Olen niin huono äiti :(

Ihan normaalia. Minäkin ajattelin koliikkivauvani itkiessä, että se vihaa mua ja itkee sen vuoksi. Näin jälkikäteen ajatellen ihan naurettava ajatus, eihän se vauva osaa edes vihata. Eikä vielä edes tajua, että äiti on eri otus kuin se itse.

Kuinka vanha vauvasi on? Itse huomasin, että itkunsietokyky parani huomattavasti, kun vauvan persoonallisuus alkoi tulla esiin eli noin 3 kk:n iässä. Toki asiaan vaikutti osaltaan myös se, että tuossa vaiheessa itkuisuuskin ylipäänsä väheni.

Voi sinua.. Et sinä ole epäonnistunut, sinulle on vain tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Äitiys. Se ei ole helppoa ja siihen kuuluu negatiivisia tunteita, se on selvä. Minusta kuulostat ihanalta äidiltä. Rakastat ja hoivaat, sitähän se pieni ihminen tarvitsee. Ja kasvat koko ajan, ei kukaan ole valmis äiti. Minulla oli samoja ajatuksia jopa toisen lapseni syntyessä, mutta hyväksyin ne välillä ristiriitaisetkin tunteet ja samalla mietin mitä voin asialle tehdä.

Joskus pieni välimatka tekee hyvää. Ota pieniä breikkejä vauva-arjesta, käy kävelyllä ja tee omia juttuja. Ajatukset selkiintyy yllättävän paljon kun ei elä vaan siinä samassa kuplassa. Ja apuakin on saatavilla. Neuvolassa kun asiasta mainitset, pääset varmasti juttelemaan ammattilaiselle. Siinä ei ole mitään hävettävää.

Tsemppiä. Kyllä se siitä!

Kuulostat aivan normaalilta äidiltä, jonka voimat ovat vähissä. Vauva-aika on rankkaa sekä henkisesti että fyysisesti, ja itku on raastavaa kuunneltavaa. Itsekin olen ajatellut toisinaan vaikka mitä pahaa, mikä tuntuu jälkikäteen hirveältä, mutta olen oppinut armahtamaan itseäni. Ajatukset ovat vain ajatuksia ja tunteet tunteita. Niitä voi tulla ja mennä.

Kannattaa hakea jotain apua tilanteeseen. Tosin monesti aika auttaa, ainakin meillä on elo helpottunut aina samaa tahtia kun vauvalle on tullut lisää ikää.

T. 4 lapsen äiti

Kuulostaa ihan tutuilta ajatuksilta! En olisi huolissani :) Ensimmäisen lapseni kohdalla minulla oli ihan samanlaisia ajatuksia, halusin kovasti olla täydellinen ja ajattelin kaiken olevan kokoajan vain ihanaa mutta... todellisuus vauvan kanssa on jotain muuta. Voimia, ole armollinen itsellesi!!!

Jos vauva itkee ilman mitään syytä (on syötetty, kuiva vaippa, sopivasti päällä) ja itsestä tuntuu ettei jaksa, niin anna sen vauvan itkeä vaikka omassa sängyssään ja mene itse vaikka suihkuun/keittiöön/toiseen huoneeseen. Vauva ei siihen itkuun kuole, mutta jos tulisi tilanne että hermostuisit vauvalle, niin siihen se voi kuolla. 

Itselläni oli melko perustyytyväinen vauva, mutta tietenkin välillä oli päiviä, että vauva vaan itki ilman mitään syytä. Silloin annoin vauvan itkeä turvassa omassa sängyssään jonkin aikaa ja itse tein jotain muuta, esim. kävin 10min suihkussa. Sen jälkeen vauva oli yleensä jo rauhoittunut itsekseen tai itsellä oli parempi fiilis ja jaksamus taas tyynnytellä ja lohduttaa vauvaa. 

Kuulostaa tosi karulta, mutta toimii ihan oikeasti. Neuvolassakin sanoin, että annan vauvan välillä itkeä ja totesivat siellä että hyvä että tottuu siihen, ettei äiti koko aikaa hyppää vauvan pillin mukaan.

