Lue keskustelun säännöt.
Olen ollut masentunut 20 vuotta
06.06.2021 |
Siitä asti kun olin teini. Kiusattiin enemmän tai vähemmän, oli kaikkea muutakin ja elämä on antanut sarjan pettymyksiä ja tuskaa. Elämässä on kaikkea hienoakin, mutta raskaalta tuntuu herätä. Tämmöiseen tarjotaan aina a) lääkäriin, b) lenkille, c) kirkkoon mutta en ole se johon nämä hommat toimivat.
Lusin elinkautista heräämällä joka aamu tekemään jotain kärsimyksen sijaistoimintoa. Jotenkin tulee entistä pahempi olo kun neuvotaan, että pitäisi nauttia ja elämä on lahja. Ei se ole aina vaan voi olla hyvinkin kovaa varsinkin jollekin joka tietää, että vielä vuosikymmeniä on ehkä lusimista edessä.
Eipä tässä muuta haluttu kuin avautua ja trolliarmeija tähän varmaan tulee jotain mölisemään. Tai ylläpito poistaa kun jostain syystä täältä aina poistuvat vähänkään asiallisemmat mietiskelyt, mutta sara sieppi bikineissä hotellilla-jutut saavat jäädä.
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Yksi näistä "ystävistä" oli sellainen joka piti yhteyttä kun olin hyvin masentunut, halusi auttaa. Juorusi kuitenkin isälleni asioista jotka eivät hänelle kuulu. Kun minulla meni paremmin ns. katosi aina elämästäni. Puuttui miessuhteisiini ja valehteli miesystäväni pettävän ja myönsi jälkikäteen valheeksi.
Toinen jäi kun ei tarvinnut enää apuani lasten huoltajuusasiassa palattuaan exänsä kanssa yhteen. Minua tarvittiin tukemaan ja antamaan yh-äidille rahaa perheen menoihin.
Kolmas tosiaan hankki potkut. Tiesi työpaikkani ja jo ensimmäisestä päivästä alkoi haukkua työtä minulle, sen jälkeen pärjäämistäni siellä ja loppuviimeksi oli yhteydessä johonkin korkeassa asemassa olevaan ja hankki potkut.
Neljäs ei alunperinkään ollut kummoinen ystävä. Tarvitsi baariseuraksi, mutta vastavuoroisuutta ei löytynyt. Täysin itsekäs ihminen.
Viides oli mukavaa seuraa, mutta saattoi kärkkäästi haukkua meikkini suttuiseksi kun se ei ollut niin "nätti" työpäivän jälkeen. Sitä ennen oltiin oltu hyvää pataa. Ei myöskään ollut mitään vastavuoroisuutta.
On muitakin esimerkkejä ja nykyään pidän välit lähinnä tuttavallisina ns. kavereihin. On parempi ettei kerro itsestään liikaa, ettei anna liikaa. Nuokin ihmiset olin jo vuosikausia tuntenut, mutta sellainen ei merkitse mitään. AP
On ymmärrettävää, että tällainen aiheuttaa alakuloa ja joutuu asioita päässään punnitsemaan uudestaan ja ehkäpä miettimään kaverisuhdeiden lopetusta. Ainahan se on ikävä, kun ihmisiä, joihin on luottanut, joutuu elämästään poistamaan tai jotkut poistuvan ihan luonnollisen poistu man kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennus ei ole sairaus, vaan potutusta, jonka vallanpitäjät aiheuttavat. Masennus on siis seuraus vallanpitäjien touhuista ja anastajavallasta. Lääkärien salaliiton, verokansan kuppaamisen takia ja lääkärien ylivallan takia käytäntöä ylläpidetään, mammuttibyrokratia ruokkii anastajien ja vastaavien vaurastumista ja omaisuuksien keskittämistä yhä harvemmille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ristiriitaista on masennuksen hoito, pitäisi hyväksyä ja myöntää muttei velloakaan saa. Yksi syy masennukseeni oli, että vihdoin myönsin, että kourallisessa tosiystäviäni oli ylipäänsä ehkä yksi ystävä, muuten olivat lähinnä kavereita tms.
