Mikä piirre itsessäsi valkeni sulle vasta yli kolmikymppisenä?

Sosiaalinen pelokkuus. Pinnallisesti olen hyvinkin itsevarma, äänekäs, jopa dominoiva päällepäsmäri. Olin itsekin uskonut tämän roolini. Jossain vaiheessa tajusin, että se ärtyisyys joka johtaa siihen päällepuhumiseen ja dominointiin jota harrastan, johtuu oikeasti siitä että pelkään sosiaalisia tilanteita. Minulla pelko vaan ei johda vetäytymiskäytökseen eli ujouteen, vaan terrierimäisesti "hyökkäys on paras puolustus"-toimintaan. 

Kait nää on aina ollut tiedossa, mutta silti olen tehnyt kaiken päinvastoin. Eli mun ei olis ikinä pitänyt tehdä lapsia, en tykkää niistä, eikä ne anna mun elämään mitään, päinvastoin.

Sama juttu parisuhteen kanssa, en tarvitse miestä mihinkään, enkä edes tykkää miehistä (en ole lesbo).

Nautin yksinolosta, leffoista, hyvästä ruuasta, ystävistä, töistä jne. Ja ne riittää mulle.

3, mä luulen, että sun ongelma on tyytymätön luonne (anteeksi jos nyt paljastin sulle tämän). Jos et olisi saanut lapsia, olisit nurissut sitä. Jos et olisi saanut miestä, nurisisit sitä. Olet aina tyytymätön siihen mitä olet saanut. Luonnekysymys.

Että olen oikeasti laiska ja mukavuudenhaluinen. :D

Että musta ei koskaan tule hienoa ihmistä. Mulla on kaapit täynnä hienoja astiastoja ja hopeisia aterimia odottamassa sitä, että alan kutsua hienoja ihmisiä kylään syömään hienoja päivällisiä. 

Jossain vaiheessa sitten tuli ahaa-elämys, että sitä ei koskaan tule tapahtumaan. Rakkaat ystäväni tulevat meille kahville lapsineen, väsyneinä työpäivän jälkeen, emäntä (olen kotiäiti) on yhtä väsynyt ja tukka pystyssä. Kahvin kanssa on ehkä jotain särvintä tai sitten ei, ruoka-aikaan saattaa saada makaronilaatikkoa. Ja meillä on aina niin mukavaa yhdessä :) Mutta niitä päivällisiä ei koskaan tule tapahtumaan..

Se, etten ole niin kultturelli kuin haluaisin olla (koulutuskin liippaa läheltä). Haavekuvissani olen teatterissa käymistä jne. harrastava. Totuus on kuitenkin se, etten muista, minä vuonna olisin viimeksi teatterissa käynyt. :-D

Olen perfektionistinen ja vaativa (itseäni kohtaan nimenomaan). Olen herkkä, älykäs, sosiaalisesti lahjakas. Olen traumatisoitunut ja siksi stressihäiriöinen. Koen dissosiaatiota ja depersonalisiaatioita, ensimmäinen kokemus on ollut 23-vuotiaana. Tämä valkeni vasta äskettäin. Onneksi oireet hellittävät jo.

Kaikesta olen nyt vihdoinkin eheytymässä kovan työn jälkeen. Tapasin itse asiassa juuri tällä viikolla psykiatrin ja hän sanoi, että nyt näyttää hyvältä, tiedän kyllä sitten itse kun homma on kokonaan saatu valmiksi :)

Että olen narsistinen, melko epävarma ja luonteeltani ikävä.

Mies

Että olen todella paha kontrollifriikki ja taistelen itseni kanssa asiasta jatkuvasti.

Lapsuuteni aiheuttamat traumat ovat paljon pahempia kuin ikinä kuvittelin niiden olevan ja ne vaikuttavat elämääni enemmän kuin olisin nuorempana kuvitellut

10, yläfemma!

8, joka oikeasti luuli itsestään kaikkea muuta kuin yllä lueteltuja asioita puolet elämästään.

Minusta tuli 36-vuotiaana alkoholiriippuvainen, tosin nyt olen ollut jo vuoden kuivilla. 3 vuotta lääkitsin itseäni tehokkaasti lipittämisellä.

Mulla sama kuin ap:lla, mutta tajusin sen "jo" 27-vuotiaana. Mulla on aika vähän ystäviä, mikä selittyy varmasti tällä luonteenpiirteellä.

Et oikeesti olen aika introvertti ja erakko ja nautin yksinolosta.

Mitä vanhemmaksi tulen niin sitä vähemmän kaipaan kenenkään muun kuin oman perheen (puolison ja lapsien) seuraa. Ennen yritin väkisin olla sosiaalinen ja miellyttää muita.