Rakastan lastani, mutta silti olen monta kertaa ollut niin ärsyyntynyt että olen ajatellut tyyliin "nyt kun voisin vaan ottaa sitä jaloista kiinni ja mäjäyttää pään seinään".

Rakkaus ei estä minua tekemästä tällaisia asioita, vaan puhtaasti se, että annan negatiivisten tunteiden tulla, havaitsen ne ja päästän menemään samoin tein.

Jos sanoisin että kaikilla on näitä tunteita, tänne tulisi joku ilmoittamaan että ei hänellä ainakaan ole, mutta sanonkin että en tosielämässä tunne yhtäkään äitiä jota lapsen kiljunta ei olisi jossain vaiheessa rieponut todella pahasti.

Niin käy, ja niin tulee käymään, eikä äiti ole yhtään sen huonompi jos lapsi saa hänessä aikaan negatiivisia tunteita.

aivan täsmällisesti, jokaista lausetta myöten, JUURI KUIN MINUN SUUSTANI! ymmärrän sua täysin, mutten itsekään osaa antaa vinkkejä. Mulla kohta 3kk vauva ja todellakin kaikki nuo olivat aivan kuin täsmällisesti mun suustani. Olisin voinut tehdä 100% samanlaisen aloituksen! Mutta niin, rakastan myös vauvaani suunnattomasti, mutta välillä ei tunnu siltä.. toisinaan tuntuu, että rakastan jopa miestäni vähintäänkin samanverran... (en tiedä onko sulla ihan tämmöistä..) Mutta niin, varmasti kaikki muuttuu paremmaksi! ihmiset ovat erilaisia, vaikka mäkin toivoin enemmän kuin mitään, että saisin olla äiti, silti suuri muutos on alkanut nyt vasta pikkuhiljaa sulautua mun päässä, ja nuo tuollaiset ajatukset lähteä. Tsemppiä paljon!

Kuulostaa siltä, että saattaisit olla vähän masentunut. Oletko saanut nukuttua tarpeeksi? Vauva ei ajatuksista säry. Monella äidillä on vihaisiakin tunteita vauvaa kohtaan. Selvästi sinä kuitenkin rakastat lastasi, enkä usko että häntä satuttaisit. Luota itseesi ja vauvaasi. Te vasta opettelette tuntemaan toisianne. Halit!

Myöskin äiti neljälle

Olisiko sinulle itsellesi tehty jotain kun olet vauva. ? Asennoidu niin, että jos vauva jaksaa itkeä se on kunnossa. Älä yritä saada hiljaiseksi. Jos alkaa liikaa ajatella naapureita taikka sitä, että vauvan on oltava hiljaa tulee epätoivo. Epätoivoiset ajatukset ajavat epätoivoisiin tekoihin. Hanki vaikka korvatulpat ja sano vauvalle, että saat itkeä niin paljon kuin haluat.

Vauva aikahan on sitä parasta aikaa. Miehen kanssa oli ongelmia. Äitinä olo on kyllä aika vaativaa .

Ootko kokeillut laulaa vauvalle jotain hempeää herkkää kappaletta kun vauva itkee? Niin tyhmältä kun se kuulostaakin, mutta se laulu auttaa pitämään myös oman ärtumisen poissa. Samalla ikään kuin lohduttaa itseään että ei mitään hätää. Meillä toiminut hyvin

Jos et kestä kuunnella vauvan itkua, kuuntele musikkia nappikuullokeista samalla, kun teet kaiken minkä vaan voit, että lapsella on hyvä olla. Pää asia on se, että yrität auttaa vauvan oloa kaikin tavoin.

Tuo kun vauva alkoi itkemään kun nostit hänet olkapäälle. Mun esikoinen teki sitä aina, kun röyhytin välissä. Ei vauva vihaa sinua, tuossakin kohtaa luultavasti sitä vain tympi, että joutui tissiltä pois.

Olen tosi liikuttunut viesteistänne, kiitos tuhannesti! Tunnen jo nyt oloni huomattavasti paremmaksi.

