Yksinhuoltajaäitejä?

Samanlainen tilanne kuin sulla. Lapsi on jo koululainen, joten voin käydä välillä yksin jossain muuallakin kuin töissä, mutta todella harvoin tulee lähdettyä. Olen asiakaspalvelutyössä ja vapaa-ajalla en vain jaksa enää nähdä ihmisiä, näen niitä töissä ihan tarpeeksi. Puolisoa kyllä kaipaan rinnalleni, mutta olen liian epäsosiaalinen ihminen sitä etsimään eikä ole kukaan vielä kotoakaan tullut hakemaan. Erosin lapsen isästä 7 vuotta sitten, sen jälkeen on ollut muutamia tapailusuhteita, muttei mitään vakavaa ja nyt viimeinen vuosi on mennyt täysin ilman mitään mieskontakteja.

Avioerosta oli 2,5 vuotta kun tapasin nykyisen mieheni, netti-ilmoituksen kautta. Baari-iltoja ei oikein jaksanut edes ajatella joten nettitreffit oli loistava tapa tutustua päivisin selvin päin oleviin miehiin jos sähköpostiviestittely niin pitkälle ikinä eteni. 

Olemme seurustelleet nyt 2.5 vuotta ja hyvältä tuntuu edelleen.

Erosta kymmenen vuotta, tää menee jo ihan rutiinilla :) En käy juuri koskaan missään, en jaksa, ei huvita.

9 vuotta erosta, 7 vuotta selibaattia ja hyvin menee kun tajusin, että eihän mun tarvikaan elämääni suorittaa niinkuin luulin.

Elämä on paljon antoisampaa kun antautuu kaikelle oikeasti kehittävälle ja kiinnostavalle, kuten työlle, opiskelulle ja harrastuksille. Miestä en enää ikinä halua, eikä sitä tähän huusholliin tule.

Miesten rakkaus on ehdollista - rakastan sinua, jos miellytät minua fyysisesti, seksuaalisesti tms tms...ja silti voin jättää jos kiinnostus lopahtaa - tuo ei ole todellista rakkautta, enkä tuollaista enää halua.

Ainoa oikea rakkaus on äidinrakkaus, sillä pärjään elämässäni.

T: edellinen

[quote author="Vierailija" time="21.06.2014 klo 13:07"]

9 vuotta erosta, 7 vuotta selibaattia ja hyvin menee kun tajusin, että eihän mun tarvikaan elämääni suorittaa niinkuin luulin.

Elämä on paljon antoisampaa kun antautuu kaikelle oikeasti kehittävälle ja kiinnostavalle, kuten työlle, opiskelulle ja harrastuksille. Miestä en enää ikinä halua, eikä sitä tähän huusholliin tule.

[/quote]

Olen neljän yh, seurustelen. Erosta 4 vuotta, yksi mies oli ennen nykyistä, kolme vuotta olimme yhdessä mutta jätin miehen kun heittäytyi elätiksi, ei yhteisiä lapsia. Sitten löysin elämäni miehen ja ensimmäistä kertaa joku rakastaa minua näin pyyteettömästi, nyt vuosi yhdessä. Löysin oman alani, aloin opiskella, olen saanut uusia kavereita, aloittanut uusia harrastuksia, käynyt viihteellä. Elämäni on eron jälkeen muuttunut täysin, hyvään suuntaan! Älkää hyvät naiset antako yhden miehen pilata loppuelämäänne, oli ja meni, kääntäkää uusi lehti elämässä.

Minä en koe että kukaan olisi pilannut minun elämääni. Jos elämän pilaaminen tarkoittaa sitä ettei jaksa ja/tai halua käydä viihteellä ja örveltää viikonloppuja kännissä, niin kyllä, elämäni on pilalla, mutta ei sitä kukaan ole pilannut.

Lapsi on isällään 1-2 vkl/kk ja mummolaan pääsisi aina kun haluaa tai mulla on menoa. Tähän mennessä olen lasta tärkeimmiksi menoiksi keksinyt ainoastaan lääkärikäynnit ja nekin pyrin sopimaan vapaapäiville, kun lapsi on koulussa. Ne viikonloput kun lapsi on poissa kotoa, minä teen itselleni hyvää ruokaa (sellaista josta lapsi ei tykkää), katson elokuvia, luen kirjoja, käyn lenkillä, olen itsekseni omien ajatusteni kanssa. Pari kertaa vuodessa käyn viihteellä toteamassa ettei se vieläkään ole mun juttu.

Viihdyn yksin, mutta kaipaan puolisoa. Lapseni isällä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

T: kakkonen

Kolmen lapsen kanssa nyt vuosi vietetty. Ei ainakaan vielä ole tullut halua uutta miestä edes etsiä. Ei kyllä ole edes mahdollisuuksia kun olen kaikki illat ja viikonloput lasten kanssa.

Joskus nukkumaan mennessä tunnen itseni todella yksinäiseksi kun ei olekaan puoliso pussailemassa niskaa ja pitämässä kiinni.