Yksi jopa petti luottamukseni ja hankki minulle potkut yhdestä työpaikasta. Olin silloin hyvin heikoilla ja kaikki tällainen on nakertanut elämänhalua ja luottamusta muihin ihmisiin.
En pysty oikein muihinkaan luottamaan, en oikein tavatakaan ketään. Raskasta on. AP
Ihan normielämältä tähän mennessä kuulostanut. Luet kirjaa ja käyt kävelyllä ja semmosta. Elämässä on pettymyksiä ja kaverit ovat mitä ovat; ihmiset vaan ovat erilaisia.
Kannattaisi mahdollisesti miettiä miten suhtautuu elämään ja siinä esiintyviin normaaleihin tunteisiin sekä tilanteisiin. Kaikkea ei tarvitse diagnosoida.
Normaali arki hyvin usein tepsii näissä alakulo-asioissa.
Näyttää siltä että kommentoit asiaa, josta et tiedä yhtään mitään.
Jaa. Olen ollut masennuksen takia eläkkeellä kymmenisen vuotta, joten uskon tietäväni mistä kirjoitan.
Vierailija kirjoitti:
No sinä kulutat aikaasi itseesi, minä raadan töissä josta maksetaan liian vähän, jotta saisin lapset kasvatettua aikuisiksi. Työkyky on, ei masenna, mutta hitto kun saisin joskus lukea vaikka kirjaa.
Sulla on liikaa aikaa, siitä kaikki johtuu. Mee töihin ja hommaa pari mukulaa niin et ehdi masentua.
Hyvinvointivaltion ongelmia tuommoiset.
V-tut sä missään töissä oikeasti käy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tänään kävelylenkki, ehkä pitkäkin, ja varmaan kirjaa luen. AP
Missäs poika 🤮
Harmittaako kun minä lapseton voin käydä kävelyllä kun haluan? AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ristiriitaista on masennuksen hoito, pitäisi hyväksyä ja myöntää muttei velloakaan saa. Yksi syy masennukseeni oli, että vihdoin myönsin, että kourallisessa tosiystäviäni oli ylipäänsä ehkä yksi ystävä, muuten olivat lähinnä kavereita tms.
Yksi jopa petti luottamukseni ja hankki minulle potkut yhdestä työpaikasta. Olin silloin hyvin heikoilla ja kaikki tällainen on nakertanut elämänhalua ja luottamusta muihin ihmisiin.
En pysty oikein muihinkaan luottamaan, en oikein tavatakaan ketään. Raskasta on. AP
Ihan normielämältä tähän mennessä kuulostanut. Luet kirjaa ja käyt kävelyllä ja semmosta. Elämässä on pettymyksiä ja kaverit ovat mitä ovat; ihmiset vaan ovat erilaisia.
Kannattaisi mahdollisesti miettiä miten suhtautuu elämään ja siinä esiintyviin normaaleihin tunteisiin sekä tilanteisiin. Kaikkea ei tarvitse diagnosoida.
Normaali arki hyvin usein tepsii näissä alakulo-asioissa.
Näyttää siltä että kommentoit asiaa, josta et tiedä yhtään mitään.
Jaa. Olen ollut masennuksen takia eläkkeellä kymmenisen vuotta, joten uskon tietäväni mistä kirjoitan.
Olet siis parantunut jollain tapaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ristiriitaista on masennuksen hoito, pitäisi hyväksyä ja myöntää muttei velloakaan saa. Yksi syy masennukseeni oli, että vihdoin myönsin, että kourallisessa tosiystäviäni oli ylipäänsä ehkä yksi ystävä, muuten olivat lähinnä kavereita tms.
Yksi jopa petti luottamukseni ja hankki minulle potkut yhdestä työpaikasta. Olin silloin hyvin heikoilla ja kaikki tällainen on nakertanut elämänhalua ja luottamusta muihin ihmisiin.
En pysty oikein muihinkaan luottamaan, en oikein tavatakaan ketään. Raskasta on. AP
Ihan normielämältä tähän mennessä kuulostanut. Luet kirjaa ja käyt kävelyllä ja semmosta. Elämässä on pettymyksiä ja kaverit ovat mitä ovat; ihmiset vaan ovat erilaisia.
