ahdistaa ja harmittaa niin paljon. Muistan hyvin kylmät kaurapuurot, joita mikrotettiin uudelleen ja uudelleen, kun eivät millään meinanneet mennä alas. Olemme nyt lasten kanssa menossa veljen perheelle syömään illalla, saamme puolin ja toisin vähän hengähdystaukoa. Kyllä tämä tästä! Naurattaa, että olimme uuteen taloomme remppaamassa vierashuonetta äitini käyttöön, kun hän oli niin puhunut, että voi nyt eläkkeellä ollessaan tulla lastenhoitoavuksi pidemmäksikin aikaa :D Kaunis haave, mutta ehkä lasten hoitamisen arki ei ihan ollutkaan sitä, mitä hän kuvitteli kavereidensa puheista. -ap

Mä näen ongelmana sen, että lapsille pitää olla aina "keksimässä tekemistä". Kyllähän sitä kuvitelmissa leipoo ja askartelee lapsenlapsen kanssa, mutta jos lasta ei kiinnosta mikään, mitä mummo keksii, niin minkäs teet. Kaikista mummoista ei ole leikkimään nykyajan supersankarileluilla. Itse muistan, että mummolassa mummo puuhaili omiaan ja minä pyörin jaloissa tai leikin serkkujen kanssa. Mummo laitto ruuan pöytään ja siinä oli sen homma. Kyllä se vähän perään vilkuili, kun joskus oli vihainen kun tehtiin tuhmuuksia. 

Ihme etätyöpäivä sulla, kun ehdit keskustelupalstalla puoli päivää pälistä.

Onneksi omat vanhempani eivät ole tuollaisia ihmishirviöitä. Mielellään vievät lapsia ihan minne vain, lukevat kirjoja heille, pelaavat yhdessä kortti/lautapelejä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaista se isovanhempien lastenhoitoapu oli omassa lapsuudessanikin ja lasteni lapsuudessa. Tämä on loppujen lopuksi aika uusi ilmiö, että lastenhoitoapu tarkoittaa käytännössä lasten aktivoimista ja  viihdyttämistä. Ja on ihan mahdollista, että sinunkin lapsuudessasi aikuiset tekivät erilaisia arkisia asioita ja lapset pyörivät jaloissa tai puuhasivat omiaan. Jos eivät muuta keksineet, katsoivat piirrettyjä. 

Lapsen nolaaminen ei ollut  asiallista käytöstä. 

Joo, en todellakaan oleta, että noin isojen lasten kanssa pitäisi väkisin istua lattialle leikkimään, verrattuna esimerkiksi taaperoon, joka ei yksikseen kauaa viihdy. Mielestäni lastenhoitoapu onkin sitä, että on tarvittaessa läsnä lapsille ja auttaa esim. riitojen setvimisessä tai käytännön ongelmissa, jos joku leikkitavara on liian korkealla hyllyssä. -ap

Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Omat lapseni ovat syntyneet 1980-luvulla. Aikuinen meni ratkomaan lasten keskinäisiä riitoja vain siinä tapauksessa, että riita muuttui fyysiseksi. Varsinaisia käytännön ongelmia ei syntynyt, koska ei lasten kuulunutkaan tehdä muuta kuin leikkiä niillä leluilla, mitkä heidän leikittäväkseen oli annettu. Aloituksesi sai mut ymmärtämämään, miksi aikoinaan oli niin helppoa ottaa kaverinkin lapsia hoitoon, koska ei heitä oikeastaan edes tarvinnut hoitaa. Ruoka-aikaan annettiin ruokaa ja sen verran yritettiin katsoa perään, ettei tarvinnut lasta lähteä viemään päivystykseen tikattavaksikaan. 

Etätyöstä sen verran, että vanhempasi eivät oikeasti ymmärrä, mitä etätyö tarkoittaa. Kun itse vuosia sitten aloin tekemään etätöitä, äitini ei meinannut millään tajuta, miksi en voisi tulla käymään keskellä päivää kahvilla tai miksi hän ei voisi tulla meille kahville. "No kun sähän oot kotona, niin...." Välillä oli aika turhauttavaa vääntää rautalangasta, että vaikka olen kotona, klo 8-16 välisenä aikana se on mun työpaikkani enkä voi kutsua työpaikalleni ihmisiä kahville enkä lähteä kesken työpäivän jonkun luokse kahville. Olipa sun etätyöpisteesi vaikka miten pieni nurkkaus jossain vanhempiesi kotona, se on sun työpaikkasi eikä vanhempasi voi päästää lapsia sun työpaikallesi. Olkoonkin, että sun työpaikkasi sattuu tällä hetkellä olemaan heidän kotonaan. 

Ymmärrän hyvin harmisi, mutta ymmärrän myös sen, että vanhempasi eivät oikein ymmärrä. 

Muistan omasta lapsuudestani tämän että aikuiset eivät ratkoneet lasten riitoja. Teoriassa on hyvä että lapset oppivat hoitamaan itse pikku riitansa. Mutta käytännössä se oli sitä että jos meni kertomaan että toinen kiusaa niin ohjeeksi sai vai että 'ei saa kannella'. Ja lapsi lähetettiin takaisin sen kiusaajan luokse mukiloitavaksi.