Mikä piirre itsessäsi valkeni sulle vasta yli kolmikymppisenä?

[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 14:38"]

Huomasin yllättäen että olen sarjamurhaaja.

Tuli ihan puuntakaa? Mitä sä olet tappanut? Hyttysiä?

Se että olin kaunis, haluttava, älykäs ja upea.

1. mieheni ei ollut paha mutta sai itsetuntoni nollille vuosien mittaan. Eron jälkeen tajusin että olinkin ihan jotain muuta kuin mitä hän oli antanut ymmärtää. Siitä lähti ylämäki - tapasin ihanan nykyisen mieheni, menestyin urallani kun oli arvostava ja tukeva henkilö vierellä ja olen saanut paljon aikaan elämässäni:)

Kolmenkympin jälkeen huomasin, että en ole parisuhdeihmisiä. Virittelin vielä muutaman kerran ja oli aika huvittavaa havaita, että vaikka ulkopuolisen (ja kyseessä kulloinkin olleen miehen) silmin kaikki tarvittava olisi ollut koossa, minun jalkani hapuili jo jarrupoljinta.

Kolmevitosena lopetin kertalaakista kaikki kaveruudet, joissa olin ollut palvelijan roolissa, enkä enää hankkinut uusia, jotka perustuisivat monenlaisille käden taidoilleni. Minun kanssani tunnuttiin viettävän aikaa vain siksi, että samaan aikaan minut voitiin panna hyötykäyttöön, ja lopulta minulle annettiin töitä ja häivyttiin itse jonnekin muualle. Ymmärsin, että luonteessani ja/tai seurustelutaidoissani on vakavia puutteita, kun näin pääsi jatkuvasti käymään.

Nelikymppisenä huomasin, että koulutukseni, työkokemukseni, kykyni ja uskallukseni riittivät yritystoimintaan. Olen yllättänyt itseni olemalla hyvin perusteellinen ja sitkeä vastustaja, kun minua yritetään huijata tai käyttää muuten hyväksi. Olisinpa osannut puolustautua tällä tavalla nuorena.

Täällä lähempänä viittäkymmentä taidan olla itsepäisempi, itsetietoisempi ja kovapäisempi kuin koskaan. Siitä huolimatta pidän itsestäni enemmän kuin koskaan.

Niin, enää en liiemmin piittaa siitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Minut oli aivopesty haluamaan kovapalkkainen, akateeminen ammatti. Pidin itseäni tutkijatyyppinä ja viihtyväni siistissä sisätyössä. Kolmenkympin ylitettyäni olen tajunnut että haluan tehdä käytännönläheistä työtä ihmisten parissa. Haluan tehdä työtä konkreettista työtä käsilläni, en niinkään päälläni. Nautin, kun voin nähdä työni tuloksen samantien.

Ymmärsin että olen ihan turhaan yrittänyt muuttaa itseäni sellaiseksi jota en okeasti ole. Ja tätä olin tehnyt niin kauan kun muistan. Että olen oikeasti ujo, hiljainen ja viihdyn yksin. Etten viihdy kaupungissa. Etten ole mitenkään kovin erikoinen, vaan ihan tavallinen. Ja että se riittää. Että saan tuntea negatiivisiakin tunteita tulematta hylätyksi tai olematta huono ihminen. Saan lihoa ja laihtua eikä ihmisarvoni ole siitä kiinni. Että kuka tahansa muukin, joka olisi käynyt nuoruudessaan samat asiat läpi joita itse kävin, olisi saattanut pudota hetkeksi kelkasta.

Jos nyt pääsisin moikkaamaan itseäni nuorempana, sanoisin vaan että sinä olet riittävän hyvä. Ja halaisin niin maan pirusti.

Käy kyllä sääliksi ihmiset jotka heräävät vasta 30-40 vuotiaana, tai sitten eivät koskaan. Suosittelen kyllä kaikille perusteellista itsetutkiskelua. Useampi vaan ei uskalla kohdata totuutta. Teini-iässä eletään vielä tädellisessä utopiassa, mutta parikymppisenä luulisi ihmisen olevan tarpeeksi kypsä tajuamaan missä mennään.

47, minkäikäinen sinä olet?

Mä osaan olla aika vittumainen ihminen..

Hyvä 47, on hieno juttu, että sinä olet ollut valmis ja täydellinen jo syntyessäsi. Vai olitko sitä vasta teini-iän päättyessä?

Monen muun mielestä koko elämän kestävä kasvu ja kehittyminen on hieno juttu, kolhuineen ja vastoinkäymisineen. Turha sinun on meitä sääliä, tuhlaat vain arvokasta aivokapasiteettiasi semmoiseen.

[quote author="Vierailija" time="15.06.2014 klo 10:13"]47, minkäikäinen sinä olet?

[/quote]

46 on mittarissa.

Pidin itseäni mukavana, mutta kolmenkympin jälkeen olen huomannut olevani itsekäs (puhun aina itsestäni ja olen huono kuuntelemaan muita), joustamaton (aina asiat pitäisi tehdä niin kuin tahdon), epäsosiaalinen (jos en ole "sillä tuulella", en vastaa puheluihin) ja välillä olen muuten vaan huonolla tuulella (ärsyynnyn helposti).

Sen, että kyllä minussa on aika paljon sitä samaa äkkijyrkkää luonnetta kuin äidissäni ja muutamissa muissakin sukumme naisissa. Nuorempana kuvittelin sinisilmäisesti, että olisin päässyt siitä eroon, mutta, mutta ...

Mut yllätti ihmisinho lähempänä 4-kymppiä. Tai no, inho on aika voimakas sana mutta vastenmielisyys ihmislajia kohtaan, ja nimenomaan lajia, ei yksittäisiä ihmisiä. Vituttaa olla ihminen ja samaan aikaan joka päivä hävetä tätä lajia; töissä (varsinkin!), kotona, hesaria lukiessa.. Työpäivässäni on 20-30 lyhyttä asiakaskohtaamista, työkseni kuvaan ihmisiä. Väsyn ihmisiin todella, tyhmyyteen ja hajuun. En pidä itseäni yhtään sen parempana, tyhmä mikä tyhmä mutta haluaisin välillä todellakin edustaa jotain muuta, selväsanaisempaa ja loogisempaa lajia.

2-kymppisenä olen ollut aivan muuta, ihmisten parissa viihtyvä, seikkailija, reppureissaaja, ympäri Eurooppaa hanttihommissa, pelottomasti eteenpäin vaan. Enää minusta ei moiseen olisi.

Tahtoisin alkaa kirjailijaksi, jaksaisin ehkä perhe-elämää paremmin jos ei tarvitsisi kohdata niin paljon ihmisiä työpäivän aikana. Taloudelliset syyt pakottavat raahautumaan kuvaushommiin huomennakin..