Kirja, joka ravisutti sisintäsi niin, että se jäi mieleesi pitkäksi aikaa? Joko hyvässä tai pahassa..

 Leijapoika Khaled Hosseini

Aivan mahtava !

Käyttäjä2108 kirjoitti:

 Leijapoika Khaled Hosseini

Aivan mahtava !

Leijapoika (Khaled Hosseini) – Kirjakatsaus | Jussi Virtanen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan lukenut kehuttua Richard Powersin romaania Ikipuut? Olen juuri aloittanut sen, ainakin vaikuttaa lupaavalta.

Tämä! Olen menossa ihan viimeisillä sivuilla ja tämä kirja on ollut vavisuttavimpia kokemuksia pitkiin aikoihin. Olen tuntenut epäuskoa, surua, jopa raivoa ihmiskuntaa kohtaan, mielettömiä ahaa-elämyksiä ja nyt janoan lisää tietoa asioista, joista Powers kirjoittaa: puista ja luonnon käsittämättömän hienoista verkostoista ja selviytymisstrategioista. Välillä kirjassa on kohtia, jotka on vain pakko lukea monta kertaa peräkkäin, koska ne on niin hienosti kirjoitettu, että tekstiin haluaa jäädä viipyilemään. Kirjassa on mielestäni myös nerokas rakenne. Ensin kuvittelin lukevani jonkinlaista hiukan hajanaista novellikokoelmaa, mutta sitten kaikki nivoutuukin nerokkaasti yhteen. Tämän kirjan jälkeen metsä ei enää koskaan ole vain metsä. 

Mahtavaa, juuri harmittelin kun edellinen kirja loppui enkä tiennyt mitä seuraavaksi ja näin tämän. Löytyi bookbeatista ja ei kun lukemaan, kiitos vinkistä!!

Arthur C Clarke: Kaukaisen maan laulut. 

Aika klassista scifiä liittyen maailmanloppuun, mutta jotenkin kaunista, katkeransuloista, tajuta miten pitkiä etäisyydet aurinkokunnassa on suhteessa ihmiselämän kestoon. 

Christiane F: Huumeasema Zoo

Luin teininä ja uudelleen aikuisena terveydenhuollon ammattilaisena. Teininä kirja oli karmivankiehtova, pelottava, aikuisena suorastaan kammottava. Hyvä, mutta puistattava. Harvoin menee kirjojen tuntemukset kehoon, mutta esim. tietyt suonensisäisten huumeiden käyttöön liittyvät yksityiskohdat (esim. piikkivehkeiden pesu metroaseman vessanpöntössä)  sai aikaan pahoinvointia, kuvotusta ja rytmihäiriöitä. 

Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin

Ensimmäinen Maailma. Sympaattisella tavalla kömpelösti kirjoitettu e-kirja joka kuitenkin tulee aina uudestaan kaivettua luettavaksi. Kertoo miehestä aivan erilailla kuin mikään muu lukemani kirja. Aina kun petyn miehiin luen sen uudestaan.

Cilkan tarina. Aivan käsittämätön selviytymistarina lähes koko elämänsä keskitysleireillä eläneestä naisesta. Ensin Auschwitz ja sitten sieltä Siperiaan.

Eri ikäkausilta on tullut eri kirjoja. Varhaisesta lapsuudesta muistan kirjan Tistu vihreäpeukalo, joka jäi kaivelemaan senkin takia, että kun muutimme, sitä ei ollut uudessa kirjastossa. Vasta aikuisena (muutama vuosi sitten) sain hankittua kirjan antikvariaatista ja luettua sen melkein 40 vuoden jälkeen. Hieno oli, pasifistinen ja liikuttava. 

Nuoruudessa luin yllättäen moneen kertaan pari näytelmäkirjaa: Molièren Komedioja (osat 1 ja 2) ja Tshehov: Neljä näytelmää. Piti aikuisena hankkia itselle ja ovat hyllyssä, tulee luettua uudelleenkin silloin tällöin. Todella syvällistä ihmisyyden ymmärtämistä ja huumoria.

Edmond Rostand: Cyrano de Bergerac. Näin näytelmän sattumalta tv-versiona varhaisina opiskeluvuosina ja sitten piti saada lukea kirja. Löytyi vain ranskankielinen pieni kirja Akateemisesta, joten piti sitten lukea ranskaksi ja siinä sivussa oppia ranskaa. Yksi maailmankirjallisuuden hienoimmista näytelmistä, jonka esikuva ja näytelmän syntytarinakin ovat legendaarisia. Tarina rakkaudesta ja rakkaudettomuusta, siitä miten ihminen voi kulkea läpi elämän ja uskoa, ettei ole rakkauden arvoinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tykkäsin lapsena lukea Laura Ingalsin kirjoja. Aikuisena tajusin, että niissä suhtauduttiin aika rasistisesti alkuasukkaisiin ja mustiin. Toisaalta se on ajan kuvausta ja historiaa valkoisista siirotolaisista Amerikan maalla.

