Lue keskustelun säännöt.
Epäsopiva kumppani vai ongelma oman pään sisällä?
05.06.2021 |
Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että pitäisi erota, ja taas seuraavana päivänä puolison hyvät puolet korostuvat. Miten ihmiset oikein tekevät eropäätöksen, kun mikään ei ole vakavasti vialla, mutta on tilanteeseen tyytymätön eikä se tunnu kohentuvan?
Puolisoni on varakas, ei käytä liikaa päihteitä, komea, hoikka ja pukeutuu siististi. Pesee kaikki talouden pyykit, eläinrakas ja rakastaa yhteistä koiraamme, tekee minulle joka aamu aamiaisen. Älykäs ja harkitsevainen.
Mutta samaan aikaan hän on ripustautuva, epäsosiaalinen, herkästi suuttuva, tuomitseva, negatiivinen, aloitekyvytön, ei tippaakaan liikunnallinen eikä kiinnostunut mistään tarkasti rajattujen omien kiinnostustensa ulkopuolella.
Seksi on todella hyvää, sekä nautinnollista että huomaavaista, kun sitä on, mutta nykyään todella harvoin ja muutoin mies ei suukota, flirttaile tai edes juuri kosketa.
Täydellistä ei ole olemassakaan, sen tiedän. Miten sitten osaan määritellä ja päättää, minkälainen yhteensopimattomuus on syy erota ja minkä verran taas kyse on vain siitä, että on keskityttävä itseen ja omaan elämään, ja antaa toisen olla sellainen kuin on? Olen tehnytkin näin, ja vaikka se parantaa omaa oloa toisaalta myös alkaa kytemään tunne, että on puoliso käy yhdentekeväksi kun olemme kohta vain kämppiksiä: elämäni hienoimmat ja hauskimmat hetket ovat jossain muualla kuin hänen kanssaan tv:n ääressä ja seksikin on lähes muisto vain.
Olen asiasta puhunut, syyttelemättä, ja on aloitettu kerran pariterapiakin, mutta puoliso on aina liian väsynyt tai stressaantunut ajattelemaan vaikeita asioita kuten tulevaisuutta tai parisuhteen tilaa. Tai sitten iskee jokin ulkopuolinen kriisi joka vie huomion (läheisen kuolema, sairaus, korona, työkriisi).
Kommentit (41)
Ei sellasta 50-50 suhdetta ainakaan kestä pirukaan, siis sellaista jatkuvaa vuoristorataa että yks päivä on pelkkää p*skaa ja seuraavana taas onkin ookoo. Kyllä se saisi enimmäkseen olla mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo,ongelmasi on sinulla
Pääsi sisällä.
Sanoitpa nasevasti.
Miltä sinusta tuntuu, kun olet kotona ja mies tulee kotiin? Miltä sinusta tuntuu mennä kotiin, kun tiedät, että mies on siellä? Nämä on minusta ihan hyviä mittareita suhteen tilasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hui hai sanon minä tämmöisille aloituksille.
Vähän sama tilanne, siis tunnetasolla, lähtökohdat meillä on aika erilaiset. Enimmäkseen on ihan ok, välillä on ihan paskaa. Tuntuu että niitä huippuhetkiä on aika vähän nykyään, ja seksi ei meillä ole enää kovin hyvää ja sitä on todella harvoin. Ensin mies ei halunnut, sitten meni omatkin halut. Ikää 30v että ei pitäisi olla siitä kiinni... Mutta en ole varma mitkä tunnepuolen ongelmat johtuvat suhteesta ja mitkä ovat enemmän omia ongelmia, kun on taipumusta masennukseen, molemmilla. En ole aikaisemmin ollut pitkässä parisuhteessa, ei ole siis kokemusta omien tunteiden kehittymisestä tai vaihtelusta. Puoliso tuntuu hyvältä ystävältä ja kämppikseltä, jopa elämänkumppanilta parhaimmillaan, mutta entä rakastetulta? En tiedä. En tiedä miltä sen pitäisi tuntua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo hänen hyvät ominaisuutensa ei kohdistu sinuun. Hän osoittaa rakkautta teidän koiralle.
