5v. jatkuva seurantarve

5 vuotiaani on koko ajan minun kanssani, jos ei ole kavereiden kanssa tai isänsä kanssa. Osaa kyllä olla yksinkin, esim. leikkiä yksin  ja vaikka odottaa, jos vien roskat tai sellaista, mutta tarvitsee huomiota. En koe sitä mitenkään häiritseväksi, sillä tuo tämän sivun alussa mainittu vuorovaiktuushäiriö synnytetään juuri niin, että vanhempi ei vastaa lapsen tarpeisiin. Se vuorovaikutushäiriö ei koskaan synny lapsen syystä. Olen itse säätänyt sitten omaa tarvettani ladata akkuja sellaiseen aikaan, kun sen voin tehdä. Se on mielestäni vanhemman tehtävä. Mitään en koe menettäneeni, toki aikaa meni siihen, että keksin miten voin olla täysin yksin edes hetken.

Opetin lapseni olemaan yksin viemällä roskia. Koko ajan pidensin sitten roskienviemiseen kuluvaa aikaa istumalla esim. oven takana ja nauttimalla yksin olosta, mutta samalla kuunellen lapsen ääniä. Kun tulin sisään kehuin lasta siitä miten hienosti osasi odottaa. Joskus annoin tehtäviä roskien viennin ajaksi esim. kysymällä, että kun äiti tulee takaisin, niin rakennetaanko legolinna? Kun lapsi sitten innostui, annoin hänelle tehtäväksi aloittaa itse perustusten rakentamisen, koska hänellä on niin näppärät ja oikean kokoiset sormet siihen.  jne.

Ap, ehkä lapsesi onkin ekstrovertti ja saa energiaa seurasta? Minulla esimerkiksi on ekstroverttiäiti, mutta itse olen hyvin vahvasti introvertti. Niin paljon, että olen viettänyt koko elämäni lähinnä sinkkuna, asun mieluiten yksin eikä minulla ole edes lemmikkejä siinä seurana, koska nekin uuvuttavat, niin ihania kuin eläimet ovatkin.

N39

A) pojalla ei ole sisaruksia, siksi

B) olet jättänyt ihan pienenä huomioimatta

C) 5-vuotias on vielä pieni lapsi

D) olet tunteeton etkä arvosta lasta ja lapsen tarvitsevuutta

Meillä oli samanlaista. Eniten on auttanut aika ja lapsen kypsyminen. Tapana meillä oli ihan suoraan sanoa, että "nyt äiti ei jaksa kuunnella, äiti huilaa nyt hetken" tmvs.

Lapsi menee tokalle syksyllä ja sanoisinko että ekaluokan alettua ei ole enää samalla tavalla kaivannut vanhemman seuraa ja huomiota. On alkanut olemaan yksin kotona ja tätä kautta itsenäisyyskin varmaan kasvanut.

Vierailija kirjoitti:

A) pojalla ei ole sisaruksia, siksi

B) olet jättänyt ihan pienenä huomioimatta

C) 5-vuotias on vielä pieni lapsi

D) olet tunteeton etkä arvosta lasta ja lapsen tarvitsevuutta

Pojalla on pikkuveli. Yritin kyllä vastasyntyneestä lähtien huomioida vauvaa kovasti. En käynyt juuri missään omissa riennoissa. Menin töihin kun vauva 7kk ja jäi isäntä kanssa kotiin. 5v on vielä aika pieni, sen ymmärrän. Mielestäni en ole tunteeton. Esim omat vanhempani jotka ovat kasvattaneet 4 lasta kertoivat että kukaan ei ollut samanlainen seurantarvitsija kuten poikani. Myös he ovat todenneet että poika on superaktiivnen ja janoaa keskustelua taukoamatta. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen on taitava manipuloija, ja melkoiseen allikkoon päädyt jos selität asiat vaan sillä, että "lapsi on oma itsensä".

Lapset eivät ole läheskään niin herkkiä ja viattomia kuin luulet.

:O toivottavasti et koskaan ala minkäänlaiseksi vanhemmaksi  tai kasvattajaksi

Olen sekä kahden lapsen vanhempi että ammattikasvattaja.

Jos olet ammattikasvattaja, niin silloin kai käsität, että lapsella on jokin ongelma, jos hän ei olenkaan viihdy tai pysty olemaan yksin.  Vaikkapa mielikuvituksen puute tms.

Normaalisti lapset kykenevät leikkimään yksinkin, katselemaan kirjoja yksin, kokoamaan palapelejä yksin, katsomaan lastenohjelmia telkkarista yksin.

Siis keskittymään ja oleilemaan yksin.  Mitäs sitten kun perheessä on vauva ja äiti joutuu keskittymään myös vauvan hoitoon, mitäs tämä 5 vuotias sitten tekee? 

Laita se tunniksi joka päivä katsomaan lastenohjelmaa. Ei siitä mene rikki. Etkä vastaile silloin kysymyksiin, toistat aina että katso nyt vaan ohjelmaa. Eiköhän se kysely lopu. Jaksat paremmin kun saat edes tunnin hengähdystauon.

Vierailija kirjoitti:

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Puuttuttava ajoissa" "käytös on kitkettävä pois heti" "rangaistava" "kuritettava" "näytettävä tiukasti kuka käskee".

Onko ihme, että tämä maa on täynnä persoonallisuushäiriöisiä, masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä (lapsia ja entisiä lapsia), kun kasvatusajatukset ovat tuollaisia.

No, ei se puuttumatta jättäminenkään tunnu onnellisia ihmisiä tuottavan. Kyllä lapsi tarvitsee rajat ja ohjausta siihen, miten käyttäytyä. Jos vanhempi ei ole auktoriteetti, lapsi alkaa helposti ottaa sitä paikkaa. Ja siinä on ihan liikaa vastuuta lapselle.