Kannattaisi mahdollisesti miettiä miten suhtautuu elämään ja siinä esiintyviin normaaleihin tunteisiin sekä tilanteisiin. Kaikkea ei tarvitse diagnosoida.
Normaali arki hyvin usein tepsii näissä alakulo-asioissa.
Näyttää siltä että kommentoit asiaa, josta et tiedä yhtään mitään.
Jaa. Olen ollut masennuksen takia eläkkeellä kymmenisen vuotta, joten uskon tietäväni mistä kirjoitan.
Olet siis parantunut jollain tapaa?
En kykene kommentoimaan kysymystä, jota en sisäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ristiriitaista on masennuksen hoito, pitäisi hyväksyä ja myöntää muttei velloakaan saa. Yksi syy masennukseeni oli, että vihdoin myönsin, että kourallisessa tosiystäviäni oli ylipäänsä ehkä yksi ystävä, muuten olivat lähinnä kavereita tms.
Yksi jopa petti luottamukseni ja hankki minulle potkut yhdestä työpaikasta. Olin silloin hyvin heikoilla ja kaikki tällainen on nakertanut elämänhalua ja luottamusta muihin ihmisiin.
En pysty oikein muihinkaan luottamaan, en oikein tavatakaan ketään. Raskasta on. AP
Ihan normielämältä tähän mennessä kuulostanut. Luet kirjaa ja käyt kävelyllä ja semmosta. Elämässä on pettymyksiä ja kaverit ovat mitä ovat; ihmiset vaan ovat erilaisia.
Kannattaisi mahdollisesti miettiä miten suhtautuu elämään ja siinä esiintyviin normaaleihin tunteisiin sekä tilanteisiin. Kaikkea ei tarvitse diagnosoida.
Normaali arki hyvin usein tepsii näissä alakulo-asioissa.
Näyttää siltä että kommentoit asiaa, josta et tiedä yhtään mitään.
Jaa. Olen ollut masennuksen takia eläkkeellä kymmenisen vuotta, joten uskon tietäväni mistä kirjoitan.
Siis suosittelet normaalia arkea ja itse olet ollut sairaslomalla 10 vuotta. Oot ilmeisesti diagnoosisi ansainnut, minä vain juksaan itseäni. Nyt on kyllä maailmankuvat tulilla. AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ristiriitaista on masennuksen hoito, pitäisi hyväksyä ja myöntää muttei velloakaan saa. Yksi syy masennukseeni oli, että vihdoin myönsin, että kourallisessa tosiystäviäni oli ylipäänsä ehkä yksi ystävä, muuten olivat lähinnä kavereita tms.
Yksi jopa petti luottamukseni ja hankki minulle potkut yhdestä työpaikasta. Olin silloin hyvin heikoilla ja kaikki tällainen on nakertanut elämänhalua ja luottamusta muihin ihmisiin.
En pysty oikein muihinkaan luottamaan, en oikein tavatakaan ketään. Raskasta on. AP
Ihan normielämältä tähän mennessä kuulostanut. Luet kirjaa ja käyt kävelyllä ja semmosta. Elämässä on pettymyksiä ja kaverit ovat mitä ovat; ihmiset vaan ovat erilaisia.
Kannattaisi mahdollisesti miettiä miten suhtautuu elämään ja siinä esiintyviin normaaleihin tunteisiin sekä tilanteisiin. Kaikkea ei tarvitse diagnosoida.
Normaali arki hyvin usein tepsii näissä alakulo-asioissa.
Näyttää siltä että kommentoit asiaa, josta et tiedä yhtään mitään.
Jaa. Olen ollut masennuksen takia eläkkeellä kymmenisen vuotta, joten uskon tietäväni mistä kirjoitan.
Siis suosittelet normaalia arkea ja itse olet ollut sairaslomalla 10 vuotta. Oot ilmeisesti diagnoosisi ansainnut, minä vain juksaan itseäni. Nyt on kyllä maailmankuvat tulilla. AP
Sinä itse kerrot eläväsi normaalia arkea lukuharrastuksinesi, kävelyinesi sekä ystäviesi tapaamisten kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua auttoi se että hyväksyin sen että se vika ei ole sinänsä minussa, että minä en ole laiska ja huono ihminen, vaan minulla on välittäjäaineiden neurokemiallinen häiriö.
