Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En voi käsittää sitä, että miten kaikilla ihmisillä ei ole sosiaalisten tilanteiden pelko ja ahdistusta?
11.06.2021 |
Siis en jotenkin ymmärrä, että miten kaikki muutkin ihmiset eivät koe asioita samanlailla kuin minä itse. Kertokaa te sosiaaliset ihmiset, että miten ihmeessä teitä ei jännitä muut ihmiset? Koetteko olevanne tarpeeksi hyviä, niin ei tarvitse jännittää muita vai mistä se johtuu ettette jännitä, pelkää ja ole ahdistuneita?
Kommentit (45)
Bipolaarinen; depiksissä tosiaan jännittää niin paljon, ettei uskalla lähikauppaan mennä ja manioissa voi vaikka näyttää pippeliä suorassa lähetyksessä koko maailmalle, ja katua sitä sitten myöhemmin ellei olisi jo ehtinyt tekemään pahempaa monta kertaa aiemminkin ja turtumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritätkö liikaa olla jotain muuta tai enemmän kuin olet? Mun on vaikea taas tajuta tuota pelkoa kun vaan oon mikä oon. En kannakauheasti huolta miellytänkö muota tai olenko tarpeenåksi hyvä.
En tajua mitä jännittämistä niissä on. Tavallisia ihmisiä ollaan kaikki, kukaan ei ole täydellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen introvertti ja koen tilanteet, joissa on vaikkapa kongressissa paljon vieraita ihmisiä, vähän epämiellyttäväksi. Ei se kuitenkaan ole estänyt osallistumasta.
Tavallaan jännitän kun kohtasin muinaisajan kiusaajia jotka itseasiassa tuntuivat olevan samanlaisia kuin ennenkin. Kivoja naisia. Varmaan ylpeitä. Mutta sama jengi samat jutut ja vuosikymmenet vaihtuu. Se kai sen selittää? Ehkä? Muita ihmisiä en kyllä pelkää. Tosin tää korona-rajoitusten loppuminen ja oikeastaan korona-aika on tuonut tuonne ulos kaikenlaista säätäjää. Mutta oikeastaan en niitä pelkää.
Niitä tiettyjä ihmisiä taitaa oikeasti kannattaakin pelätä. Olen varmaan sanonut jonkun pahan sanan koulussa tyyliin miljoona vuotta sitten (anteeksi pakko sanoa) . Asia on jäänyt vähäsen mysteeriksi. Hengailin kyllä kaikenlaisissa porukoissa ja ihan fiksuissa mielestäni. Jos joku sanoo nyt mitä mietit vanhoja tai niin, en minä vaan ilmeisesti ne. Tuntuu jotenkin naurettavalta kun en edes tiedä tarkalleen mistä oli kyse. No life is life tosiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen entinen ujo sosiaalisia tilanteita ja esiintymistä paljon jännittänyt. Parikymppisenä jotenkin lakkasi vain kiinnostamasta muiden mielipiteet minusta. En tiedä mitä tapahtui. Minulle alkoi jotenkin itsestään vain olemaan täysin yhdentekevää miten muut minut näkevät ja mitä he minusta ajattelevat. Ujous ja jännittäminen katosi. Asian kääntöpuoli lienee se etyä reilu kolmikymppisenä aloin tahtomattani erakoitua kun en oikein enää jaksa ihmisiä.
Tarpeeksi jos on saanut "pahaa" ihmisiltä esimerkiksi arvostelua, haukkumista ym lyttäämistä, niin oppii jännittämään ja pelkäämään ihmisiä. En minäkään aina ole ollut näin arka. Elämänkokemukset ovat tehneet varautuneeksi ihmisiä kohtaan. Enkä haluaisi olla tälläinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oletan, että muutkin ihmiset ovat yhtä hölmöjä kuin minäkin. Ja vielä tärkeämpi: Oletan, että ihniwet, varsinkaan vieraammat, eivät oikeastaan ole minusta tippaakaan kiinnostuneita. Eli ihan sama vaikka olisin vähän pöhkö, suurin osa ei sitä huomaa, koska ovat liian kiireisiä miettiessään itseään tai jotai muuta ja loputkin unohtavat mun tekemiseni nopeasti.
Ja jos nyt sattuisi sellainen ihminen, joka oikeasti jäisi jälkikäteen miettimään minun pääni asentoa ja äänensävyä yms, sellaisella ihmisellä on kyllä todella sisällyksetön elämätai jotain ongelmia, eikä mun kannattaisi sellaisen vuoksi omaa päätäni vaivata.
