Miten sanot nätisti uteleville sukulaiselle, jos aikuisella lapsellasi on sairauksia, jotka ovat vieneet työkyvyttömyyseläkkeelle?

Iloisella äänellä: "Mä kyllä kerron sitten jos sen asian tiimoilta on jotain uutisia!"

Omalla aikuisella lapsellani on vähän samankaltainen tilanne. Hän on kuitenkin itse kertonut lähtökohdat kaikille niille sukulaisille, jotka normaalisti ovat kyselyasemassa. Lopuille todetaan jotain epämääräistä, mikä ei ole totuuden vastaista, muttei nyt varsinaisesti mitään informaatiotakaan anna. Kuten esim ”ei ole nyt mitään sen tapaista näkyvillä” tai ”X ei oikein ole sellaisista innostunut” tai ”onhan sillä monenlaista, mutta eipä niistä juuri vanhemmille ja sukulaisille huudella”.

Piut paut arvostelulle.

Miksi arvelet että sairaus estää pariutumisen? Tiedän parisuhteessa olevia hyvinkin vaikeiden sairauksien kanssa eläviä. Aika ikävää vanhemmalta olla tuolla asenteella. Et hirveästi taida osata tukena olla sairastuneelle lapselle

Olin pitkään kipeänä, työkyvyttömänä. Oma äitini sanoi usein, ettei tiedä vaikka olisi tietänytkin. Olin antanut luvan kertoa avoimesti kaiken, mutta muutama tuttava vaan oli niin sensaatiohakuinen, että oli parempi sanoa jotain ympäripyöreää tai käskeä kysymään multa itseltäni. Ja voit toki sanoa, ettei lapsesi halua hänen asioistaan puhuttavan ulkopuolisille.

Vierailija kirjoitti:

Miksi arvelet että sairaus estää pariutumisen? Tiedän parisuhteessa olevia hyvinkin vaikeiden sairauksien kanssa eläviä. Aika ikävää vanhemmalta olla tuolla asenteella. Et hirveästi taida osata tukena olla sairastuneelle lapselle

Itse ihmettelen samaa, kun selvästi lapsen sairaus ei näy päälle päin. Muutenhan sukulaiset tietäisivät siitä ilman että tarvii kertoa sitä. Kyllähän kehitysvammaiset tai pyörätuolissa pysyvästi olevat löytävät kumppanin ja saavat parisuhteen. Tulee lähinnä vaikea masennus mieleen, mutta kyllähän silloinkin voi puolison löytää. 

Me on esitelty tytär downina, jos ihmiset alkavat utelemaan. Ei tarvitse koskaan mitään jatkoselityksiä tehdä.

Kokemukseni mukaan aikuisen lapsen asioista ei pidä kertoa juorukelloille sukulaisille yhtään mitään, ellei lapsi nimenomaan anna lupaa. Varsinkin, jos kyse on arkaluontoisista asioista, kuten psyykkinen sairaus, päihderiippuvuus tms. Sanot jämäkästi, että aikuinen lapsesi puhuu itse omasta puolestaan, sinä et.  

Ehkä paras olisi tuo "kerron kyllä sitten, jos on jotain uutisia" tms. Joka kerta suunnilleen noin. Hetken piinan kyllä kestää, kun kerran tapaat harvoin tuota pariskuntaa.

Jos taas lapsesi sanoo, että sairaudesta voi kertoa sukulaisille, niin sittenhän sen voi kertoa. Ehkä pariskunta ei enää sen jälkeen niin paljon kysele. Tai sitten he rupeavat kyselemään siitä sairaudesta...

..

Vierailija kirjoitti:

Miksi arvelet että sairaus estää pariutumisen? Tiedän parisuhteessa olevia hyvinkin vaikeiden sairauksien kanssa eläviä. Aika ikävää vanhemmalta olla tuolla asenteella. Et hirveästi taida osata tukena olla sairastuneelle lapselle

Jos ihminen on puhunut vieraiden ihmisten kanssa koko elämänsä aikana noin tusinan verran sanoja, niin mitäpä arvelet mahdollisuuksista? Huonolta näyttää. Kehitysvammaisuudesta ei ole kysymys, vaan vakavista psyykkisista sairauksista ja sen myötä myöskin muutamista fyysisistä. 

AP

Kukaan sukulainen ei ole kertaakaan kysellyt 3 aikuisen lapseni seurusteluista, liitoista tai häistä. Mikä meissä on vikana, kun kukaan ei utele enkä todellakaan ole kertonut ja näin välttänyt kysymykset.

Riitelemään ei kannata alkaa, eikä järjestää mitään kohtausta, mutta ei rajattomasti tai tunkeilevasti käyttäytyvien ihmisten loukkaantumista tarvitse erityisemmin varoa. He itse viis veisaavat muiden tunteista, kun kaikkien asiat muka kuuluvat heille ja mieluusti levittelevät niitä myös eteenpäin "värikynällä" höystettynä.

Itse vastailen jotain ympäripyöreää ja jos ei vastaus miellytä, niin kehotan kysymään asianomaiselta itseltään. Lapseni elämä on ihan tavallista, mutta en vaan halua puhua hänestä ympäriinsä.

Vierailija kirjoitti:

Riitelemään ei kannata alkaa, eikä järjestää mitään kohtausta, mutta ei rajattomasti tai tunkeilevasti käyttäytyvien ihmisten loukkaantumista tarvitse erityisemmin varoa. He itse viis veisaavat muiden tunteista, kun kaikkien asiat muka kuuluvat heille ja mieluusti levittelevät niitä myös eteenpäin "värikynällä" höystettynä.

Itse vastailen jotain ympäripyöreää ja jos ei vastaus miellytä, niin kehotan kysymään asianomaiselta itseltään. Lapseni elämä on ihan tavallista, mutta en vaan halua puhua hänestä ympäriinsä.

On myös olemassa hienotunteisia vanhempia ihmisiä jotka osaavat olla kyselemättä vaikeista asioista. 

Valitettavasti ainakin sieltä mistä itse olen kotoisin, on tapana tiedustella näistä asioista varsin suorasukaisesti. Mutta maaseudulla nyt ollaan muutenkin aika vanhoillista ja ahdasmielistä. 

Meillä on erityislapsi, tosin jo aikuinen, joka pärjää hyvin, mutta ei niin kuin "kaikki muut". Tyttö tekee itselleen mieluisia töitä, mutta joidenkin mielestä ne eivät ehkä ole hienoja töitä tai töitä, joista saisi hyvin rahaa. Ulospäin hänestä ei näy mitään ja ei ehkä muutenkaan useille, sillä tyttö on ollut aina sellainen kuin on, iloinen ja avulias.

Joskus on muutamalta tullut kysymyksiä ja olen vain vastannut, että katsotaan mitä aika tuo tullessaan, nyt mennään näin. Enempää en selittele ja jos tulee tunkeilevia lisäkysymyksiä, niin olen katsonut kysyjää silmiin rauhallisesti ja sanonut, että meillä jokaisella on omat polkumme elämässä, niin sinulla kuin minullakin. Yleensä kysymykset ovat loppuneet siihen. Myös vanhemmiltani on udeltu lapsesta ja he ovat vastanneet samalla tavoin ja joskus kehoittaneet kääntymään minun puoleeni, mutta kaikki tietävät minut aika jääräksi ja kysymyksiä ei ole kuulunut.

En valehtele, en kerro sellaisia asioita, joita ei todellakaan tarvitse ja en provosoidu, se riittää.