Olen itsekin välillä pohtinut masentuneisuutta, mutta sysännyt ajatuksen pois aina kun taas tulee kuitenkin uusi auringonnousu. Kun vauva hymyilee suu leveänä niin, että silmätkin menevät ihan viiruiksi hymyn voimasta tunnen aina saman tunteen, "en minä olekaan epäonnistunut". Ja aivan valtavia rakkaudenpuuskia, hoen vauvalleni siirappisia lauseita hänen vastatessa jokeltelullaan. Mutta jos itku alkaa, enkä nyt tarkoita pientä tyytymättömyyskitinää vaan sydäntä repivää huutoitkua, olen jälleen epätoivon partaalla ja pian unohdan kaikki ne aiemmat onnenhetket, unohdan myös sen että niitä tulee aina lisää.

Vauvani on himpun alle 3kk, eli aika pieni vielä. Yritänkin aina muistaa, että tilanne on uusi, mutta sitä jotenkin asettaa itselleen hurjat paineet kaikesta. Yrittää liiaksikin olla täydellinen äiti, vaikkei täydellisyyttä olekaan. On vain paras versio itsestään - liian usein unohdan sen.

Olen yrittänyt myös tuota että kuuntelen musiikkia samalla kun hyssyttelen tai kannan vauvaa, mutta sekään ei tunnu riittävän. Samoin olen yrittänyt laulaa, mutta ärsyynnyn siitä vielä enemmän kun toinen ärjyy kuin aikamies ja itse laulaa hempeitä lauluja... toki voin kappaletta vaihtaa, mutta tässä jälleen yksi näitä naurettavia tunteitani.

On myös tosi helpottava kuulla että muillakin on samaa ollut. Vaikka se nyt tuntuu todella kaukaiselta, uskallan ajatella että pian en muista edes tätä päivää kun olin jälleen niin surullinen, etten tiennyt miten päin olla.

Ehdottomasti täytyykin neuvolassa puhua, vaikka häpeänkin, mutta yritän tsempata itseeni rohkeutta. Olen aina ollut arka näyttämään sisälläni vellovia tunnemyrskyjä ja usein ne purkautuvatkin yksinollessani, mutta tietenkin nyt olisi hyvä tulla muutos. Syytän vain kovasti itseäni etten ole tarpeeksi kärsivällinen, tarpeeksi äitimäinen, tarpeeksi rauhallinen, tarpeeksi ihanmitävaan. Olen liian epävarma itsestäni kokonaisuutena, vaikken koskaan ymmärtänyt sen olevan näin pahassa jamassa. Ap

Eivät kaikki nauti vanhemmuudesta.

Fakta.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 23:17"]Näitä avautumisia täällä nähneenä rohkenin nyt itsekin kirjoittamaan koska johonkin on pakko avautua, ystävilleni en uskalla kuten en myöskään perheelleni. Asia on liian herkkä, henkilökohtainen ja jopa tabu tietyissä piireissä ainakin.

Tunnen itseni niin huonoksi äidiksi. En kestä yhtään vauvan itkua vaan samantien hermostun ja tunnen sen hermostumisen niin vääräksi. rakastan vauvaani yli kaiken ja hän on aivan ihana, mutta jotenkin se itku on niin suuri asia etten osaa käsitellä sitä. Olen aina ollut äkkipikainen ja oikeasti pelkään, että saattaisin vauvalle joskus jopa jotain tehdä. Tietenkään en sitä suunnittele tai halua missään nimessä, pelkkä ajatuskin hirvittää, mutta joskus itkun jatkuessa (ja samalla toki siis rauhoittelen vauvaa ja koitan kaikkia keinoja) näen mielessäni todella hirveitä asioita mitä tekisi mieli tehdä. Ihan sairasta! :(

Tunnen hirveää häpeää ja valtavan huonoa omatuntoa siitä miten hermostun vauvalle joka ei kiusaa tahallaan ja kelle minun kuuluisi olla vankka kuin kallio, tuki ja turva, aina se joka kyllä osaa kertoa ettei ole hätää.