Tuntuu hassulta, että joku (tai no monet, ehkä auurin osa) on elänyt koko elämänsä kokien olevansa vain yksi muiden rinnalla, yhtä kelvollinen, niin ettei tarvtse jännittää. Miten valtavan eron tuollainen tunne tuokaan koko elämään. Miksen mä pysty ajattelemaan samalla tavalla? Ärsyttää, että vaikka tiedän ajatustapani turhaksi ja haittaavaksi, niin sitä ei voi vain järkeillä pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne joita ei ahdista niin ovat liian tyhmiä ahdistaakseen sillä ne kuvittelevat olevansa täydellisiä.
Vierailija kirjoitti:
Ne joita ei ahdista niin ovat liian tyhmiä ahdistaakseen sillä ne kuvittelevat olevansa täydellisiä.
En todellakaan kuvittele olevani täydellinen vaikkei ahdistakaan. On liikakiloja, nököhampaat, vähän erikoinen puheääni, pienet silmät ja hieman rasittava (jankkaava) luonne. Vikoja siis on. Mutta ne ei haittaa minua. En ihan oikeasti vain jaksa välittää niistä vioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ne joita ei ahdista niin ovat liian tyhmiä ahdistaakseen sillä ne kuvittelevat olevansa täydellisiä.
Emme kuvittele.
Minun on vaikea ymmärtää, mikä sosiaalisissa tilanteissa pelottaisi ja miksi. Hyvin harva kai pelkää esimerkiksi omien vanhempiensa ja sisarustensa kanssa olemista. Tai pitkäaikaisten ystäviensä. Mitä siis tapahtuu silloin, kun kyseessä onkin jotkut muut ihmiset? Miksi heidän kanssaan ei voi olla yhtä rennosti
Eipä ole tullut mieleen ahdistua toisista ihmisistä- päinvastoin saa energiaa erilaisista tyypeistä.
Itse olin aikoinani rankasti koulukiusattu ja todella arka ja pelokas. Nyt olen siinä pisteessä, että olen aidosti vakuuttunut olevani loistava tyyppi ja nautin ihmisten kohtaamisesta. Terapia ja ikä on tehnyt tehtävänsä, enpä olisi uskonut kolmekymppisenä olevani näin onnellinen ja itsevarma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne joita ei ahdista niin ovat liian tyhmiä ahdistaakseen sillä ne kuvittelevat olevansa täydellisiä.
Emme kuvittele.
Minun on vaikea ymmärtää, mikä sosiaalisissa tilanteissa pelottaisi ja miksi. Hyvin harva kai pelkää esimerkiksi omien vanhempiensa ja sisarustensa kanssa olemista. Tai pitkäaikaisten ystäviensä. Mitä siis tapahtuu silloin, kun kyseessä onkin jotkut muut ihmiset? Miksi heidän kanssaan ei voi olla yhtä rennosti
Kyllä minä vaan jännitän vanhempieni seurassa olemista, koska itse olen pudonnut heitä alempaan yhteiskuntaluokkaan. Enkä muutenkaan ole mikään ihanneihminen, vaan lyhyt, hitaasti oppiva, osa-aikatyötön, ei ole kavereita/ystäviä, hahmotushäiriö....
Nuorena oli tuollaisia tuntemuksia, nykyään (30+) ei enää juurikaan. Pikkuhiljaa jotenkin laantuivat ja jopa hävisivät. Välillä tosin jostain syystä jälkeenpäin ahdistaa, jos on jutellut ihmisten kanssa.
Ehkä se sitten vaikuttaa, että kohtaamani ihmiset ovat aina pääasiassa osanneet käyttäytyä ja minua on yleensä kohdeltu hyvin. Itse pyrin olemaan kiva ja kohtelias, joten jos joku on tympeä/ilkeä, harvemmin ajattelen sen johtuvan itsestäni. Ihmisillä on omiakin ongelmia ja huonoja päiviä, ei kaikki pyöri ympärilläni tai johdu minusta. Tai vaikka johtuisikin, niin mitäpä sitten. Jatkan elämääni.
Alue: Aihe vapaa
Täytynee ajatella niin, että ihmisiähän ne kaikki muutkun vaan on. Onneksi ei tarvitse sentään avaruusolentoja kohdata. Sillon vois jo vähän jännittää.