Lue keskustelun säännöt.
Nykyään tuntuu, että lapsilla on ihan hirveästi kaikkea "erityisyyttä"
22.06.2021 |
Tuntuu jo, että normaalit persoonallisuuden piirteet nähdään ongelmana ja kaikki vähänkin poikkeava on jotain diagnoosia vaativaa. Aistiherkkyyksiä, oppimishaasteita ym. Nykyään syynätään kaikkea ihan yli tarkkaan, kuitenkin kaikki kehittyvät omaan tahtiin ja suurin osa pärjää elämässä melko normaalisti, vaikka lapsena olisi jäänyt kiinni ties mussä seuloissa.
Olen töissä paikassa, missä näitä lapsia tutkitaan ja homma on mennyt ihan älyttömäksi. Lapset reagoivat usein perheen ongelmiin ja apu ei löydy lasta tutkimalla.
Tottakai on niitä, ketkä oikeasti tarvitsevat selvittelyä ja apua ja tukea, mutta suurin osa "erityisyydestä" on normaalia luonne-eroa tai reagointia esim. hankalaan perhetilanteeseen.
Kommentit (21)
Varmasti monella osaavampi kotiväki poistaisi osan ongelmista tai jopa kaikki, mutta on myös niitä, jotka ennen vanhaan olisi syrjäytyneet juoppoina tms. Se mikä käytetään siihen, että tutkitaan nuorempana, tuetaan kasvaessa ja annetaan työkalut, säästetään sitten myöhemmin mielenterveyspalveluissa sun muissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmasti monella osaavampi kotiväki poistaisi osan ongelmista tai jopa kaikki, mutta on myös niitä, jotka ennen vanhaan olisi syrjäytyneet juoppoina tms. Se mikä käytetään siihen, että tutkitaan nuorempana, tuetaan kasvaessa ja annetaan työkalut, säästetään sitten myöhemmin mielenterveyspalveluissa sun muissa.
Ei neurologisia sairauksia voi poistaa lapsesta. Ne kuuluvat hänen persoonaansa, eikä perheellä ole niiden kanssa mitään syntysyytä, muuten kuin perinnöllisyyden takia.
Ei auttanut luokanopettajan ja insinöörin koulutus poistamaan lapseltamme autismia. Monesti on kyllä ero ollut mielessä, kun arki on raskasta, kuntoutusta vaikeaa saada ja tukiverkosto aika heikkoa silloin kun lapsi ei käyttäydy "normaalisti". Toki jos olisimme eronneet, olisi helppo ajatella lapsen ongelmien johtuvan erosta. Toinen lapsemme on ihan "normaali". Toisinkin voisi olla, sillä autismi on usein periytyvää. Tosin meidän kohdalla on kyllä kysymysmerkkinä sekin onko jotain tullut todella vaikeasta synnytyksestä.
Mutta saathan sinä ja muutkin ajatella mitä haluatte. Kyllä sitä on jo tosi tottunut kuulemaan kaikenlaista. Turtunutkin jo siihen. Ei se auta kuin jaksaa painaa eteenpäin, vaikka tietää että suurin osa kohtaamistamme ihmisistä pitää lapsemme käyttäytymistä meidän syynä tavalla tai toisella. Se on todella raskas tie henkisesti. Sitäkään en oleta sinun ymmärtävän, miltä se tuntuu kun lapsi selittää vieraammille vain omasta mielikuvitusmaailmastaan tai lähtee juoksemaan pöydän alle kun kuulee liian kovaa meteliä. Ne muiden katseet. Se empatiakyvyttömyys mitä kohtaan päivittäin.
Onneksi itse työssäni osaan nyt kohdata vanhempia eri tavalla. Kyllä ne kantapään kautta opitut asiat opettavat ihan eri tavalla.
Osasta voi tulla vaarallisia taiväkivaltaisia aikuisia, jos noihin käytöshäiriöhin ei yritä puututa.
Usein siellä perheessä on huono-osaisuutta koska on jääny tutkimatta ja tukematta heidän haasteensa; oppimisvaikeudet, nepsyhaasteet, keskittymisvaikeudet. Ne on usein vahvasti periytyviä, eli on ihan aiheellista tutkia lapsi sekä myös tarvittaessa vanhemmat jos ongelmia ilmenee.
Maailma toki myös on lapsille ja aikuisille paljon vaativampi ja suorituskeskeisempi kuin mitä se on ollut esim. -90 luvulla. Lapsilta vaaditaan enemmän ja aiemmin, perehtykää esim. Uuteen opetussuunnitelmaan ja verratkaa vanhaan.
T. Nepsylapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei auttanut luokanopettajan ja insinöörin koulutus poistamaan lapseltamme autismia. Monesti on kyllä ero ollut mielessä, kun arki on raskasta, kuntoutusta vaikeaa saada ja tukiverkosto aika heikkoa silloin kun lapsi ei käyttäydy "normaalisti". Toki jos olisimme eronneet, olisi helppo ajatella lapsen ongelmien johtuvan erosta. Toinen lapsemme on ihan "normaali". Toisinkin voisi olla, sillä autismi on usein periytyvää. Tosin meidän kohdalla on kyllä kysymysmerkkinä sekin onko jotain tullut todella vaikeasta synnytyksestä.
Mutta saathan sinä ja muutkin ajatella mitä haluatte. Kyllä sitä on jo tosi tottunut kuulemaan kaikenlaista. Turtunutkin jo siihen. Ei se auta kuin jaksaa painaa eteenpäin, vaikka tietää että suurin osa kohtaamistamme ihmisistä pitää lapsemme käyttäytymistä meidän syynä tavalla tai toisella. Se on todella raskas tie henkisesti. Sitäkään en oleta sinun ymmärtävän, miltä se tuntuu kun lapsi selittää vieraammille vain omasta mielikuvitusmaailmastaan tai lähtee juoksemaan pöydän alle kun kuulee liian kovaa meteliä. Ne muiden katseet. Se empatiakyvyttömyys mitä kohtaan päivittäin.
Onneksi itse työssäni osaan nyt kohdata vanhempia eri tavalla. Kyllä ne kantapään kautta opitut asiat opettavat ihan eri tavalla.
Tämä. Erityislasten vanhempien erotilastot on järkyttävää luettavaa. Olen sen myös itse kokenut; 6 vuotta meni ennenkuin kukaan tarttui meidän haasteisiin ja siinä kohtaa oli sitten avioliitto jo kariutunut. Se on vaan niin raskasta lapsen kanssa ja kaikki syyttelee vanhempia, yritätte puolison kanssa tehdä kaikkenne että lapsi käyttäytyisi “normaalisti”. Lopulta sitä on vaan aivan uupunut ja alkaa kääntymään toista vastaan ja tulla erimielisyyttä siitä miten lasta tulisi hoitaa jne.
Lapsi oli 9 vuotta kun tuli diagnoosit ja tuet.
T. Nepsylapsen äiti
Nykyään puhutaan paljon siitä, että ADHD, ADD jne ovat lisääntyneet. No, ei ole. Niitä vain diagnosoidaan enemmän. Omalla peruskoululuokalla 80-luvulla oli takuulla näitä, mutta ne vain luokiteltiin villeiksi tapauksiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmasti monella osaavampi kotiväki poistaisi osan ongelmista tai jopa kaikki, mutta on myös niitä, jotka ennen vanhaan olisi syrjäytyneet juoppoina tms. Se mikä käytetään siihen, että tutkitaan nuorempana, tuetaan kasvaessa ja annetaan työkalut, säästetään sitten myöhemmin mielenterveyspalveluissa sun muissa.
Ei neurologisia sairauksia voi poistaa lapsesta. Ne kuuluvat hänen persoonaansa, eikä perheellä ole niiden kanssa mitään syntysyytä, muuten kuin perinnöllisyyden takia.
Tiedän tämän erittäin hyvin, mutta osa käyttäytyy villisti sekasortoisen perhe-elämän vuoksi ja on paljon ongelmia, jotka helpottaisi strukturoidummalla arjella yms, mutta vanhemmat hakevat heille apua/diagnoosin/lääkityksen. Ja kyllä, tiedän senkin, ettei niitäkään ihan niin vain saa.
Vierailija kirjoitti:
Ei auttanut luokanopettajan ja insinöörin koulutus poistamaan lapseltamme autismia. Monesti on kyllä ero ollut mielessä, kun arki on raskasta, kuntoutusta vaikeaa saada ja tukiverkosto aika heikkoa silloin kun lapsi ei käyttäydy "normaalisti". Toki jos olisimme eronneet, olisi helppo ajatella lapsen ongelmien johtuvan erosta. Toinen lapsemme on ihan "normaali". Toisinkin voisi olla, sillä autismi on usein periytyvää. Tosin meidän kohdalla on kyllä kysymysmerkkinä sekin onko jotain tullut todella vaikeasta synnytyksestä.
Mutta saathan sinä ja muutkin ajatella mitä haluatte. Kyllä sitä on jo tosi tottunut kuulemaan kaikenlaista. Turtunutkin jo siihen. Ei se auta kuin jaksaa painaa eteenpäin, vaikka tietää että suurin osa kohtaamistamme ihmisistä pitää lapsemme käyttäytymistä meidän syynä tavalla tai toisella. Se on todella raskas tie henkisesti. Sitäkään en oleta sinun ymmärtävän, miltä se tuntuu kun lapsi selittää vieraammille vain omasta mielikuvitusmaailmastaan tai lähtee juoksemaan pöydän alle kun kuulee liian kovaa meteliä. Ne muiden katseet. Se empatiakyvyttömyys mitä kohtaan päivittäin.