Hyväksyn sen itsessäni. Välillä on tosi rankkoja kausia, mutta ne menee ohi, yritän vakuutella itselleni aina että ne menee ohi. Hyväksyn sen että en saa tästä johtuen kavereita, hyväksyn, vaikka se tekee minut aina ajoittain tosi surulliseksi ja se yksinäisyys välillä oikein lyö kasvoille (masennus kausina olen pitkään omissa oloissani enkä näe ketään ja huonojen kokemusten vuoksi odotan ihmisistä aina pahaa enkä uskalla kunnolla tutustua) . Olen hankkinut koiria. Ne on kavereita ja tulee liikuttua koska on pakko.
Itsensä hyväksyminen auttaa. Se ei missään nimessä poista masennusta, se auttaa sen kanssa elämisessä.
Ja niin kurjaa kun se onkin, jos ei halua mennä lääkäriin, mutta haluaa että elämän laatu paranee, täytyy sille jotain tehdä itse kuitenkin. Täytyy yrittää miettiä mikä tuo iloa, tai mikä voisi tuoda iloa ja pyrkiä sitä kohti. Ei kannata ottaa mitään suuria haaveita, vaan pieniä asioita. Esim. uusi harrastus, vaikka jotain mitä voi tehdä kotona kun siltä tuntuu. Maalaminen, askartelu, konsolipelit..
Jos aloittaa kodin ulkopuolisen harrastuksen, ei kannata ottaa paineita siitä. Ei kannata asettaa kovia tavoitteita.
Olisi tärkeää oppiaa pitämään itsestään edes vähän. Silloin on armollisempi itselle kun tulee kausia ettei vaan jaksa, pysty, kykene. Ehkä sitten alkaa nähdä hyvää ympärillään kun näkee sitä joskus edes vähän itsessään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ristiriitaista on masennuksen hoito, pitäisi hyväksyä ja myöntää muttei velloakaan saa. Yksi syy masennukseeni oli, että vihdoin myönsin, että kourallisessa tosiystäviäni oli ylipäänsä ehkä yksi ystävä, muuten olivat lähinnä kavereita tms.
Yksi jopa petti luottamukseni ja hankki minulle potkut yhdestä työpaikasta. Olin silloin hyvin heikoilla ja kaikki tällainen on nakertanut elämänhalua ja luottamusta muihin ihmisiin.
En pysty oikein muihinkaan luottamaan, en oikein tavatakaan ketään. Raskasta on. AP
Ihan normielämältä tähän mennessä kuulostanut. Luet kirjaa ja käyt kävelyllä ja semmosta. Elämässä on pettymyksiä ja kaverit ovat mitä ovat; ihmiset vaan ovat erilaisia.
Kannattaisi mahdollisesti miettiä miten suhtautuu elämään ja siinä esiintyviin normaaleihin tunteisiin sekä tilanteisiin. Kaikkea ei tarvitse diagnosoida.
Normaali arki hyvin usein tepsii näissä alakulo-asioissa.
Näyttää siltä että kommentoit asiaa, josta et tiedä yhtään mitään.
Jaa. Olen ollut masennuksen takia eläkkeellä kymmenisen vuotta, joten uskon tietäväni mistä kirjoitan.
Siis suosittelet normaalia arkea ja itse olet ollut sairaslomalla 10 vuotta. Oot ilmeisesti diagnoosisi ansainnut, minä vain juksaan itseäni. Nyt on kyllä maailmankuvat tulilla. AP
Sinä itse kerrot eläväsi normaalia arkea lukuharrastuksinesi, kävelyinesi sekä ystäviesi tapaamisten kautta.
Nämä on tapoja toimia etten aloita vollotusta heti aamusta, sijaistoimintoja. Ei tämä ole normaalia arkea. Olen juuri ja juuri jotenkin elossa. Olen lisäksi alkanut usein lyömään itseäni silloin kun en ole pahaa oloa voinut muuten kestää.
