Takana hirveä juhannus kotikulmilla...

Tekstillä on valeotsikko, koska mieheni seikkailee toisinaan tällä palstalla enkä halua hänen lukevan tätä keskustelua (arasta aiheesta johtuen). Pahoittelut harhaanjohtamisesta. Tässä siis oikea:

Tuntuu, että tein väärät elämänvalinnat

Tekstini (ja tunteeni) voi olla rankan vauva-arjen tuotosta, mutta tässä tilanne pääpiirteittäin:

Vuosia sitten seurustelin miehen kanssa, jota rakastin syvästi. Olisin halunnut mennä hänen kanssaan naimisiin ja perustaa perheen. Tämän takia olisin joutunut hylkäämään paljon, mutta en välittänyt siitä, koska rakastin häntä. Olimme jo kihloissa, mutta mies päätti kuitenkin jättää minut silloisten näkemyserojen takia. Olin aivan masentunut tämän jälkeen.

Aikanaan tapasin uuden miehen, jonka kanssa synkkasi. En tuntenut häntä kohtaan samanlaista intohimoista ja syvää rakkautta kuin ensimmäistä miestä kohtaan, mutta tavallaan tyydyin tilanteeseen, kun kyseessä oli kuitenkin hyvä mies. Menimme naimisiin ja parin vuoden päästä teimme ensimmäisen lapsemme, tämän joka on nyt noin kuukauden vanha.

Vauva-arki on rankkaa, lapsi huutaa tuntikausia öisin eikä nuku paljoa päivälläkään. Ei viihdy lainkaan yksin vaan vaatii syliä aina hereillä ollessaan. En ole vielä tuntenut sitä kaikkien niin mainostamaa äidinrakkautta tuota lasta kohtaan, vaan hoidan häntä lähinnä mekaanisesti. Isä osallistuu onneksi paljon lapsen hoitoon. Olen pohtinut, että ehkä minun on vaikeampi rakastaa lastani siksi, että tein sen sellaisen miehen kanssa, jota rakastan lähinnä kumppanillisesti romanttisen rakkauden sijaan.

Nyt yön pimeinä tunteina mietin, että teinkö sittenkin väärät valinnat. Viime vuonna eksäni otti minuun yhteyttä ja kertoi yhä rakastavansa minua (kuten minäkin häntä). Juttelimme useita kuukausia säännöllisesti ja hän ehdotti, että olisimme palanneet yhteen ja aloittaneet elämämme alusta muualla. Ajatus oli kyllä houkutteleva ja päätös oli vaikea, mutta päätin kuitenkin olla rikkomatta nykyistä liittoani. Emme ole nyt noin vuoteen olleet eksäni kanssa yhteyksissä.

En tiedä mitä odotin saavani tältä pieneltä perheeltä, mutta jostain syystä se ei tunnu siltä mitä halusin. Rakastan edelleen entistä miestäni, nämä kaksi nykyistä perheenjäsentä ovat toki rakkaita mutta eivät samalla tavalla. En tiedä mitä tehdä, tunnen olevani jumissa.

En osaa sanoa mikä oli aloituksen pointti, mutta ehkä joku on kokenut samaa ja haluaa jakaa sen kanssani...?

Mies haluaisi että menisin puhumaan psykologille siitä, etten koekaan vauvaperhe-elämää sellaiseksi kuin kuvittelin, mutta itse koen sen turhaksi. Uskon kuitenkin, että iso osa niistä tunteista johtuu normaalista baby bluesista, enkä kuitenkaan ole mitenkään masentunut. Minulla oli ehkä vain hieman turhan ruusuinen kuva tulevasta arjesta ennen kuin lapsi syntyi.

Näistä elämänvalinta-asioista en ole ymmärrettävästikään miehelle puhunut, koska ajatukseni varmasti loukkaisivat häntä.