Onneksi itse työssäni osaan nyt kohdata vanhempia eri tavalla. Kyllä ne kantapään kautta opitut asiat opettavat ihan eri tavalla.
Jotain vikaa sullakin näyttää olevan kun et jaksanut lukea ap:n koko juttua. Ehkä se on periytynyt.
"Tottakai on niitä, ketkä oikeasti tarvitsevat selvittelyä ja apua ja tukea, mutta suurin osa "erityisyydestä" on normaalia luonne-eroa tai reagointia esim. hankalaan perhetilanteeseen."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Diagnoosilla on helppo ohittaa kasvatuksen puutteet. Lasta sanotaan ylivilkkaaksi yms, mutta oikeasti sille on annettu puhelin käteen heti jos on vähääkään inahtanut.
Kun on diagnoosi, niin ei tarvi enää yrittää... kun se yrittäminen on niin vaikeaakin vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei auttanut luokanopettajan ja insinöörin koulutus poistamaan lapseltamme autismia. Monesti on kyllä ero ollut mielessä, kun arki on raskasta, kuntoutusta vaikeaa saada ja tukiverkosto aika heikkoa silloin kun lapsi ei käyttäydy "normaalisti". Toki jos olisimme eronneet, olisi helppo ajatella lapsen ongelmien johtuvan erosta. Toinen lapsemme on ihan "normaali". Toisinkin voisi olla, sillä autismi on usein periytyvää. Tosin meidän kohdalla on kyllä kysymysmerkkinä sekin onko jotain tullut todella vaikeasta synnytyksestä.
Mutta saathan sinä ja muutkin ajatella mitä haluatte. Kyllä sitä on jo tosi tottunut kuulemaan kaikenlaista. Turtunutkin jo siihen. Ei se auta kuin jaksaa painaa eteenpäin, vaikka tietää että suurin osa kohtaamistamme ihmisistä pitää lapsemme käyttäytymistä meidän syynä tavalla tai toisella. Se on todella raskas tie henkisesti. Sitäkään en oleta sinun ymmärtävän, miltä se tuntuu kun lapsi selittää vieraammille vain omasta mielikuvitusmaailmastaan tai lähtee juoksemaan pöydän alle kun kuulee liian kovaa meteliä. Ne muiden katseet. Se empatiakyvyttömyys mitä kohtaan päivittäin.
Onneksi itse työssäni osaan nyt kohdata vanhempia eri tavalla. Kyllä ne kantapään kautta opitut asiat opettavat ihan eri tavalla.
Jotain vikaa sullakin näyttää olevan kun et jaksanut lukea ap:n koko juttua. Ehkä se on periytynyt.
"Tottakai on niitä, ketkä oikeasti tarvitsevat selvittelyä ja apua ja tukea, mutta suurin osa "erityisyydestä" on normaalia luonne-eroa tai reagointia esim. hankalaan perhetilanteeseen."
Sinä et taida ymmärtää lukemaasi. Kun kauppareissulla tulee se oudosti käyttäytyvä lapsi, niin et voi tietää yhtään mitään mitä siellä on taustalla. Paheksuva katseesi todennäköisesti vain pahentaa tilannetta entisestään.
Ja todella lapsellinen ja ilkeä kommentti tuo "jotain vikaa sullakin on.."
ADHD lääkkeiden käyttö on myös todella paljon lisääntynyt. Toki vaikuttaa sekin, että niitä määrätään nykyään myös aikuisille. Mutta selkeästi diagnoosien määrä kasvanut. Tässä riittää tutkittavaa asiantuntijoille, mistä johtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ADHD lääkkeiden käyttö on myös todella paljon lisääntynyt. Toki vaikuttaa sekin, että niitä määrätään nykyään myös aikuisille. Mutta selkeästi diagnoosien määrä kasvanut. Tässä riittää tutkittavaa asiantuntijoille, mistä johtuu.
