Lue keskustelun säännöt.
Suomalaisten asenne vauva-arkeen. Onko täällä sellaisia jotka rakastavat sitä?
10.06.2021 |
Olisi kiva kuulla positiivistakin juttua välillä. Monien suomalaisten vauva-arki tuntuu olevan niin synkkää ja lohdutonta paskaa suoraansanottuna. Tiedän että nyt puhun sellaisesta aiheesta että minut täällä kivitetään. Ja ymmärrän tietysti ettei se elämä kovin hehkeää ole jos ei saa nukkua kuin pari tuntia yössä.
Asiaan, asuin Espanjassa 10 vuotta ja näin läheltä useamman vauva-perheen arkea. He olivat niin onnellisia ja nauttivat selvästi täysin rinnoin elämästään ja vauvastaan. Useimmat äidit oikein hehkuivat. Ja kyllä, heilläkin oli yöherätyksiä, koliikkivauvoja jne..
Minun esikoiseni on nyt pian 2-vuotias ja toinen suunnitteilla. Rakastin vauva-aikaa. Oli niin ihanaa hoitaa pientä. Parisuhteessamme oli pari väsymyksestä johtuvaa turhaa riitaa, mutta muutoin koin vauvan tulon vain lujittavan sitä ja haluan miestäni enemmän kuin koskaan. Rakastin puuhailla vauvan kanssa, valmistaa päivällistä, laittaa kotia ja nähdä ystäviä. Yössä tuli nukuttua se keskim. 5 tuntia mutta en kokenut mitään kamalaa väsymystä.
Tuntui kuitenkin, että mitä onnellisemmalta näytin niin sen pahemmin jotkut äidit ottivat minut hampaisiinsa ja ilkeilivät. "Odotapa vain, et sinä noin helpolla pääse". Monet tuntemani äidit kokevat vauva-arjen kamalan raskaana ja valittavat KAIKESTA. Lasta hehkutetaan somessa kuinka on ääretttömän tärkeä mutta sitten kirotaan vain ystäville miten paskaa elämä on ja kuinka väsyttää ja ei voi lähteä edes kauppaan kun on vauva.
Meidän vauva kulkenut pienestä pitäen hevostallilla, ratsastuskisoissa yms.. Enkä koe mitään kauppa- tai kyläilyreissuja mitenkään raskaana vana päinvastoin.
Nyt kun kyseessä ei ole enää vauva niin luulen uskaltavani sanoa että vauva-aika oli IHANAA enkä koskaan ole ollut mikään lapsirakas edes. Onko siis kulttuurissamme joku ero, vai mistä voisi johtua se että Suomessa lapsiperheen arki mielletään jotenkin kamalaksi? Karrikoidusti, voiko kyseessä olla vain asennevamma?
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Onhan se ihanaa, jos on helppo vauva.
Mun vauva nukkuu päivisin muutaman kerran 30 minuutin pätkissä, muun ajan itkee (jos ei syö). Itkuun ei auta mikään muu kuin vauva sylissä jumppapallolla hyppiminen. Öisin saattaa nukkua parin tunnin pätkissä. Olen vauvan kanssa 12-14 tuntia päivässä yksin, kun mies on töissä. En voi lähteä vauvan kanssa kotoa, koska hän ei viihdy vaunuissa vaan huutaa suoraa huutoa.
Olisiko vauva-aika sinustakin ihanaa, jos se olisi pelkästään huutavan vauvan hyssyttelyä päivästä toiseen?
Vammanen asenne sulla !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se ihanaa, jos on helppo vauva.
Mun vauva nukkuu päivisin muutaman kerran 30 minuutin pätkissä, muun ajan itkee (jos ei syö). Itkuun ei auta mikään muu kuin vauva sylissä jumppapallolla hyppiminen. Öisin saattaa nukkua parin tunnin pätkissä. Olen vauvan kanssa 12-14 tuntia päivässä yksin, kun mies on töissä. En voi lähteä vauvan kanssa kotoa, koska hän ei viihdy vaunuissa vaan huutaa suoraa huutoa.
Olisiko vauva-aika sinustakin ihanaa, jos se olisi pelkästään huutavan vauvan hyssyttelyä päivästä toiseen?
Vammanen asenne sulla !
Ei kun sulla.
Pyytäisin nyt kaikkia kunnioittamaan sitä, että toisesta joku asia tuntuu rankemmalta kuin toisesta. Mikään kun ei oikein ennakkoon kerro miltä äitiys ja eri tilanteet tuntuu.