Luulin olevani ikuinen muuttaja - helppo siis lähteä, sopeutua jne. (asunut ulkomailla muutenkin koko aikuisiän), sitten huomasin, että en jaksakaan sitâ elämäntyyliä ihan jatkuvasti ainakaan, en tosin pelkää edelleenkäân, mutta että yhtäkkiä lakkasin kaipaamasta sellaisia isoja muutoksia. Luulin rakastavani ihmisten seuraa (haaveilin jopa suurperheestä ja kodista, jossa koko ajan kävisi vieraita), mutta sitten huomasin, että tykkäânkin, että saan olla vâlillä ihan rauhassa, enkä kestäisi jatkuvaa lasten melua ja muutenkaan jatkuvasti varsinkaan kutsumatta tunkeilevia vieraita. Nyt onkin sitten vain yksi lapsi ja vieraita käy kun kutsutaan, mutta en todellakaan pidä mitään avoimia ovia... Luulin olevani melkoisen joustava ja viimetingan tyyppi, mutta huomasinkin olevani aika kontrollifriikki ja mieluiten hyvässä järjestyksessä etuajassa valmiina kaiken kanssa, niin, että tiedän varmasti kaiken olevan aina hallinnassa...

Joskus tuntuu, että mitään siitä mitä luulin olevani ei ole jäljellä. Nuo kun olivat niitä piirteitä, joiden perusteella määrittelin itseni aika pitkään. Välillä on tullut mieleen, että ehkä kannattaisi vain istua alas ja kirjoittaa ylös mitä koen olevani ja mitä lopulta nyt haluaisin elämältä. Kaikki on hyvin, mutta ehkä unelmatkin tarvitsevat jonkinlaista päivitystä, kun sisäinen muutos on ollut niin voimakas. Olen ihan sovussa itseni kanssa nykyään, mutta silloin kun nuo asiat valkenivat minulle olin muutaman vuoden aika kriisissä, kun tuntui etten tunne itseäni enäâ ollenkaan ja pettymys oli kova ja samalla pelko siitä, mitä tapahtuu... mutta elämä on oppimista, sitä on vaan hyväksyttävä, että sitâ muuttuu ja kasvaa ja se on itsessäân positiivinen asia, vaikka tekeekin tiukkaa. Itselläni varmasti monet ulkomaan muutot ja sen sellaiset vaikuttivat asiaan, koska niin monta kertaa vaihtui elämän piiri kokonaan ja sen myötä taatusti nousi tuo kontrollifriikkeys pintaan jotenkin tuomaan tasapainoa ja turvaa muutosten keskellä.       

[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 11:34"]

3, mä luulen, että sun ongelma on tyytymätön luonne (anteeksi jos nyt paljastin sulle tämän). Jos et olisi saanut lapsia, olisit nurissut sitä. Jos et olisi saanut miestä, nurisisit sitä. Olet aina tyytymätön siihen mitä olet saanut. Luonnekysymys.

[/quote]

Ei, kyllä jotkut ihmiset vain ovat onnellisempia ilman lapsia.

Mä olen mukavuudenhaluinen, matkustushaluinen haaveilija. Tätä en tajunnut vasta ku 30v.

Ennen perheen perustamista luulin olevani työjuhta, koska olen tehnyt lapsesta asti töitä.

Kesäisin sain käydä polkuoyörällä uimassa tai joskus naapurissa leikkimässä.

Mutta kesälomalla piti myös tehdä kotitöitä.

Ja nuorena ajattelin,että ihmisen on järkevämpi tehdä käsillä töitä ,eikä lukea

koska tekemällä oppii parhaiten.

Olen kyllä onnistunut saamaan lähes kaikki hakemani työpaikat. Ja niitä työtodistuksia on myös kertynyt,ettei jaksa kaikkia viedä haasyayyeluun mukana. No nyt meni jo pikkasen aiheen ylikin,mut kiitos jos jaksoit lukea.

[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 12:25"]

Et oikeesti olen aika introvertti ja erakko ja nautin yksinolosta.

Mitä vanhemmaksi tulen niin sitä vähemmän kaipaan kenenkään muun kuin oman perheen (puolison ja lapsien) seuraa. Ennen yritin väkisin olla sosiaalinen ja miellyttää muita.

[/quote]

Mulla sama.

Mutta oikeastaan mun elämä on kunnolla alkanut vasta kolmekymppisenä. Paremmaksi muuttuu koko ajan.

Että olen aika nipo ja sopeutumaton ihminen ja se vaan on luonteenpiirre, joka tuskin tulee muuttumaan. Ei musta tule ikinä sellaista aidosti rentoa ja huoletonta tyyppiä, joka jaksaisi vaikka täysin avoimin sydämin toivottaa hunnilauman lailla käyttäytyvän tuttavaperheen vieraaksi tai sikapossumiehen elämäänsä tuntematta ainakin mielensä pohjalla jatkuvaa vitutusta kaikesta aiheutuvasta epäharmoniasta.

Myös älyllinen laiskuus on yllättänyt. Nuorena tuli käytyä filosofia keskusteluja yötä myöten. Nykyään jotenkin ei jaksa enää, mielummin syövytän aivojani vauvapalstalla.

Minussa heräsivät itsevarmuus, määrätietoisuus, can do -asenne ja eteenpäinpyrkivä mentaliteetti kahdenkympin loppupuolella. Olen nykyään supertarmokas, aikaansaava vääpelityyppi, siinä missä aikaisemmin olin enemmän Bob Marley -henkinen rentoilija.

Muutos on ollut konservatiisempien sukulaisten mielestä 100-prosenttisen positiivinen, minkä lisäksi olen nykyään anoppini lempivävy. :)

T. Miesnäkökulma.

Että lihon jos syön liikaa.