Puututtava toki, mutta ei näin väkivaltaisesti kuin tämän palstan mammat neuvovat. Lastakin pitäisi kohdella kunnioittaen eikä käyttää mikroaggressioita tai muuta henkistä väkivaltaa.

Toki lastani kunnioitan, mutta niin myös itseäni ja omaa jaksamistani ja rajojani. Jos hienovaraiset vihjeet ja tämän jälkeen suoraan sanominen eivät mene muutamien toistojen jälkeen jakeluun, on pakko oman mielenterveyden takia vetää rajat ja sanella peliin säännöt.

Toki lapselleni samalla myös sanoitan, että täyttä kukkuahan nämä äitin keksimät säännöt oikeasti ovat eivätkä perustu yhtään mihinkään muuhun kuin äitin oman rauhan ja ajan tarpeeseen, mutta että näillä nyt mennään halusit sinä sitä tai et. Eli asian voi hoitaa säilyttämällä oman itsekunnioituksensa ja samalla kunnioittaa toista sanoittamalla asian rehellisesti. Omaa lastani en pidä niin tyhmänä että en voisi hänelle olla rehellinen kommunikaatiossani.

Lapsi ei ymmärrä rivienvälisanomia ("hienovaraisia" vihjeitä) ja kun siitä sitten siirrytään "suoraan sanomiseen", niin lapsi kokee sen väkivaltana/aggressiivisuutena ja takertuu entistä enemmän. Jätät siis kokonaan välistä sen opettamisen. Ei ihme, ettei lapsesi tajua.

Lapsi pitää opettaa sietämään erilaisia tilanteita. Ihan kuin sinäkin olisit introverttinä voinut opetella itsellesi taitoja, joilla voit sietää edes omaa lastasi, sinä voisit opettaa lapsesi sietämään tilanteita, kun kaveria ei ole. Esimerkiksi voit opettaa lastasi leikkimään yksin ja odottamaan - hitsi kun se voidaan opettaa koirille palkitsemalla, niin miten ei muka omalle lapselle joku osaisi sitä opettaa. Tähän on olemassa googlamalla ohjeitakin että miten voi lapsen opettaa olemaan yksin. Ei se nyt mitään ydinfysiikka ole.

Taas näitä ihmisiä, jotka kuvittelevat näkemättä tietävänsä mitä minun kodissani tapahtuu. Erittäin luotaantyöntävä piirre ihmisessä.

Aikuisen ihmisen luulisi sanomattakin ymmärtävän, että ei tällaiselle keskustelupalstalle kannata kaikkia tilanteita täydellisesti selittää sellaisella tavalla, että väärinymmärryksen mahdollisuutta ei olisi. En usko että meidän kannattaa jatkaa tätä "keskustelua" tästä aiheesta, koska sinä näytät jotenkin mystisesti tietävän mitä minä teen tai en tee lapseni kanssa. Itse voit aloittaa miettimällä, mitä mahdollisesti jätän kertomatta omassa tarinassani. Mukavaa jatkoa sinullekin.

Niin, aikuisen ihmisen luulisi ymmärtävän, että jos kyselee neuvoja keskustelupalstalta, niin sitten pitää jakaa kaikki tilanteeseen vaikuttava informaatio TAI vaihtoehtoisesti olla hermostumatta siitä, kun ihmiset tekevät omia oletuksiaan kirjoittajan ongelman suhteen.

Lisää vääriä oletuksia. En ole aloittaja, luulisi sen jo nimimerkistäni pystyvän päättelemään. En ole kysynyt neuvoja lapsenkasvatuksen suhteen enkä pidä siitä että niitä minulle yritetään väkisin antaa ja vielä erittäin epämiellyttävään sävyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen on taitava manipuloija, ja melkoiseen allikkoon päädyt jos selität asiat vaan sillä, että "lapsi on oma itsensä".

Lapset eivät ole läheskään niin herkkiä ja viattomia kuin luulet.

:O toivottavasti et koskaan ala minkäänlaiseksi vanhemmaksi  tai kasvattajaksi

Olen sekä kahden lapsen vanhempi että ammattikasvattaja.

Jos olet ammattikasvattaja, niin silloin kai käsität, että lapsella on jokin ongelma, jos hän ei olenkaan viihdy tai pysty olemaan yksin.  Vaikkapa mielikuvituksen puute tms.

Normaalisti lapset kykenevät leikkimään yksinkin, katselemaan kirjoja yksin, kokoamaan palapelejä yksin, katsomaan lastenohjelmia telkkarista yksin.

Siis keskittymään ja oleilemaan yksin.  Mitäs sitten kun perheessä on vauva ja äiti joutuu keskittymään myös vauvan hoitoon, mitäs tämä 5 vuotias sitten tekee? 

Viihdy, pysty vai halua? Myös kurittomuus on muuten ongelma lapsella. T: eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli oman lapsen kanssa sama ongelma vielä noin vuosi sitten. Itse olen myös introvertti luonteeltani ja väsyn jatkuvista vaateista sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Nyt poika on seitsemänvuotias ja mikä ihana autuas rauha ja hiljaisuus nykyään kotona vallitsee. Töitä tähän pisteeseen pääsemiseksi teimme entisen aviomieheni kanssa aikakin kaksi vuotta.

Oma lapsuudenperheeni tausta on narsistinen ja läheisriippuva vuorovaikutus. Tämä on lapseni kohdalla osoittautunut aivan selvästi geneettisesti perinnölliseksi ominaisuudeksi, me vanhemmat emme ole tällaiseen vuorovaikutukseen kannustaneet tai ohjanneet.