En ole löytänyt niistä kyllä mitään rasistista, vaikka olen kuinka yrittänyt etsiä. Muistatko jonkin esimerkin rasismista?

Mulle tuli vaan mieleen se kun ne intiaanit tuli Lauran kotiin. Ja Lauran isähän suhtautui niihin paljon avoimemmin ja kunnioittavammin kuin muut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tykkäsin lapsena lukea Laura Ingalsin kirjoja. Aikuisena tajusin, että niissä suhtauduttiin aika rasistisesti alkuasukkaisiin ja mustiin. Toisaalta se on ajan kuvausta ja historiaa valkoisista siirotolaisista Amerikan maalla.

En ole löytänyt niistä kyllä mitään rasistista, vaikka olen kuinka yrittänyt etsiä. Muistatko jonkin esimerkin rasismista?

Mulle tuli vaan mieleen se kun ne intiaanit tuli Lauran kotiin. Ja Lauran isähän suhtautui niihin paljon avoimemmin ja kunnioittavammin kuin muut. 

No, kirjahan perustuu omaan elämään, noihin aikoihin intiaanin kohdatessaan saattoi olla syytäkin pelkoon.

Vierailija kirjoitti:

Shute; Viisi mustaa kanaa ja 12-vuotiaana Brinc; Villin lännen Kati

Mulle on kans jäänyt mieleen tuo Viisi mustaa kanaa. En tiedä miksi. 

Pepi Reinikaisen Hullu ihana lintu, Metsäkyyhky -kirjan luin nuorena aikuisena liki yhdeltä istumalta. Kirjalla oli suuri vaikutus, tunsin lukeneeni jotakin elämää muuttavan merkityksellistä, vaikken enää muista mitä se oli. 

Vierailija kirjoitti:

Luin joskus kirjan siitä, jossa oli tutkittu miten kaikki tutkimukset vääristää :D lopputulema oli jotenkin niin, että erehtyminen on aina mahdollista ja jokainen ihmisen tekemä havainto on subjektiivinen (ja sitä kautta esim. kulttuurisidonnainen.)

Päräytti kyl aika hitosti, maailma ei ollut enää entisensä sen jälkeen. Harmi kun en muista kirjan nimeä.

Mulle samantyylisen vaikutuksen teki jokin Herman Hessen kirjoista, mutten muista mikä. Päräyttävää oli juuri tuo, että voit luulla olevasi kaikkitietävä ja oikeassa, mutta voitkin kaikessa olla aivan väärässä. Luin sen sopivassa vaiheessa nuorta aikuisuutta, se aukaisi nöyrästi kaikkitietävät silmät katsomaan ja ymmärtämään avoimemmin - ajatuksella että näin ajattelen nyt, mutta asia voi olla ihan muullakin tavalla. Sellainen terveellinen persiilleen pudotus. 

Vierailija kirjoitti:

Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta

30-vuotias Shin Dong-hyuk on tiettävästi ensimmäinen pohjoiskorealaisella vankileirillä syntynyt ja siellä kasvanut ihminen, joka on päässyt pakenemaan. 23 vuotta suljetulla leirillä kasvanut Shin omaksui leirin kauheudet ihmisen normaaliksi käyttäytymiseksi. Yhteistyössä Amnesty Internationalin Suomen osaston kanssa julkaistu kirja Leiri 14 (Gummerus) kertoo Shinin järkyttävän tarinan.

Minulla tämä sama. Melkein oikeastaan kadutti, että luin kyseisen kirjan, koska siitä jäi niin paha ja ahdistunut olo pitkäksi aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tara Westoverin Opintie jäi mieleen. Kirjailijan ulosanti on kuvaavaa ja pistää todella miettimään, kuinka lapsi on vanhempiensa armoilla eikä osaa kaivata muuta. Se mihin kasvaa, on normaali, olipa se mitä hyvänsä. Toisaalta hän osaa kirjoittaa jotenkin niin elävästi, että saatoin jopa jollain tasolla ymmärtää vanhempien valintaa elämäntavasta, isänsä mielenliikkeitä (sairautta) ja sisarustensa tekemisiä.

Tolkienin koko Keski-Maa tuotanto. Taidan uskoa enemmän Silmarillioniin, kuin Raamattuun...

Ken Folletin keskiaikaiset romaanit Tuli ilta ja tuli aamu jne. En tosin ole vielä ihan varma, jäivätkö mieleen hyvässä vai pahassa. Kirjat ovat hyvin pitkiä, joten ne tuli kuunneltua äänikirjana (n.45-50h/kirja), tuskin niitä koskaan lukemaan olisin ehtinyt. Jotenkin alkoi tuntua, että 45 tuntia epäonnistumista, kaltoin kohtelua, väkivaltaa ja kieroilua oli vain vähän liikaa. Viimeisen 15 minuutin aikana kuitattiin koko kirjan epätoivo antamalla päähenkilölle kiva loppu. Aihe sinänsä mielenkiintoinen, mutta ehkä tässä tapauksessa hieman vähemmän olisi paljon enemmän.