Ahdistaa kun äitinä ei voi kertoa miltä tuntuu koska joku sen tyrmää heti.
Mulla on ollut haastava toinen lapsi, terveydellisistä syistä sekä ihan vauvan persoonasta johtuen. Nyt vauva tulee 10kk ja alkanut nukkua yöt hyvin. Olen itse herännyt samalla eloon, jaksan paremmin ja olen energisempi, mieli valoisampi. Viime viikot olen nauttinut oikeasti. Esikoisen kohdalla palasin tässä kohtaa jo töihin, onneksi pystyn nyt olemaan pitempään kotona.
Korona ei ole tätä vauva-arkea ainakaan helpottanut. Apua ollut vaikea läheisiltä saada tai ei ole kehdannut pyytää ettei altista ketään. Raskausaikana haaveilin siitä miten käyn sitten rauhassa vauvan kanssa kahviloissa ja kirpputoreilla, kävelyillä... no, ekaan puoleen vuoteen en käytännössä käynyt edes ulkona koska vauva vain huusi vaunuissa, huusi autossa, huusi lattialla, huusi sitterissä. Huusi kaikkialla muualla paitsi sylissä. Ja ei, ei kelvannut kantoliina, reppu tai muukaan.
Molemmissa ranteissa oli jännetupentulehdukset kanniskelusta, onneksi oikeassa kädessä lievempänä.
Vauva oppi kääntymään vasta 7kk tienoilla, ja sen jälkeen helpottanut itkuisuuskin kun vihdoin muukin maailma kiinnostaa. Vihdoin vauvan kanssa pystyi tekemään muutakin kuin pomputtamaan sylissä ja se on ollut ihanaa.
Itkuisen vauvan kanssa on ollut tosi rankkaa. Onneksi mulla on ystävä jolla on kaksoset, häneltä olen eniten saanut ymmärrystä ja toivoa siitä että kyllä se siitä paranee. Niinkuin siinä kävikin.
Ne jotka nauttivat pitävät tiedon itsellään.
Tein sen virheen, että mainitsin muille äideille, että meillä nukutaan yöt hyvin. Sain vihaisia katseita eikä minulle sen jälkeen kukaan puhunut.
Minulla on vauvavuodet menneet mukavasti ja leppoisasti. Kolme lasta aina 3 vuoden välein. Sitten alkoi vähän siima kiristämään, kun esikoisella alkoi eskari, se sekoitti perheemme mukavan rytmittömyyden. Nyt vanhimmat lapset ovat jo teinejä ja kaikki vuodet heidän kanssaan olleet helppoja ja kivoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eka vauvavuosi ja korona, sydämiä...tää on ollut ihan huippuaikaa. Haista sinä ap...
Harmi, että kaltaisesi päätti lapsia kuitenkin hankkia :( Lasten pitäisi tuoda iloa elämään.
Kyllä minäkin nautin ylipäänsä kaikenikäisten lasten kanssa arjesta. Muistan vieläkin, kuinka perhekerhossa oli jonkin "asiantuntijan" vetämä keskusteluryhmä, jossa puitiin kaikkia ongelmia. Hieno juttu, mutta oikeasti sain vinoja katseita, jos sanoin, ettei nyt ole mitään ongelmia, aina niitä piti jostain kaivaa esiin.