Itse olen sitä mieltä, että ainoa mikä tuollaisessa tilanteessa oikeasti tepsii, on tiukka rajojen vetäminen. Kyseessä on nimenomaan vuorovaikutushäiriö. Tuollaisista lapsista kasvaa rasittavia aikuisia jos asiaan ei puutu tarpeeksi ajoissa. Mitään pikaratkaisua ei kannata toivoa, tuollaisen oikaiseminen vaatii aikaa eikä tapahdu hetkessä.

Käytännössä tämä toimii vaikkapa seuraavalla tavalla: kun teet ruokaa, et ole lapsen käytettävissä muuten kuin hätätapauksissa. Sen ajan lapsi saa oman valinnan mukaan leikkiä itsekseen omia leikkejään tai tehdä valmiiksi annettua tehtävää kuten vaikkapa opetella lukemaan. Mihinkään televisiontuijotukseen ei kannata lastaan totuttaa, tällä vain tekee karhunpalveluksen lapselleen. Ruutuajasta kerkeätte kyllä myöhemminkin neuvottelemaan, ei kannata kaikkia valttikorttejaan vielä tuon ikäisen kanssa pelata pöytään.

Miten tuo narsistinen vuorovaikutus perheessänne näkyi? Kauanko lapsenne nyt sitten saattaa itsekseen puuhailla?

Joku epäili minua jo aspergin syndroomaiseksi. Sitä epäilen kun minulla kuitenkin on paljon ystäviäkin yms. Jantosiaan pojan kanssa vietän tosi paljon aikaa esim monta tuntia ulkoillaan päivittäin ja luetaan kirjoja pelataan leikitään tehdään ruokaa...Mutta kun mikään ei hänelle riitä. Kertoisitteko muut miten paljon vietätte sitten aikaa 5vnne kanssa päivässä, jos on vapaapäivä kyseessä? Minulla on varmaan ihan sitten hämärtänyt mikä on ns normaalia!!! T. Ap

Ihan sellaisena perinteisenä narsistisena ihmissuhdepelaamisena ja manipulointina. Oma lapsi oli vielä todella taitava tässä hommassa ja sitkeästi jaksoi yrittää todella kauan jos vaikka äitistä ja isistä saisi koulutettua kätevät marionettinuket omiin tarpeisiinsa. Erittäin uuvuttavaa. Tätä kauheutta jatkui itseasiassa useamman vuoden, ikävuosina 3-6. Nyt poika tosiaan seitsemän ja puoli vuotta ja aivan mahtavan rauhallista on kotona nykyään. Onneksi aika alkaa jo nyt kultaamaan muistoja, mutta silloin ei kyllä naurattanut yhtään kun tämä oli ajankohtaista.

Usein homma menee sillä tavalla, että selostan lapselle, että menen nyt tekemään kotitöitä, oli se sitten pyykin ripustusta tai ruuanlaittoa tai mitä nyt milloinkin ja sanon että sen aikaa saat leikkiä yksin ja että sen jälkeen äiti tulee leikkimään sinun kanssasi taas, voidaan sitten vaikka leikkiä sitä mitä aiemmin ehdotit tai tehdä jotain mistä on aiemmin puhuttu kuten lähteä ulos leikkimään tms. Ja että toki saa tulla kysymään jos on jotain epäselvää ja että äiti on keittiössä tms. Lisäksi saatan antaa ehdotuksia erilaisista leikeistä, vaihtoehtoja kuten jokin askarteluprojekti tai kirjan lukeminen tms. Tarpeeksi mielenkiintoista tekemistä kun on, lapsi saattaa huomaamattaan uppoutua siihen yllättävänkin pitkäksi aikaa. Välillä se olen jopa minä nykyään, joka ottaa ensimmäisen kontaktin.

Lapsi ottanut isoja harppauksia eteenpäin viimeisen puolen vuoden aikana ja alkaa viimeinkin muistuttamaan käytökseltään seitsemänvuotiasta. Kulkee jopa itsekseen muutaman sadan metrin matkan kotikaupunkimme keskustassa mennessään kouluun tai serkulleen leikkimään. Pystyy leikkimään yksin pitkiäkin aikoja, mutta sellaisella tavalla että ne leikit ovat terveitä ja jopa tavoitteellisia kuten esimerkiksi legojenrakennusprojekti tai vaikkapa jokin askarteluprojekti. Eli on päässyt pois sellaisten omituisten pakkomielteisten ja vääränsävyisten leikkien maailmasta, jota aiemmin ilmeni ajoittain. Lisäksi sanoo suoraan jos kaipaa yksityisyyttä eli jos menen epähuomioissani jotenkin liian tungettelevasti vaikkapa hänen huoneeseensa. Eli uskaltaa sanoa vanhemmilleen myös vastaan, mikä on tietenkin ihan mahtavaa. Itse olin tuossa iässä jo täysin henkisesti nujerrettu enkä olisi ikipäivänä uskaltanut sanoa äitilleni vastaan.

Pitkään näytti siltä, että jää sinne kolmevuotiaan lapsen tasolle eli että hänestä tulisi täysverinen narsisti. Luojalle kiitos siitä, että lapsi tajusi viimeinkin luovuttaa ja mennä eteenpäin elämässään. Että ei saatu yhtä aikuista lasta lisää tähän yhteiskuntaan.