Hoidan aina vauvani enkä koskaan laiminlyö häntä, mutta välillä pahimpina hetkinä huomaan ajattelevani miten kadun lasta ja mietin jo antavani hänet pois. Välillä näen mielessäni soittavani lastensuojeluun etten kykene äidiksi :(

Vauva saa minut tunneskaalan ääripäästä toiseen, ääretön rakkaus ja onni ja seuraavassa hetkessä jo silmitön epätoivo ja jopa se käsittämätön vihantunne. Ei vihaa vauvaa kohtaan, mutta sitä itkua, vaikka tiedänhän minä että se on elämää ja kuuluu jokaisen vauva-arkeen tavalla tai toisella.

Nyt olen vaipunut jopa niin syvälle itseinhoon että ajattelen toisinaan vauvani inhoavan minua. Äsken hän alkoi yskimään syödessään ja nostin hänet äkkiä olkapäälleni ja hän alkoi itkeä - varmasti omaa säikähdystään mutta heti ajattelin että hän pelkää minua ja säikähtää, kun otan hänet lähelleni. Nyt kun kaiken stressin seurauksesta imetys takkuilee niin ajattelen toisinaan kuinka lapseni inhoaa minua niin ettei edes halua syödä maitoani.

Kuulostaa naurettavalta, mutta ikävä kyllä nämä ovat oikeita ajatuksiani :( olen todella surullinen koska niin kovasti halusin olla äiti, mutten osaakaan olla sitä, ainakaan hyvin. Olen epäonnistunut jo nyt :(

Ymmärrän palstan luonteen ja tiedän, että saatan saada aika kamalaakin kommenttia. Kiitos kuitenkin kun sain johonkin purkautua, kulissit alkaa jo romahdella... :(

[/quote] älä murehdi, elä ja nauti nuku ja lepää jos voit.

Tällä hetkellä jokainen tunti, ehkä jopa minuuttikin, tuntuu pitkältä ajalta. Mutta uskallan luvata sinulle, että viimeistään 9kk kuluttua sinulla on sylissäsi hyvin tyytyväinen pieni taapero, joka edelleen rakastaa äitiään yli kaiken. Tuo aika tuntuu nyt kaukaiselta, mutta se on tulossa ja tulee pian.

Isäkin pärjää tuon ikäisen vauvan kanssa tunnin pari ihan hienosti. Hän ei välttämättä osaa tehdä asioita aivan niin hienosti kuin itse tekisit, mutta pitää kyllä vauvan hengissä. :) Lähde siis kävelylle, tai mene kaverille kylään ja anna isän hetken hoitaa vauvaa. Huolehdi siitä, että pääset säännöllisesti hengähtämään hiukan, mielellään päivittäin.

T. 4 lapsen isä.

3kk kohdalla alkaa monesti hormonit tasaantumaan. Se alkuajan "huuma" jolloin hormonit auttoi pysymään paremmin hereillä ja virkeämpänä alkaa olee takana päin. Itselläni tuli myös aikoinaan 3kk kohdalla uupumus, mutta ei onneksi kestänyt kauaa.

Toinen vaihtoehto, mikä eka iski silmään tekstistäsi, oli myös epäilys masennuksesta. Itselläni sitä on, vaikka vauvaa ei kotona tällä hetkellä olekkaan ja osa tekstisäsi mielestäni viittasi selvästi siihen. Miten olisi edes yksi käynti neuvolapsygologilla?

Voimia!

Pysähdy hetkeksi ja kuuntele vauvasi itkua: mitä hän yrittää sinulle kertoa?

Onko nälkä, märkä, väsy, tai muuten vaan itkettää? Pahimmalta tuntuu se itku, jolle ei voi mitään eikä mikään apua auta, kuten koliikki.

Laita iso kello johonkin näkyvään paikkaan ja seuraa siitä, kauanko vauvasi itkee. Se aika tuntuu ikuisuudelta ja voi olla yllätys, että se onkin vain klo 23.40-23.55 eli varttitunti.

Vanha keino hermostumiseen ja pelkoon on laulaminen tai hyräile vaikka hiljaa itseksesi jotain, jos et mitään varsinaista 'kehtolaulua' osaa vauvallesi laulaa. Hyvässä lykyssä laulamisesi rauhoittaa vauvaakin. Tai sitten puhumaan opittuaan ilmoittaa, että 'kyllä minä jo nukun, älä laula enää'.