Ylipäänsä Suomessa ihminen on sitä arvokkaampi mitä rankempaa hänellä on ja mitä enemmän kiirettä. Ikään kuin se rankkuus vasta tekisi Oikean Äidin. Olen itse ollut pitkään kotiäiti ja nyttemmin kai jo kotirouva ja selväksi on tullut, etten täkäläisessä kulttuurissa ole mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koen kuuluvani niihin, jotka suhtautuvat hyvällä asenteella elämään, yleisesti ottaen. Univelka on kuitenkin niin kammottavaa vuosia jatkuvana, että se vaikuttaa mielialaan ennemmin tai myöhemmin. Hämmästelen myös sitä miten osa apua saaneista hämmästelee sitä, kun muut ei saa apua. Pakko olla vikaa itsessä! Itse sain esikoisen hyvin nuorena. Kavereilla oli ihan eri elämäntilanne. Toista mummoa ei edes ollut ja pakko sanoa, että tuli hieman yllärinä se, että toinen mummo ei halunnut auttaa ollenkaan. Ei ollut koliikkia. Oli 24/7 itkua. Neuvolassa naurettiin, että sellaisia ne vauvat on. Sosiaalitoimen apu ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Pikkukylällä ei paljon perhekerhoja tai mammakerhoja ollut. Kuopuksen aikaan univelka alkoi jo raskauden aikana. Kuopus oli heräilyjä lukuun ottamatta todella helppo vauva, joten hurjasta väsymyksestä huolimatta nautin vauva-ajasta. Maito ei riittänyt kunnolla eikä vauva syönyt pullosta. (Kyllä, yritimme vaikka ja mitä eikä edes leikkauksen aikana syönyt) Vaikka kuljin paljon vauvan kanssa, nautinto oli kaukana kun koko ajan piti tissiä kaivaa. Ja tätähän osa vielä arvostelee, joko katsein tai ääneen. Eipä tullut kotiin apua, vaikka jatkuvan univelan takia alkoi mielenterveys heittää. Ei, vaikka tein itse itsestäni lasun. Kotiapua on todella vaikea saada. Sillä on valtava merkitys millainen yhteisö on ympärillä. Saako äiti pieniä lepohetkiä lähipiirin toimesta? Onko hiekkalaatikolla tai vaunulenkeillä mammakavereita? Tsemppaako ihmiset vai arvosteleeko? Kokemuksesta tiedän myös sen, että ne mammakaverit auttaa todella paljon vauva-arjessa. Helppohan siinä on sitten huudella miten toisilla on niin rankkaa. Univelka yhdistettynä yksinäisyyteen on rankka yhtälö. Ja kyllä, mies auttoi minkä töiltään ehti, mutta tissejä hänellä ei ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se ihanaa, jos on helppo vauva.
Mun vauva nukkuu päivisin muutaman kerran 30 minuutin pätkissä, muun ajan itkee (jos ei syö). Itkuun ei auta mikään muu kuin vauva sylissä jumppapallolla hyppiminen. Öisin saattaa nukkua parin tunnin pätkissä. Olen vauvan kanssa 12-14 tuntia päivässä yksin, kun mies on töissä. En voi lähteä vauvan kanssa kotoa, koska hän ei viihdy vaunuissa vaan huutaa suoraa huutoa.
Olisiko vauva-aika sinustakin ihanaa, jos se olisi pelkästään huutavan vauvan hyssyttelyä päivästä toiseen?
Vammanen asenne sulla !
Mikä saa ihmisen kommentoimaan näin rumasti toiselle, joka on selvästi aivan loppu? Häpeäisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli helppo lapsi ja periaatteessa kivaa kotona hänen kanssaan... paitsi että se jatkuva syyllisyys oli ihan kamalaa. Syyllisyys siitä että nyt makoilen mukavasti toisten rahoilla kotona. Ja ahdistus siitä että nyt minun pitäisi maksaa puolet kaikista talouden kuluista ja vielä tehdä kaikki kotityöt päälle, sekä olla iloinen, parisuhteesta huolehtiva puoliso jonka oma aika tulee muiden tarpeiden jälkeen jos tulee. Odotukset tulivat varmaan osaksi omasta päästäni, mutta joka tapauksessa tekivät lopulta minusta ahdistuneen, kärttyisen ämmän jonka olo helpotti vasta kun pääsi töihin oikeuttamaan olemisensa. Kaduttaa jälkeenpäin etten antanut lupaa itselleni nauttia tuosta ainutlaatuisesta ajasta mutta minkäs teet.
Kummasti tämä keskustelu alkaa kallistua siihen että katkerat tuli tännekin valittamaan vauva-arjen rankkuutta :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli tyytyväinen ja terve vauva, mutta vähäuninen. Minulle ongelmia tuli siitä, että sairatuin masennukseen sekä siitä, että mies jätti meidät ihan yksin. Olin tyhmyyksissäni kuvitellut, että me käydään perheenä kävelyllä ja välillä mies vie lapsen ulos, jotta minä saan siivottua rauhassa. Käytännössä katselin ikkunasta, että tuolla ne perävalot vielä hetken näkyy ja mies tulee sitten myöhään suoraan nukkumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan ne,jotka nauttivat vähemmän käyvät täällä, kun tämä on niin negatiivinen palsta.