Eikä minulla noita ns. ystäviäkään oikein ole. Kuten olen ketjussa todennut minun on hyvin vaikea luottaa enää ihmisiin kaiken jälkeen. Ei tämä ole normaalia. Ahdistus voi iskeä milloin vain, yhä vain pahempana. Tulevaisuus ei ole koskaan ollut näin pelottava. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ristiriitaista on masennuksen hoito, pitäisi hyväksyä ja myöntää muttei velloakaan saa. Yksi syy masennukseeni oli, että vihdoin myönsin, että kourallisessa tosiystäviäni oli ylipäänsä ehkä yksi ystävä, muuten olivat lähinnä kavereita tms.
Yksi jopa petti luottamukseni ja hankki minulle potkut yhdestä työpaikasta. Olin silloin hyvin heikoilla ja kaikki tällainen on nakertanut elämänhalua ja luottamusta muihin ihmisiin.
En pysty oikein muihinkaan luottamaan, en oikein tavatakaan ketään. Raskasta on. AP
Ihan normielämältä tähän mennessä kuulostanut. Luet kirjaa ja käyt kävelyllä ja semmosta. Elämässä on pettymyksiä ja kaverit ovat mitä ovat; ihmiset vaan ovat erilaisia.
Kannattaisi mahdollisesti miettiä miten suhtautuu elämään ja siinä esiintyviin normaaleihin tunteisiin sekä tilanteisiin. Kaikkea ei tarvitse diagnosoida.
Normaali arki hyvin usein tepsii näissä alakulo-asioissa.
Näyttää siltä että kommentoit asiaa, josta et tiedä yhtään mitään.
Jaa. Olen ollut masennuksen takia eläkkeellä kymmenisen vuotta, joten uskon tietäväni mistä kirjoitan.
Eläkeläisen tavallinen arki voi olla vähän erilaista kuin esim. työssäkäyvän masentuneen tai työttömän, joka on lähettänyt satoja työhakemuksia.
Kuulostaa nuo sinun jutut siltä että kyllä oikeasti kannattaisi sinne lääkäriin mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ristiriitaista on masennuksen hoito, pitäisi hyväksyä ja myöntää muttei velloakaan saa. Yksi syy masennukseeni oli, että vihdoin myönsin, että kourallisessa tosiystäviäni oli ylipäänsä ehkä yksi ystävä, muuten olivat lähinnä kavereita tms.
Yksi jopa petti luottamukseni ja hankki minulle potkut yhdestä työpaikasta. Olin silloin hyvin heikoilla ja kaikki tällainen on nakertanut elämänhalua ja luottamusta muihin ihmisiin.
En pysty oikein muihinkaan luottamaan, en oikein tavatakaan ketään. Raskasta on. AP
Ihan normielämältä tähän mennessä kuulostanut. Luet kirjaa ja käyt kävelyllä ja semmosta. Elämässä on pettymyksiä ja kaverit ovat mitä ovat; ihmiset vaan ovat erilaisia.
Kannattaisi mahdollisesti miettiä miten suhtautuu elämään ja siinä esiintyviin normaaleihin tunteisiin sekä tilanteisiin. Kaikkea ei tarvitse diagnosoida.
Normaali arki hyvin usein tepsii näissä alakulo-asioissa.
Näyttää siltä että kommentoit asiaa, josta et tiedä yhtään mitään.
Jaa. Olen ollut masennuksen takia eläkkeellä kymmenisen vuotta, joten uskon tietäväni mistä kirjoitan.
Siis suosittelet normaalia arkea ja itse olet ollut sairaslomalla 10 vuotta. Oot ilmeisesti diagnoosisi ansainnut, minä vain juksaan itseäni. Nyt on kyllä maailmankuvat tulilla. AP
Sinä itse kerrot eläväsi normaalia arkea lukuharrastuksinesi, kävelyinesi sekä ystäviesi tapaamisten kautta.
Nämä on tapoja toimia etten aloita vollotusta heti aamusta, sijaistoimintoja. Ei tämä ole normaalia arkea. Olen juuri ja juuri jotenkin elossa. Olen lisäksi alkanut usein lyömään itseäni silloin kun en ole pahaa oloa voinut muuten kestää.