Oma lapsuudenperheeni ja sukuni on vahvasti narsistisesti ja läheisriippuvasti häiriintynyttä, eikä myöskään entisen aviomiehen lapsuudenperhe tai suku pääse ihan puhtailla papereilla läpi seulasta. Oman sukuni tai lapsuudenperheeni kanssa en ole lapsen syntymän jälkeen ollut juurikaan missään tekemisissä ihan itseäni ja lasta suojellakseni. Ikinä en päästäisi lastani äitini kanssa kahdestaan samaan tilaan ilman että siellä on ketään muita ihmisiä. Omaa terapiaa asian suhteen takana se seitsemän vuotta. Enpä olisi uskonut, että on myös geneettisesti perinnöllistä, jotenkin naiivisti kuvittelin että se riittäisi että oma terapia on käytynä ja että lapsi ei ala oireilemaan jos vanhemmat eivät itse käyttäydy narsistisesti tai läheisriippuvasti. Kuinka väärässä olinkaan tuon asian suhteen. Melkoinen elämänkoulu tässä tuli käytyä tämän asian suhteen, ei kiitos enää ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli oman lapsen kanssa sama ongelma vielä noin vuosi sitten. Itse olen myös introvertti luonteeltani ja väsyn jatkuvista vaateista sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Nyt poika on seitsemänvuotias ja mikä ihana autuas rauha ja hiljaisuus nykyään kotona vallitsee. Töitä tähän pisteeseen pääsemiseksi teimme entisen aviomieheni kanssa aikakin kaksi vuotta.

Oma lapsuudenperheeni tausta on narsistinen ja läheisriippuva vuorovaikutus. Tämä on lapseni kohdalla osoittautunut aivan selvästi geneettisesti perinnölliseksi ominaisuudeksi, me vanhemmat emme ole tällaiseen vuorovaikutukseen kannustaneet tai ohjanneet.

Itse olen sitä mieltä, että ainoa mikä tuollaisessa tilanteessa oikeasti tepsii, on tiukka rajojen vetäminen. Kyseessä on nimenomaan vuorovaikutushäiriö. Tuollaisista lapsista kasvaa rasittavia aikuisia jos asiaan ei puutu tarpeeksi ajoissa. Mitään pikaratkaisua ei kannata toivoa, tuollaisen oikaiseminen vaatii aikaa eikä tapahdu hetkessä.

Käytännössä tämä toimii vaikkapa seuraavalla tavalla: kun teet ruokaa, et ole lapsen käytettävissä muuten kuin hätätapauksissa. Sen ajan lapsi saa oman valinnan mukaan leikkiä itsekseen omia leikkejään tai tehdä valmiiksi annettua tehtävää kuten vaikkapa opetella lukemaan. Mihinkään televisiontuijotukseen ei kannata lastaan totuttaa, tällä vain tekee karhunpalveluksen lapselleen. Ruutuajasta kerkeätte kyllä myöhemminkin neuvottelemaan, ei kannata kaikkia valttikorttejaan vielä tuon ikäisen kanssa pelata pöytään.

Miten tuo narsistinen vuorovaikutus perheessänne näkyi? Kauanko lapsenne nyt sitten saattaa itsekseen puuhailla?

Joku epäili minua jo aspergin syndroomaiseksi. Sitä epäilen kun minulla kuitenkin on paljon ystäviäkin yms. Jantosiaan pojan kanssa vietän tosi paljon aikaa esim monta tuntia ulkoillaan päivittäin ja luetaan kirjoja pelataan leikitään tehdään ruokaa...Mutta kun mikään ei hänelle riitä. Kertoisitteko muut miten paljon vietätte sitten aikaa 5vnne kanssa päivässä, jos on vapaapäivä kyseessä? Minulla on varmaan ihan sitten hämärtänyt mikä on ns normaalia!!! T. Ap

AP: Tsemppiä sinulle tämän asian suhteen. Minun myötätuntoni on sinun puolellasi tässä asiassa, ymmärrän varsin hyvin miltä sinusta tuntuu. Tuon ikäisen lapsen pitäisi mielestäni kyetä leikkimään yksinään jo jopa puolisen tuntia (huom. nyt en siis todellakaan puhu mistään televisionkatselusta). Sitten vain treenaamaan, ensin vaikka ihan muutamia minuutteja annat lapsen leikkiä yksikseen vaikka sillä tavalla että näköyhteys kuitenkin säilyy sinuun vaikka fyysistä välimatkaa onkin. Ja siitä sitten pikkuhiljaa aikaa pidemmäksi ja pidemmäksi ja ennen kuin huomaatkaan lapsi on toivottavasti oppinut tuosta tavastaan pois ja pystyy viettämään aikaa myös itseksensä ja jopa ilman välitöntä näköyhteyttä vanhempaan. Toiston kautta voittoon. Mielenkiintoista tekemistä pitää tietenkin olla ja ehkä jopa joku palkintokin (?) vaikka tavoitteellisesti tyyliin: ”Sitten kun pystyt leikkimään vartin yksinäsi mennään yhdessä ostamaan sinulle jäätelö tms. mikä teillä toimiikaan tarpeeksi hyvänä porkkanana. Lahjonta saattaa toimia yllättävän hyvänä keinona saada lapsi ottamaan kehitysaskel eteenpäin jos ei muuten meinaa mennä eteenpäin. Pelkotiloja tämä asia saattaa myös herättää lapsessa, eli välillä saattaa olla että ei pysty olemaan yksin lapsi kun pelottaa liikaa. Meillä oli kummituksen pelko yhdessä välissä tämän asian suhteen, mutta siitäkin päästiin yli.

Itse yritän rytmittää päivän aikataulun mahdollisimman väljäksi, jotta omat odotukseni eivät pilaisi päivää. Tarpeen tullen vaikka skipataan etukäteen suunniteltua ohjelmaa, jos näyttää siltä että tulee muuten liian kiire. Eli liian kunnianhimoisia suunnitelmia kannattaa välttää tai ainakin kannattaa olla valmis muokkaamaan suunnitelmat lennosta jos näyttää siltä että ei tule onnistumaan ilman kiirehtimistä ja hosumista. Mieluummin rentoa ja läsnäolevaa yhdessäoloa.

