Onko teoriassa mahdollista, että vanhemmuudesta selviää paremmin sellaiset, jotka TYÖSSÄ ovat tottuneet pitämään monia naruja käsissä, toimimaan kiireessä jne

Vanhemmuudesta selviää parhaiten sellaiset, joille työ ei ole lainkaan tärkeää, vaan viihtyvät hyvin kotona.

Se kiire on pään sisässä, sori vaan. On olemassa ihmisiä jotka eivät koe työtä tai perhe-elämää ollenkaan hektisenä multitaskaamisena.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuudesta selviää parhaiten sellaiset, joille työ ei ole lainkaan tärkeää, vaan viihtyvät hyvin kotona.

Jos haluaa pennuille pöperöä pöytään niin rahaakin pitää olla. Varmasti moni viihtyisi kotona.

No en nyt tiedä. Tuntuu vain, että pitää pitää langat käsissä 24/7 jatkuvan kiireen alla eikä missään kohtaan ehdi pysähtyä. Ennen riitti kun piti vain työpäivän ajan.

Sulla on outo käsitys toimistotyöstä, jos kuvittelet, että se on rauhallista, eikä tarvitse tehdä montaa asiaa samanaikaisesti ja priorisoida jatkuvasti tekemisiään.

Kuulostaa aika kapealta ajatukselta, että lapsiperhearki = aina pakosti kiirettä, suorittamista, multitaskaamista ja vauhtia. Lapset eivät ole projekti. Uskon että hetkessä elämisen taidolla ja kyvyllä rauhoittua kuuntelemaan ja keskittymään muutamaan asiaan kerrallaan ollaan lapsentahtisemmassa ja siten tasapainoisemmassa arjessa.

Hyvin monenlaiset ihmiset selviävät hyvin vahemmuudesta. Tasapainoinen, rauhallinen ja rento luonne auttanee enemmän kuin mikään muu.  

Keskimäärin kuulostaa uskottavalta, että työssään hyvin pärjäävä selviää myös muussa elämässä. Tai pikemminkin niin, että hyvän elämänhallinnan ja positiivisia piirteitä omistava päätyy menestyksekkäälle työuralle. 

Pärjään hyvin omassa työssäni ja haluaisin lapsia viiden vuoden sisällä, mutta mietin, millainen vanhempi minusta tulisi. Olen työssä hyvä, koska se on ollut prioriteetti ykkönen niin kauan, mutta toisaalta mulla ei ole energiaa oikein muuhun. Pelkään sitä, että tulen töistä kotiin illansuussa, täysin uupuneena, ja siellä alkaa uusi työmaa. Sen takia toivon, että mieheni ryhtyisi koti-isäksi, mutta saa nähdä...

No joko tai sit ei. Minusta tärkein ominaisuus on stressisieto. Eli kuinka paljon kuormittuu työmäärästä, vaihtuvista suunnitelmista, siitä, ettei kaikkeen voi itse vaikuttaa jne. Sellaiset ihmiset menestyvät esimiestehtävissä, vanhemmuudessa, liukuhihnalla. Jos taas hermo menee ja stressitasot nousee ihan pienistäkin asioista, niin eipä sitä kovin pitkään jaksa missään noista.

Vierailija kirjoitti:

Keskimäärin kuulostaa uskottavalta, että työssään hyvin pärjäävä selviää myös muussa elämässä. Tai pikemminkin niin, että hyvän elämänhallinnan ja positiivisia piirteitä omistava päätyy menestyksekkäälle työuralle. 

Pärjään hyvin omassa työssäni ja haluaisin lapsia viiden vuoden sisällä, mutta mietin, millainen vanhempi minusta tulisi. Olen työssä hyvä, koska se on ollut prioriteetti ykkönen niin kauan, mutta toisaalta mulla ei ole energiaa oikein muuhun. Pelkään sitä, että tulen töistä kotiin illansuussa, täysin uupuneena, ja siellä alkaa uusi työmaa. Sen takia toivon, että mieheni ryhtyisi koti-isäksi, mutta saa nähdä...

Perhe-elämä on juuri sitä: elämää. Ei sen tarvitse olla työmaa. Paljon on omasta asenteesta ja odotuksista kiinni. Perhe-elämästä voi itse pyrkiä tekemään hyvää, hauskaa ja nautittavaa ja sellaista, joka oikeasti auttaa palautumaan työelämästä. Minusta lasten kanssa puuhaileminen on parasta vastapainoa asiantuntijatyölle. Voi heittäytyä vapaalle, toimia, olla aktiivinen, hassutella. 

Mulle tulee taas mieleen, että sellaiset brakaa ekana. Kotona kun ei voi käskyttää jotain ja olettaa homman valmistuvan ajoissa. Tai valmistuvan ollenkaan vaan se pitää kuitenkin itse tehdä. Sitten kun huomataan ettei voikaan delegoida hommia ja kaikki pitääkin tehdä itse, homma kaatuu niskaan.