Eikä minulla noita ns. ystäviäkään oikein ole. Kuten olen ketjussa todennut minun on hyvin vaikea luottaa enää ihmisiin kaiken jälkeen. Ei tämä ole normaalia. Ahdistus voi iskeä milloin vain, yhä vain pahempana. Tulevaisuus ei ole koskaan ollut näin pelottava. AP
En muista enää koko ketjua, enkä jaksa palata siihen, joten saattaa tulla uusintana. Oletko ollut psykiatrisen avun piirissä? Saanut esimerkiksi terapiaa. Terapiassa pääsee juttelemaan asioista ammattilaisten kanssa. Joskus tämä keskustelukin voi huojentaa oloa.
Sen verran korjaan aiemmin kirjoittamaasi, että en ole sairaslomalla, vaan eläkkeellä. Sillä tuskin merkitystä, mutta on tapana olla asioissa järjestelmällinen.
Nykyään monet puhuvat masennuksesta, tietämättä sitä mitä se oikeasti on. Myönnän, että tuntosarveni usein nousevat pystyyn sanan kuullessani.
Masennus ei korjaannu odottamalla vaan se vaatii aktiivista työstämistä ja oman ajattelumallin muokkaamista terveempään suuntaan. Täytyy päästä eroon siitä "spiraalista". Vähän kuin meloisit kanootilla pyörteessä.
Ap, miksi sulla on noin paskat kaverit? Et sano mitään perheestäsi, mutta on tosi vaikea uskoa että ihmiselle, jolla olisi kotona ollut kaikki hyvin, olisi kertynyt maailman surkeimmat ystävät. Koska sitähän nuo ovat jos kuvauksesi on tosi. Tosin tuosta meikkaamisasiasta en osaa sanoa mitään, vaikuttaa aika lievältä asialta ellei sitten toinen ole oikeasti ollut myrkyllinen sävyssään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ristiriitaista on masennuksen hoito, pitäisi hyväksyä ja myöntää muttei velloakaan saa. Yksi syy masennukseeni oli, että vihdoin myönsin, että kourallisessa tosiystäviäni oli ylipäänsä ehkä yksi ystävä, muuten olivat lähinnä kavereita tms.
Yksi jopa petti luottamukseni ja hankki minulle potkut yhdestä työpaikasta. Olin silloin hyvin heikoilla ja kaikki tällainen on nakertanut elämänhalua ja luottamusta muihin ihmisiin.
En pysty oikein muihinkaan luottamaan, en oikein tavatakaan ketään. Raskasta on. AP
Ihan normielämältä tähän mennessä kuulostanut. Luet kirjaa ja käyt kävelyllä ja semmosta. Elämässä on pettymyksiä ja kaverit ovat mitä ovat; ihmiset vaan ovat erilaisia.
Kannattaisi mahdollisesti miettiä miten suhtautuu elämään ja siinä esiintyviin normaaleihin tunteisiin sekä tilanteisiin. Kaikkea ei tarvitse diagnosoida.
Normaali arki hyvin usein tepsii näissä alakulo-asioissa.
Näyttää siltä että kommentoit asiaa, josta et tiedä yhtään mitään.
Jaa. Olen ollut masennuksen takia eläkkeellä kymmenisen vuotta, joten uskon tietäväni mistä kirjoitan.
Siis suosittelet normaalia arkea ja itse olet ollut sairaslomalla 10 vuotta. Oot ilmeisesti diagnoosisi ansainnut, minä vain juksaan itseäni. Nyt on kyllä maailmankuvat tulilla. AP
Sinä itse kerrot eläväsi normaalia arkea lukuharrastuksinesi, kävelyinesi sekä ystäviesi tapaamisten kautta.
Nämä on tapoja toimia etten aloita vollotusta heti aamusta, sijaistoimintoja. Ei tämä ole normaalia arkea. Olen juuri ja juuri jotenkin elossa. Olen lisäksi alkanut usein lyömään itseäni silloin kun en ole pahaa oloa voinut muuten kestää.