Niin lapset vaan haluaa olla huomion keskipisteitä, ihan oikein toimittu että rajoitat, äidin ei tarvitse antaa huomioita koko ajan, vaan saa sanoa että nyt ei ehdi tai jaksa, tietysti sitä huomiota tulee antaa kuitenkin paljon.

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli oman lapsen kanssa sama ongelma vielä noin vuosi sitten. Itse olen myös introvertti luonteeltani ja väsyn jatkuvista vaateista sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Nyt poika on seitsemänvuotias ja mikä ihana autuas rauha ja hiljaisuus nykyään kotona vallitsee. Töitä tähän pisteeseen pääsemiseksi teimme entisen aviomieheni kanssa aikakin kaksi vuotta.

Oma lapsuudenperheeni tausta on narsistinen ja läheisriippuva vuorovaikutus. Tämä on lapseni kohdalla osoittautunut aivan selvästi geneettisesti perinnölliseksi ominaisuudeksi, me vanhemmat emme ole tällaiseen vuorovaikutukseen kannustaneet tai ohjanneet.

Itse olen sitä mieltä, että ainoa mikä tuollaisessa tilanteessa oikeasti tepsii, on tiukka rajojen vetäminen. Kyseessä on nimenomaan vuorovaikutushäiriö. Tuollaisista lapsista kasvaa rasittavia aikuisia jos asiaan ei puutu tarpeeksi ajoissa. Mitään pikaratkaisua ei kannata toivoa, tuollaisen oikaiseminen vaatii aikaa eikä tapahdu hetkessä.

Käytännössä tämä toimii vaikkapa seuraavalla tavalla: kun teet ruokaa, et ole lapsen käytettävissä muuten kuin hätätapauksissa. Sen ajan lapsi saa oman valinnan mukaan leikkiä itsekseen omia leikkejään tai tehdä valmiiksi annettua tehtävää kuten vaikkapa opetella lukemaan. Mihinkään televisiontuijotukseen ei kannata lastaan totuttaa, tällä vain tekee karhunpalveluksen lapselleen. Ruutuajasta kerkeätte kyllä myöhemminkin neuvottelemaan, ei kannata kaikkia valttikorttejaan vielä tuon ikäisen kanssa pelata pöytään.

Miten tuo narsistinen vuorovaikutus perheessänne näkyi? Kauanko lapsenne nyt sitten saattaa itsekseen puuhailla?

Joku epäili minua jo aspergin syndroomaiseksi. Sitä epäilen kun minulla kuitenkin on paljon ystäviäkin yms. Jantosiaan pojan kanssa vietän tosi paljon aikaa esim monta tuntia ulkoillaan päivittäin ja luetaan kirjoja pelataan leikitään tehdään ruokaa...Mutta kun mikään ei hänelle riitä. Kertoisitteko muut miten paljon vietätte sitten aikaa 5vnne kanssa päivässä, jos on vapaapäivä kyseessä? Minulla on varmaan ihan sitten hämärtänyt mikä on ns normaalia!!! T. Ap

Ihan sellaisena perinteisenä narsistisena ihmissuhdepelaamisena ja manipulointina. Oma lapsi oli vielä todella taitava tässä hommassa ja sitkeästi jaksoi yrittää todella kauan jos vaikka äitistä ja isistä saisi koulutettua kätevät marionettinuket omiin tarpeisiinsa. Erittäin uuvuttavaa. Tätä kauheutta jatkui itseasiassa useamman vuoden, ikävuosina 3-6. Nyt poika tosiaan seitsemän ja puoli vuotta ja aivan mahtavan rauhallista on kotona nykyään. Onneksi aika alkaa jo nyt kultaamaan muistoja, mutta silloin ei kyllä naurattanut yhtään kun tämä oli ajankohtaista.

Usein homma menee sillä tavalla, että selostan lapselle, että menen nyt tekemään kotitöitä, oli se sitten pyykin ripustusta tai ruuanlaittoa tai mitä nyt milloinkin ja sanon että sen aikaa saat leikkiä yksin ja että sen jälkeen äiti tulee leikkimään sinun kanssasi taas, voidaan sitten vaikka leikkiä sitä mitä aiemmin ehdotit tai tehdä jotain mistä on aiemmin puhuttu kuten lähteä ulos leikkimään tms. Ja että toki saa tulla kysymään jos on jotain epäselvää ja että äiti on keittiössä tms. Lisäksi saatan antaa ehdotuksia erilaisista leikeistä, vaihtoehtoja kuten jokin askarteluprojekti tai kirjan lukeminen tms. Tarpeeksi mielenkiintoista tekemistä kun on, lapsi saattaa huomaamattaan uppoutua siihen yllättävänkin pitkäksi aikaa. Välillä se olen jopa minä nykyään, joka ottaa ensimmäisen kontaktin.

Lapsi ottanut isoja harppauksia eteenpäin viimeisen puolen vuoden aikana ja alkaa viimeinkin muistuttamaan käytökseltään seitsemänvuotiasta. Kulkee jopa itsekseen muutaman sadan metrin matkan kotikaupunkimme keskustassa mennessään kouluun tai serkulleen leikkimään. Pystyy leikkimään yksin pitkiäkin aikoja, mutta sellaisella tavalla että ne leikit ovat terveitä ja jopa tavoitteellisia kuten esimerkiksi legojenrakennusprojekti tai vaikkapa jokin askarteluprojekti. Eli on päässyt pois sellaisten omituisten pakkomielteisten ja vääränsävyisten leikkien maailmasta, jota aiemmin ilmeni ajoittain. Lisäksi sanoo suoraan jos kaipaa yksityisyyttä eli jos menen epähuomioissani jotenkin liian tungettelevasti vaikkapa hänen huoneeseensa. Eli uskaltaa sanoa vanhemmilleen myös vastaan, mikä on tietenkin ihan mahtavaa. Itse olin tuossa iässä jo täysin henkisesti nujerrettu enkä olisi ikipäivänä uskaltanut sanoa äitilleni vastaan.