Olen sitä mieltä, että se kuka viihtyy kotona eikä hermostu siitä, kun pankkitili tyhjenee koko ajan, vaan pystyy ajattelemaan, että tämä on vain väliaikaista ja että rahat riittävät kyllä kaikkeen tarpeelliseen. Sellainen jonka omat tarpeet tyydyttyvät siitä lapsiperhearjesta. Toki jotain omaakin pitää olla, mutta hyvin vähän verrattuna aikaan ennen lapsia.

Uskon tuohon.

Organisointikykyä voi kehittää. Kumpikin tukee toistaan, kotona lapsilaumaa hanskaava selviää hienosti vaikeiden pomojen kanssa. Kokemusta on:)

Laiskat elämäntapatyöttömät selviää vanhemmuudesta huonoiten. Vaivannakökyky lasten hoitamisessa ja kasvatuksessa on heikko. Sen takia vähäosaisuus on usein periytyvää, vaikka koulut ovat maksuttomia.

Pakko lisätä vielä, että sehän juuri lasten kanssa kotona ollessa on parasta ettei ole kiire minnekään! Toki päivän rutiinit tapahtuvat suuri piirtein samaan aikaan joka päivä, mutta päivien ei tarvitse olla mitään suorituksia ja tarkkaan kellotettuja.

Töihin mennessä tietenkin tilanne muuttuu, mutta ei silloinkaan tarvitse iltoja laittaa täyteen harrastuksia. Etenkin pienemmät lapset nauttivat eniten juuri siitä oman äidin ja isän seurasta.

Projektinhallintataidot auttavat varmasti kyllä lapsi-arjenkin sujumisessa, mutta kyllä lisäksi tarvitaan aikalailla myös empatiakykyä.

No ei ole. Jokainen meistä on nähnyt vaikka minkälaista vanhemmuutta, hyvää ja huonoa. Kyllä kyse on ihan persoonasta ja hänen omista taidoistaan kyse. Lapsia näiden taitojen kehittymiseen ei tarvita.

Vierailija kirjoitti:

No ei ole. Jokainen meistä on nähnyt vaikka minkälaista vanhemmuutta, hyvää ja huonoa. Kyllä kyse on ihan persoonasta ja hänen omista taidoistaan kyse. Lapsia näiden taitojen kehittymiseen ei tarvita.

Totta. Exäni oli hyvin taitava esimies ja yleni firmassa koko ajan ja sai tulosta aikaan. Vanhemmuus edellisen liiton lasten kanssa taas oli niin ja näin. Tästä todisteena toisen lapsen ahdistuneisuushäiriö ja toisen laihuushäiriö ja itsemurhayritys.

Jos sitä toista vanhempaa ei ole lainkaan kuviossa missään vaiheessa ja lapsi on luonteeltaan sopiva tuollaiselle vanhemmalle, on joo hyötyä. Mutta jos on toinenkin vanhempi, ei ole hyvä jos toinen pitelee tiukasti kaikkia lankoja käsissään. Eikä lapsetkaan välttämättä sopeudu siihen, että aikuinen suorittaa vanhemmuutta kuin työelämää. Osaako sellainen vanhempi priorisoida löhöilyn, höpöttelyn ja läsnäolemisen ilman kellon kyttäämistä suorituspaineiden keskellä? Tai onko vanhmepi aikatauluttanut kaiken niin tiukasti, ettei osaa pysähtyä ihastelemaan perhosta lasten kanssa, vaan tyrmää lasten toiveet ja hoputtaa kävelemään ripeästi kauppaan? Ymmärtääkö mitkä langat ovat lapsilla, ja milloin ne kannattaa ottaa huomioon?

Jos vanhempi on tottunut äkillisiin muutoksiin ja lapsi onkin hitaasti lämpenevä luonteeltaan ja tarvitsee paljon aikaa, pitää vanhemman käytännössä aivopestä itsensä pois noista tuli perseen alla toimintatavoistaan, jotta lapsi voi selvitä lapsuudestaan paremmin. Toimii toki toisinkin päin, hitaasti lämpiävän vanhemman äkkiväärä lapsi tarvitsee multitaskaamista vanhemmaltaan selvitäkseen lapsuudestaan paremmin.

Lapsi selviää lapsuudestaan paremmin, kun vanhempi jättää käsikirjoitukset tekemättä ja tutustuu lapseen yksilönä yrittäen löytää sopivat toimintatavat. Silloin myös se vanhempi selviää vanhemmuudesta paremmin.

Ajattelen asiaa mielummin toisin päin. Ne joilla on perhe pärjäävät paremmin työelämässä kuin ne joilla ei ole. 

-Eivät ajattele pelkästään omaa napaansa

-Kykenevät priorisoimaan ja järjestelemään asioita.

-Lapsen oksennuksen siivoaminen yöllä kasvattaa luonnetta tavalla jota työelämässä tarvitaan. Sitähän se työelämä on loppujen lopuksi, toisten sotkujen ratkomista.

Kyllä noinkin on, kuten ap kirjoittaa.

Tuollaisilla ihmisillä on hommat aina hanskassa. Eivät stressaannu ja hermostu pienistä jutuista, ovat jo valmiiksi tottuneet neuvotteleman asioista ja joustamaan ja tulemaan toimeen erilaisissa tilanteissa.