Monelle ainoa paikka tuulettaa kokemuksiaan. Vauva-arjen pahoinvoinnista ei ole hyväksyttyä IR puhua.
Itse erehdyin sanomaan äidille, että koko ajan itkettää ja masentaa, niin äiti suuttui, haukkui minut ja kielsi sanomasta tuota kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli helppo lapsi ja periaatteessa kivaa kotona hänen kanssaan... paitsi että se jatkuva syyllisyys oli ihan kamalaa. Syyllisyys siitä että nyt makoilen mukavasti toisten rahoilla kotona. Ja ahdistus siitä että nyt minun pitäisi maksaa puolet kaikista talouden kuluista ja vielä tehdä kaikki kotityöt päälle, sekä olla iloinen, parisuhteesta huolehtiva puoliso jonka oma aika tulee muiden tarpeiden jälkeen jos tulee. Odotukset tulivat varmaan osaksi omasta päästäni, mutta joka tapauksessa tekivät lopulta minusta ahdistuneen, kärttyisen ämmän jonka olo helpotti vasta kun pääsi töihin oikeuttamaan olemisensa. Kaduttaa jälkeenpäin etten antanut lupaa itselleni nauttia tuosta ainutlaatuisesta ajasta mutta minkäs teet.
Onpa sääli, että vauva-aika meni pilalle omien odotusten takia. Puolisosihan kerryttää enemmän eläkettä kuin sinä vauva-aikana, sinä hoidat vauvan ja kodin, kyllä toinen sinä aikana tuo leivän pöytään. Miksi siinä pitäisi puoliksi menoja maksella? Ei siinä ole mitään mistä tuntea syyllisyyttä. Toivottavasti olet pystynyt käsittelemään tunteitasi, ettet näytä suorittaja esimerkkiä lapsellesi.
Kivittäkää vain, mutta kokemukseni mukaan monessa maassa miehet osallistuvat enemmän vauva-arkeen kuin Suomessa. Olin kotiäiti Saksassa ja tunsin itseni niin arvostetuksi. Mies teki kotitöitä enemmän kuin minä, rahat aina yhteisiä kuten kaikilla muillakin täällä asuvilla. Kaveri Suomessa otti lainaa, että pystyi kustantamaan kotona olon.
Meilläkin vauva-aika oli ihanaa. Esikoisen kohdalla raskaus todella sopi mulle, en saanut mitään skitsokohtauksia hormonien takia vaan päin vastoin rauhotuin ja mulle tuli lehmän hermot, jollaisia tavallisesti ei ole. Sama jatkui vauva-aikana. Vauva nukkui yöt hyvin, mutta päivisin vain pätkiä sylissä tai tuurilla vähän pidempiä pätkiä vaunuissa, joten oma aika oli kortilla, mutta ei se haitannut. Minä hoidin yöt koska hormonien takia herätykset ei tuntuneet missään, mies taas oli ihan romuna jos joutui yöllä heräämään. Mutta mies sitten otti enemmän koppia päivisin, esim niiden vaunulenkkien muodossa. Hoitoapuja tai aktiviteetteja ei ollut, kun lapsi sattui syntymään juuri ennen koronahässäkän alkua, mutta tykättiinkin olla vaan rauhassa keskenämme kotona. Viime vuosi oli siis aivan ihana.
No tällä kokemuksella haluttiin toinen lapsi heti perään, ja nyt on piru irti :D Tää raskaus on ollut vaikeampi, ei muuten mutta kun väsyttää koko ajan ihan vietävästi ja ne viime raskauden lehmän hermot on mennyttä. Esikoinen on tosi menevä tapaus ja kaipaa virikettä enemmän kuin pystytään edes keksimään. Liitoskivut vaivaa ja kävely sattuu, ulkoilut vilkkaan lapsen kanssa alkaa siis olla aika painajaista. Hoitoapua onneks ollaan nyt saatu kun sille on tarvettakin. Mutta saa nähdä tuleeko kuopuksen kanssa sitten ihan päinvastainen vauva-arki, vai helpottaisko tää tästä kun hän syntyy. Haluaisin kyllä nauttia kuten esikoisenkin kanssa, mutta jos mieliala jää näihin tän raskauden aikaisiin pohjamutiin, niin vaikeaa tulee olemaan. Tiedostin että toinen lapsi voi olla vaikeampi vauva, mutta sitä en ihan tajunnut, että raskauksissakin ois samalla ihmisellä näin paljon eroja.