Pitkään näytti siltä, että jää sinne kolmevuotiaan lapsen tasolle eli että hänestä tulisi täysverinen narsisti. Luojalle kiitos siitä, että lapsi tajusi viimeinkin luovuttaa ja mennä eteenpäin elämässään. Että ei saatu yhtä aikuista lasta lisää tähän yhteiskuntaan.

Oma lapsuudenperheeni ja sukuni on vahvasti narsistisesti ja läheisriippuvasti häiriintynyttä, eikä myöskään entisen aviomiehen lapsuudenperhe tai suku pääse ihan puhtailla papereilla läpi seulasta. Oman sukuni tai lapsuudenperheeni kanssa en ole lapsen syntymän jälkeen ollut juurikaan missään tekemisissä ihan itseäni ja lasta suojellakseni. Ikinä en päästäisi lastani äitini kanssa kahdestaan samaan tilaan ilman että siellä on ketään muita ihmisiä. Omaa terapiaa asian suhteen takana se seitsemän vuotta. Enpä olisi uskonut, että on myös geneettisesti perinnöllistä, jotenkin naiivisti kuvittelin että se riittäisi että oma terapia on käytynä ja että lapsi ei ala oireilemaan jos vanhemmat eivät itse käyttäydy narsistisesti tai läheisriippuvasti. Kuinka väärässä olinkaan tuon asian suhteen. Melkoinen elämänkoulu tässä tuli käytyä tämän asian suhteen, ei kiitos enää ikinä.

Nää on vahvasti perinnöllisiä sairauksia vaikka sulla ei olisi, niin lapsella voi olla...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

A) pojalla ei ole sisaruksia, siksi

B) olet jättänyt ihan pienenä huomioimatta

C) 5-vuotias on vielä pieni lapsi

D) olet tunteeton etkä arvosta lasta ja lapsen tarvitsevuutta

Pojalla on pikkuveli. Yritin kyllä vastasyntyneestä lähtien huomioida vauvaa kovasti. En käynyt juuri missään omissa riennoissa. Menin töihin kun vauva 7kk ja jäi isäntä kanssa kotiin. 5v on vielä aika pieni, sen ymmärrän. Mielestäni en ole tunteeton. Esim omat vanhempani jotka ovat kasvattaneet 4 lasta kertoivat että kukaan ei ollut samanlainen seurantarvitsija kuten poikani. Myös he ovat todenneet että poika on superaktiivnen ja janoaa keskustelua taukoamatta. T. Ap

Pienenemmät sisarukset oikein tehostaa lapsen huomion hakua...

Moni haluaa yhden lapsen kun on muka helpompaa. Mielestäni kahden lapsen kanssa on helpompaa juuri ap:n ongelman vuoksi. Minulla on tytöt 3v ja 5v ja leikkivät kokoajan yhdessä. Tappelevat toki välillä mutta pääosin menee hyvin, luonteet vielä eroaa toisistaan niin tulevat hyvin juttuun. Toinen rauhallinen, toinen vilkkaampi. Välillä menen hetkeksi mukaan esim. Tekemään palapelia tai kastelemaan pihakukat, muuten touhuavat keskenään kokopäivän. Aamusta lähtevät trampalle, käyvät syömässä ja taas yhdessä ottavat kepparit jne.

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Puuttuttava ajoissa" "käytös on kitkettävä pois heti" "rangaistava" "kuritettava" "näytettävä tiukasti kuka käskee".

Onko ihme, että tämä maa on täynnä persoonallisuushäiriöisiä, masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä (lapsia ja entisiä lapsia), kun kasvatusajatukset ovat tuollaisia.

No, ei se puuttumatta jättäminenkään tunnu onnellisia ihmisiä tuottavan. Kyllä lapsi tarvitsee rajat ja ohjausta siihen, miten käyttäytyä. Jos vanhempi ei ole auktoriteetti, lapsi alkaa helposti ottaa sitä paikkaa. Ja siinä on ihan liikaa vastuuta lapselle.

Puututtava toki, mutta ei näin väkivaltaisesti kuin tämän palstan mammat neuvovat. Lastakin pitäisi kohdella kunnioittaen eikä käyttää mikroaggressioita tai muuta henkistä väkivaltaa.

Toki lastani kunnioitan, mutta niin myös itseäni ja omaa jaksamistani ja rajojani. Jos hienovaraiset vihjeet ja tämän jälkeen suoraan sanominen eivät mene muutamien toistojen jälkeen jakeluun, on pakko oman mielenterveyden takia vetää rajat ja sanella peliin säännöt.

Toki lapselleni samalla myös sanoitan, että täyttä kukkuahan nämä äitin keksimät säännöt oikeasti ovat eivätkä perustu yhtään mihinkään muuhun kuin äitin oman rauhan ja ajan tarpeeseen, mutta että näillä nyt mennään halusit sinä sitä tai et. Eli asian voi hoitaa säilyttämällä oman itsekunnioituksensa ja samalla kunnioittaa toista sanoittamalla asian rehellisesti. Omaa lastani en pidä niin tyhmänä että en voisi hänelle olla rehellinen kommunikaatiossani.

Lapsi ei ymmärrä rivienvälisanomia ("hienovaraisia" vihjeitä) ja kun siitä sitten siirrytään "suoraan sanomiseen", niin lapsi kokee sen väkivaltana/aggressiivisuutena ja takertuu entistä enemmän. Jätät siis kokonaan välistä sen opettamisen. Ei ihme, ettei lapsesi tajua.