Jos niin monella todetaan ADD/ADHD voisiko vika olla myös ympäröivässä yhteiskunnassa, eikä pelkästään aivokemiassa? Kun on yksinkertaisesti liikaa virkettä ympärillä, useamman aivot käy ylikierroksilla. Ovatko ns. normaalit vain turtuneita kaikkeen, mikä sinänsä on huolestuttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Syy löytyy neuvolajärjestelmästä, joka ei hyväksy erilaisuutta.
päiväkodeissa vierailee Eltot ja Keltot. Siellä jo huomataan jos häikkää ja näin ollen saa avun.
olen samaa mieltä aloittajan kanssa. nykyiset 30-50 vuotiaat ovat ottaneet lasten mielenterveyden liian tosissaan. heille pitäisi asettaa jokin rima. varsinkin jos lapselle laitetaan omakantaan diagnoosi, joka tulee olemaan siellä loppuelämän. se vaikuttaa lapsen tulevaisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei auttanut luokanopettajan ja insinöörin koulutus poistamaan lapseltamme autismia. Monesti on kyllä ero ollut mielessä, kun arki on raskasta, kuntoutusta vaikeaa saada ja tukiverkosto aika heikkoa silloin kun lapsi ei käyttäydy "normaalisti". Toki jos olisimme eronneet, olisi helppo ajatella lapsen ongelmien johtuvan erosta. Toinen lapsemme on ihan "normaali". Toisinkin voisi olla, sillä autismi on usein periytyvää. Tosin meidän kohdalla on kyllä kysymysmerkkinä sekin onko jotain tullut todella vaikeasta synnytyksestä.
Mutta saathan sinä ja muutkin ajatella mitä haluatte. Kyllä sitä on jo tosi tottunut kuulemaan kaikenlaista. Turtunutkin jo siihen. Ei se auta kuin jaksaa painaa eteenpäin, vaikka tietää että suurin osa kohtaamistamme ihmisistä pitää lapsemme käyttäytymistä meidän syynä tavalla tai toisella. Se on todella raskas tie henkisesti. Sitäkään en oleta sinun ymmärtävän, miltä se tuntuu kun lapsi selittää vieraammille vain omasta mielikuvitusmaailmastaan tai lähtee juoksemaan pöydän alle kun kuulee liian kovaa meteliä. Ne muiden katseet. Se empatiakyvyttömyys mitä kohtaan päivittäin.
Onneksi itse työssäni osaan nyt kohdata vanhempia eri tavalla. Kyllä ne kantapään kautta opitut asiat opettavat ihan eri tavalla.
Jotain vikaa sullakin näyttää olevan kun et jaksanut lukea ap:n koko juttua. Ehkä se on periytynyt.
"Tottakai on niitä, ketkä oikeasti tarvitsevat selvittelyä ja apua ja tukea, mutta suurin osa "erityisyydestä" on normaalia luonne-eroa tai reagointia esim. hankalaan perhetilanteeseen."
Kyllä hän taisi ymmärtää!
Jos lapsella ja/tai perheellä on ongelmia, niihin pitää olla oikeus ja mahdollisuus saada apua. Tutkitaan ensin lapsen ja koko perheen tilanne, niin tiedetään tarvitaanko apua ja jos, mitä se olisi.
Terv. vasta 41-vuotiaana AD(H)D-diagnoosin ja toimivan lääkityksen saanut. Aiemmin kärsin paljon mm. tarkkaavaisuus-, jumiutumis- ja kapea työmuisti-ongelmista (ilman ylivilkkautta tai impulssisuutta). Oma äitini oli fiksu vanhempi, en uskalla edes ajatella miten minun olisi käynyt ilman häntä. Kauhistuttaa ajatellakin, mitä tapahtuu, jos lapsia ja perheitä tutkimaan palkatut eivät ota vanhempien ja muiden lapsen hyvin tuntevien aikuisten huolia tosissaan. Eivät oikeat ongelmat vähättelyllä katoa.
Jaa. Omalla lapsellani taas on mittavasti erilaisia nepsyoireita ja myös täysin selkeä päädiagnoosi, jota ei kuitenkaan ole haluttu asettaa. Pitkin hampain on listattu oireita diagnooseiksi ja samalla selitelty "pojat ovat poikia"-tyyppisesti.
Vähemmän koulutetuilla vanhemmilla olisi jäänyt homma siihen, mitään tukea ei olisi tullut.
Minulla on jotenkin ristiriitainen suhde tähän. On toisaalta hyvä, että nykyään on tietoa ja taitoa tunnistaa ja hoitaa häiriöitä/oireyhtymiä eikä vain kohauteta olkia ja jätetä lapsia oman onnensa nojaan. Mutta kyllä minuakin häiritsee se, miksi kaikki pitää medikalisoida. Missä menee ns. epänormaalin oireiston ja persoonallisuuden piirteiden raja? Onko helpompi käsitellä lapsen (huonoja) piirteitä, jos voi lukea ne osaksi jotakin oireyhtymää tms?
Samanlaista se on aikuisillakin. Psyykkistä oireilua halutaan usein selittää elimellisillä syillä, kuten huonoilla ferritiini- tai kilpirauhasarvoilla. On ehkä helpompi hyväksyä elimellinen syy kuin se, että on sairastunut esim. masennukseen, tai se, että oma elämäntyyli rasittaa psyykeä.
Juuri näin. Syy löytyy neuvolajärjestelmästä, joka ei hyväksy erilaisuutta.