Anteeksi off topic, mutta minua hämmästyttää tuo toteamus että joku kuuntelee kirjan äänikirjana mutta ei olisi ehtinyt lukea. Asiahan on ainakin minun kohdallani juuri päinvastoin. Kirjan lukee ehkä viidesosassa siitä ajasta mitä kuuntelemiseen kuluu aikaa.

Nopeammin toki kirjan lukee, mutta samalla ei voi tehdä muuta. Minä kuuntelen äänikirjoja esim kun siivoan, kokkaan, viikkaan pyykkiä tai käyn lenkillä. Ei tarvi valita kumpaa teet, ja lisäksi tylsät rutiinihommat sujuu rattoisasti samalla äänikirjaa kuunnellen.

Kuunteleminen on vihoviimeinen tapa yrittää uppoutua tarinaan. Aina on oheistekemistä, joka vie keskittymistä, ei ole niin helppoa jäädä makustelemaan ajatuksia ja ideoita joita tarina herättää, vaikeampi palata tarvittaessa taaksepäin tai vaikka lukea hyvä kohta moneen kertaan. Kuunteleminen on kivaa tekemistä muitten juttujen ohessa, mutta ei kyllä vastaa mitenkään lukemiseen uppoutumista.

Niin, totta kai tuo on, mutta olikin kyse siitä kun ihmeteltiin miksi joku sanoo että kuuntelee kun ei ehdi lukemaan. Kuuntelemiseen sopii mielestäni suht kevyt kirjallisuus, esim dekkarit. Kyllähän lukeminen vaatii aikaa, niin että nimenomaan uppoudut lukemaan etkä samalla tee muuta. Itsekin luen mieluummin, mutta äänikirjat toimivat hyvin jonkun tylsän tekemisen viihdykkeenä.

Rakastan äänikirjoja, kun voin uppoutua niihin kun on tylsiä kotitöitä… Kun imuroin tai levitän pyykit kuivumaan, kuuntelen äänikirjaa ja totean, että äänikirjat ovat mun pelastus.

Rajat-Taito hallita omaa elämää, kyky sanoa kyllä ja ei.

Koraani ja sen sisältämä Jihad. Aika pelottavaa stuffia. Näin länsimaalaisen näkökulmasta. 

Nancy

Victor Hugon Kurjat, tai oikeastaan jo sen Akkariversio Salaperäiset kyntteliköt sykähdytti niin, että ihastuin tarinaan ikihyviksi. Olen katsonut useamman elokuvan, musikaalin niin livenä kuin ruudultakin ja kuunnellut soundtrackia automatkalla. Kirja on hyllyssä ja luen sen silloin tällöin uudelleen. Jotenkin se kaikkien kohtaloiden yhteenkietoutuminen ja hyvyyden voittaminen on ihanaa, lisäksi pidän historiallisista kertomuksista.

Luolakarhun klaanin ystäville voin suositella Sue Harrisonin Äiti maa, isä taivas -trilogiaa, joka kertoo Alaskan alkuperäiskansoista 10 000 vuoden takaa. Seksikohtaukset ei ole niin pitkiä eikä päähenkilö niin kaikkivoipa. Tekijän mukaan kertomus kyllä ottaa mallia alkuperäiskansojen tarinankerrontaperinteistä, on henkiääniä ja selkeästi hyviä ja pahoja henkilöitä, mikä minulle ei kyllä ole ongelma. Luonnon ja arkiaskareiden kuvaus on kiehtovaa, tekisi itsekin mieli nylkeä elikoita ja keitellä traania.

Joku kuvasi aiemmin tarttuneensa sivistysmielessä Vihan hedelmiin mutta jääneensä tarinan imuun. Minulle kävi samoin ja muistelin pitkään kirjan sisältöä jälkikäteen. Tämä linkittyy myös lastenkirjaan Hildy lähtee länteen, jossa käytännössä sama tarina kuvataan vähän lapsiystävällisemmin. Luin sen pienenä monesti.

Jos haluaa silmien kostuvan, John Fisherin kirja Tule takaisin Ben toimii minulla aina. Kertomus kahden 9-vuotiaan pojan ystävystymisestä 50-luvun Kaliforniassa. Autoja, pyhäkoulupoikien kepposia ja sairaalareissuja.

Frederic Forsyth: Odessan miehet. Kirjan luettuani meni monta päivää selvitellä lukemaansa huippujännittävää teosta, jossa kuitenkin käydään läpi natsisaksan jälkeisiä tapahtumia (entiset natsijohtajat piiloutuneina liikemiehiksi ym.) Oli helppolukuinen ja mukaansatempaava. Ehkä jollakin herää kiinnostus Forsythen muuhun tuotantoon, esim. Shakaali.