Lapsi pitää opettaa sietämään erilaisia tilanteita. Ihan kuin sinäkin olisit introverttinä voinut opetella itsellesi taitoja, joilla voit sietää edes omaa lastasi, sinä voisit opettaa lapsesi sietämään tilanteita, kun kaveria ei ole. Esimerkiksi voit opettaa lastasi leikkimään yksin ja odottamaan - hitsi kun se voidaan opettaa koirille palkitsemalla, niin miten ei muka omalle lapselle joku osaisi sitä opettaa. Tähän on olemassa googlamalla ohjeitakin että miten voi lapsen opettaa olemaan yksin. Ei se nyt mitään ydinfysiikka ole.

Taas näitä ihmisiä, jotka kuvittelevat näkemättä tietävänsä mitä minun kodissani tapahtuu. Erittäin luotaantyöntävä piirre ihmisessä.

Aikuisen ihmisen luulisi sanomattakin ymmärtävän, että ei tällaiselle keskustelupalstalle kannata kaikkia tilanteita täydellisesti selittää sellaisella tavalla, että väärinymmärryksen mahdollisuutta ei olisi. En usko että meidän kannattaa jatkaa tätä "keskustelua" tästä aiheesta, koska sinä näytät jotenkin mystisesti tietävän mitä minä teen tai en tee lapseni kanssa. Itse voit aloittaa miettimällä, mitä mahdollisesti jätän kertomatta omassa tarinassani. Mukavaa jatkoa sinullekin.

Niin, aikuisen ihmisen luulisi ymmärtävän, että jos kyselee neuvoja keskustelupalstalta, niin sitten pitää jakaa kaikki tilanteeseen vaikuttava informaatio TAI vaihtoehtoisesti olla hermostumatta siitä, kun ihmiset tekevät omia oletuksiaan kirjoittajan ongelman suhteen.

Lisää vääriä oletuksia. En ole aloittaja, luulisi sen jo nimimerkistäni pystyvän päättelemään. En ole kysynyt neuvoja lapsenkasvatuksen suhteen enkä pidä siitä että niitä minulle yritetään väkisin antaa ja vielä erittäin epämiellyttävään sävyyn.

sävyt on aina omien korvien välissä - ohis

Vierailija kirjoitti:

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Puuttuttava ajoissa" "käytös on kitkettävä pois heti" "rangaistava" "kuritettava" "näytettävä tiukasti kuka käskee".

Onko ihme, että tämä maa on täynnä persoonallisuushäiriöisiä, masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä (lapsia ja entisiä lapsia), kun kasvatusajatukset ovat tuollaisia.

No, ei se puuttumatta jättäminenkään tunnu onnellisia ihmisiä tuottavan. Kyllä lapsi tarvitsee rajat ja ohjausta siihen, miten käyttäytyä. Jos vanhempi ei ole auktoriteetti, lapsi alkaa helposti ottaa sitä paikkaa. Ja siinä on ihan liikaa vastuuta lapselle.

Puututtava toki, mutta ei näin väkivaltaisesti kuin tämän palstan mammat neuvovat. Lastakin pitäisi kohdella kunnioittaen eikä käyttää mikroaggressioita tai muuta henkistä väkivaltaa.

Toki lastani kunnioitan, mutta niin myös itseäni ja omaa jaksamistani ja rajojani. Jos hienovaraiset vihjeet ja tämän jälkeen suoraan sanominen eivät mene muutamien toistojen jälkeen jakeluun, on pakko oman mielenterveyden takia vetää rajat ja sanella peliin säännöt.

Toki lapselleni samalla myös sanoitan, että täyttä kukkuahan nämä äitin keksimät säännöt oikeasti ovat eivätkä perustu yhtään mihinkään muuhun kuin äitin oman rauhan ja ajan tarpeeseen, mutta että näillä nyt mennään halusit sinä sitä tai et. Eli asian voi hoitaa säilyttämällä oman itsekunnioituksensa ja samalla kunnioittaa toista sanoittamalla asian rehellisesti. Omaa lastani en pidä niin tyhmänä että en voisi hänelle olla rehellinen kommunikaatiossani.

Lapsi ei ymmärrä rivienvälisanomia ("hienovaraisia" vihjeitä) ja kun siitä sitten siirrytään "suoraan sanomiseen", niin lapsi kokee sen väkivaltana/aggressiivisuutena ja takertuu entistä enemmän. Jätät siis kokonaan välistä sen opettamisen. Ei ihme, ettei lapsesi tajua.

Lapsi pitää opettaa sietämään erilaisia tilanteita. Ihan kuin sinäkin olisit introverttinä voinut opetella itsellesi taitoja, joilla voit sietää edes omaa lastasi, sinä voisit opettaa lapsesi sietämään tilanteita, kun kaveria ei ole. Esimerkiksi voit opettaa lastasi leikkimään yksin ja odottamaan - hitsi kun se voidaan opettaa koirille palkitsemalla, niin miten ei muka omalle lapselle joku osaisi sitä opettaa. Tähän on olemassa googlamalla ohjeitakin että miten voi lapsen opettaa olemaan yksin. Ei se nyt mitään ydinfysiikka ole.

Taas näitä ihmisiä, jotka kuvittelevat näkemättä tietävänsä mitä minun kodissani tapahtuu. Erittäin luotaantyöntävä piirre ihmisessä.

Aikuisen ihmisen luulisi sanomattakin ymmärtävän, että ei tällaiselle keskustelupalstalle kannata kaikkia tilanteita täydellisesti selittää sellaisella tavalla, että väärinymmärryksen mahdollisuutta ei olisi. En usko että meidän kannattaa jatkaa tätä "keskustelua" tästä aiheesta, koska sinä näytät jotenkin mystisesti tietävän mitä minä teen tai en tee lapseni kanssa. Itse voit aloittaa miettimällä, mitä mahdollisesti jätän kertomatta omassa tarinassani. Mukavaa jatkoa sinullekin.