Eikä minulla noita ns. ystäviäkään oikein ole. Kuten olen ketjussa todennut minun on hyvin vaikea luottaa enää ihmisiin kaiken jälkeen. Ei tämä ole normaalia. Ahdistus voi iskeä milloin vain, yhä vain pahempana. Tulevaisuus ei ole koskaan ollut näin pelottava. AP
Kerro itsellesi, että vaikka tunteesi sopii aiheeseen, se on siltikin historiastasi nouseva tunne, ei totuus maailmasta. Masennuksen tehtävä on pakottaa sinut kohtaamaan se tunne ja käymään sen läpi. Ja sitten ottamaan siihen etäisyyttä, ja ymmärtämään, että sinulla ei tässä ja nyt ole sitä samaa hätää enää. Voit käydä aikuisen keinoin uusia ihmisiä läpi ja löytää parempia, mielekkäämpiä suhteita muihin. Kun ihmisen ympäristö on ollut pelottava mahdollisesti pienestä pitäen ja ainakin nuoruudesta asti, niin tuo tunne on täysin ymmärrettävä, mutta se intensiteetti on erittäin todennäköisesti pienen lapsen kokemusta.
Kertoisitko kasvuympäristöstäsi? Miksi olet hyväksynyt ystäviksi tyyppejä, jotka eivät kykene vastavuoroisuuteen? Kykenivätkö vanhempasi?
Vierailija kirjoitti:
Ap, miksi sulla on noin paskat kaverit? Et sano mitään perheestäsi, mutta on tosi vaikea uskoa että ihmiselle, jolla olisi kotona ollut kaikki hyvin, olisi kertynyt maailman surkeimmat ystävät. Koska sitähän nuo ovat jos kuvauksesi on tosi. Tosin tuosta meikkaamisasiasta en osaa sanoa mitään, vaikuttaa aika lievältä asialta ellei sitten toinen ole oikeasti ollut myrkyllinen sävyssään.
Kotiolotkaan ei olleet helpoimmat. Tosi pieni asunto jossa ei siis ollut omalle huoneelle esim. tilaa ja vanhemmat joivat usein, riidellen, joskus lähes joka päivä. Isä haukkui äitiäni monin julmin sanoin riidellen. Kävivät töissä.
En voinut kouluaikana saada kunnolla kavereita pienien tilojen takia ja arkena vanhempani olivat toiselta puolelta tavallisia työläisvanhempia enkä kärsinyt vaatteiden, ruoan tai kodin siisteyden suhteen puutetta.
Joskus isäni saattoi herätä keskellä yötä raivoamaan jos ei saanut kunnolla unta tai heräsi johonkin. Ei osannut keskustella, äitiäni käski pitämään turvan kiinni. Toisaalta antoi rahaa jäätelöön tai uimahalliin, käytiin kesällä eri paikoissa.
Oli tavallaan se kaksi roolia, hyvät ja huonot vanhemmat. Niiden hyvien takia en saanut tavallaan olla edes vihainen. Niiden huonojen takia en voinut olla kovin kiitollinen siitä, että synnyin tähän maailmaan. Varmaan parempi etten ole lapsia saanut.
Vanhempana äitini ei edes myöntänyt mitään näistä pahoista asioista tapahtuneeksi. Olen keksinyt ne, koska minulla on liian vilkas mielikuvitus, "kuvittelen liikaa". Vihjataan siis siihen suuntaan, että olen sairas.
Nykyään on vaikeaa olla heidän kanssaan väleissä, ovat urautuneet yhteen, vaikka äitini on kuin kotipiika. Tavallaan jättävät omiin oloihin, juovat usein edelleen molemmat. Tuntuu pahalta edes kirjoittaa näin aivan kuin olisin pettänyt heidät. AP
Vierailija kirjoitti:
Masennus ei korjaannu odottamalla vaan se vaatii aktiivista työstämistä ja oman ajattelumallin muokkaamista terveempään suuntaan. Täytyy päästä eroon siitä "spiraalista". Vähän kuin meloisit kanootilla pyörteessä.
Paskanmarjat. Masennuksella on selkeä tekijä, minulla se on työ jossa vaaditaan liikaa. Porukkaa eläkkeelle, ei uusia työntekijöitä, työt jaetaan, ei lisää palkkaa. Parin vuoden kuluttua asuntolaina on maksettu ja aion jäädä työttömäksi. En tee töitä enää milloinkaan. En koskaan.
Missäs poika 🤮