Niin, aikuisen ihmisen luulisi ymmärtävän, että jos kyselee neuvoja keskustelupalstalta, niin sitten pitää jakaa kaikki tilanteeseen vaikuttava informaatio TAI vaihtoehtoisesti olla hermostumatta siitä, kun ihmiset tekevät omia oletuksiaan kirjoittajan ongelman suhteen.

Lisää vääriä oletuksia. En ole aloittaja, luulisi sen jo nimimerkistäni pystyvän päättelemään. En ole kysynyt neuvoja lapsenkasvatuksen suhteen enkä pidä siitä että niitä minulle yritetään väkisin antaa ja vielä erittäin epämiellyttävään sävyyn.

sävyt on aina omien korvien välissä - ohis

Välillä kyllä mutta tuskinpa vain aina. Niin naiivi en enää ole että tällaista harmaan eri värisävyt ohittavaa mustavalkoista kommenttia voisin pitää kovinkaan vakavastiotettavana.

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tapoja on monia kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Puuttuttava ajoissa" "käytös on kitkettävä pois heti" "rangaistava" "kuritettava" "näytettävä tiukasti kuka käskee".

Onko ihme, että tämä maa on täynnä persoonallisuushäiriöisiä, masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä (lapsia ja entisiä lapsia), kun kasvatusajatukset ovat tuollaisia.

No, ei se puuttumatta jättäminenkään tunnu onnellisia ihmisiä tuottavan. Kyllä lapsi tarvitsee rajat ja ohjausta siihen, miten käyttäytyä. Jos vanhempi ei ole auktoriteetti, lapsi alkaa helposti ottaa sitä paikkaa. Ja siinä on ihan liikaa vastuuta lapselle.

Puututtava toki, mutta ei näin väkivaltaisesti kuin tämän palstan mammat neuvovat. Lastakin pitäisi kohdella kunnioittaen eikä käyttää mikroaggressioita tai muuta henkistä väkivaltaa.

Toki lastani kunnioitan, mutta niin myös itseäni ja omaa jaksamistani ja rajojani. Jos hienovaraiset vihjeet ja tämän jälkeen suoraan sanominen eivät mene muutamien toistojen jälkeen jakeluun, on pakko oman mielenterveyden takia vetää rajat ja sanella peliin säännöt.

Toki lapselleni samalla myös sanoitan, että täyttä kukkuahan nämä äitin keksimät säännöt oikeasti ovat eivätkä perustu yhtään mihinkään muuhun kuin äitin oman rauhan ja ajan tarpeeseen, mutta että näillä nyt mennään halusit sinä sitä tai et. Eli asian voi hoitaa säilyttämällä oman itsekunnioituksensa ja samalla kunnioittaa toista sanoittamalla asian rehellisesti. Omaa lastani en pidä niin tyhmänä että en voisi hänelle olla rehellinen kommunikaatiossani.

Lapsi ei ymmärrä rivienvälisanomia ("hienovaraisia" vihjeitä) ja kun siitä sitten siirrytään "suoraan sanomiseen", niin lapsi kokee sen väkivaltana/aggressiivisuutena ja takertuu entistä enemmän. Jätät siis kokonaan välistä sen opettamisen. Ei ihme, ettei lapsesi tajua.

Lapsi pitää opettaa sietämään erilaisia tilanteita. Ihan kuin sinäkin olisit introverttinä voinut opetella itsellesi taitoja, joilla voit sietää edes omaa lastasi, sinä voisit opettaa lapsesi sietämään tilanteita, kun kaveria ei ole. Esimerkiksi voit opettaa lastasi leikkimään yksin ja odottamaan - hitsi kun se voidaan opettaa koirille palkitsemalla, niin miten ei muka omalle lapselle joku osaisi sitä opettaa. Tähän on olemassa googlamalla ohjeitakin että miten voi lapsen opettaa olemaan yksin. Ei se nyt mitään ydinfysiikka ole.

Taas näitä ihmisiä, jotka kuvittelevat näkemättä tietävänsä mitä minun kodissani tapahtuu. Erittäin luotaantyöntävä piirre ihmisessä.

Aikuisen ihmisen luulisi sanomattakin ymmärtävän, että ei tällaiselle keskustelupalstalle kannata kaikkia tilanteita täydellisesti selittää sellaisella tavalla, että väärinymmärryksen mahdollisuutta ei olisi. En usko että meidän kannattaa jatkaa tätä "keskustelua" tästä aiheesta, koska sinä näytät jotenkin mystisesti tietävän mitä minä teen tai en tee lapseni kanssa. Itse voit aloittaa miettimällä, mitä mahdollisesti jätän kertomatta omassa tarinassani. Mukavaa jatkoa sinullekin.

Niin, aikuisen ihmisen luulisi ymmärtävän, että jos kyselee neuvoja keskustelupalstalta, niin sitten pitää jakaa kaikki tilanteeseen vaikuttava informaatio TAI vaihtoehtoisesti olla hermostumatta siitä, kun ihmiset tekevät omia oletuksiaan kirjoittajan ongelman suhteen.

Lisää vääriä oletuksia. En ole aloittaja, luulisi sen jo nimimerkistäni pystyvän päättelemään. En ole kysynyt neuvoja lapsenkasvatuksen suhteen enkä pidä siitä että niitä minulle yritetään väkisin antaa ja vielä erittäin epämiellyttävään sävyyn.

sävyt on aina omien korvien välissä - ohis

Välillä kyllä mutta tuskinpa vain aina. Niin naiivi en enää ole että tällaista harmaan eri värisävyt ohittavaa mustavalkoista kommenttia voisin pitää kovinkaan vakavastiotettavana.

itsepetos on aina hyvä keino