Hän voi siis olla hyvä mies, mutta ei vaikuta olevan sinulle hyvä puoliso.
Hän ei kosketa sinua ellei ole seksiä (ja siitäkin vähän) joka kohdistuu hänen itsensä nautintoon.
Ja on negatiivinen ja suuttuu sinulle.
Ei harrasta kanssasi tms.
Eli hän on minun mielestä paperilla potentiaali hyvä mies, koska ei ole alkoholisti ja on siisti ja fiksu, mutta käytännössä ja todellisuudessa olet todennut, ettei hän ole hyvä kumppani (ainakaan sinulle).
Hyvän kumppanin pitäisi yrittää olla hyvä myös sinulle, ei vain koiralle ja itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Rakastatko häntä? Eikö siitä pohjimmiltaan ole kysymys.
Tai siis itselleni ainakin yhdessäolo ilman rakkautta on tuntematon ajatus.
Eihän se vielä riitä että toinen rakastaa.
Voi rakastaa aivan sopimatonta miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nepsymies.
Olennaista on teetkö asioita pelosta vai ilosta ja rakkaudesta käsin ja entä hän, mitkä ovat hänen motiivinsa?
Paraneeko vai huononeeko aloittajan elämä jos eroaa? Millainen isä miehestä tulisi? Entä jos ap sairastuu, huolehtiiko mies?
Voitko kuvitella millaista on vanheta yhdessä?
Itse pohdin eniten sitä että jos ap haluaa tulla äidiksi onko parempi tehdä lapsen tuon miehen kanssa, yksin vai kenties jonkun muun kanssa.
Tässä viestissä on paljon tärkeää pohdittavaa ja voi hyvin olla, että mies on tosiaan hieman poikkeava. En ole häntä ennen asunut kenenkään seurustelukumppanin kanssa ja jakanut arkea samalla tavalla, niin en ole ehkä täysin edes ymmärtänyt, miten poikkeava hän saattaa olla. Eikä siinä mitään! Mutta nyt olen juuri sen pohdinnan edessä, haluanko loppuelämäni sujuvan hänen rinnallaan.
Oma vanhempani kuoli äkillisesti viime vuonna ja mies oli yllättävänkin hyvin rinnalla, tukena, astui mukavuusalueensa ulkopuolelle auttaakseen ym. Mutta hänen tavassaan olla on jotain hyvin erilaista, vähän niin kuin hän ei ihan oikein ymmärtäisi ihmisten välistä kanssakäymistä, toisinaan se tuottaa hurmaavan ja mielenkiintoisen lopputuloksen (hän osaa olla välitön, nolostumatta myöntää osaamattomuutensa jne.) ja toisinaan se on hieman turhauttavaa (kun hän tosissaan ihmettelee normaalielämään kuuluvia asioita ja kyselee yksityiskohtaisesti ohjeita).
Kaiken tämän pohdinnan taustalla luultavasti onkin selkeästi herännyt tietoisuus siitä, että näin kahdestaan tämä menee aivan hyvin, mutta jos olisi lapsia, joutuisin manageroimaan perhe-elämää yksin (hän tekisi kyllä osansa, luulen, mutta ei ainutta lääkäriaikaa saisi sovittua) ja se kuormittaisi häntä niin, että hän olisi luultavasti aina tuskaisen väsynyt. Minkä vuoksi tuntuisi siis todellakin helpommalta hankkia mukula yksin.
AP
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kanssa hieman samanlaisessa tilanteessa (osin samoista syistäkin), jossa mietin juuri sitä että mikä on tarpeeksi hyvä suhde, missä kulkee raja että sitä hyvää on riittävästi. Jokainenhan sen joutuu omalla kohdallaan määrittelemään ja siksipä se onkin hankalaa.
Fyysinen väkivalta olisi luonnollisesti esimerkkinä sellainen tekijä, että lähteä pitäisi. Se on selvää. Mutta juuri tällaisessa kiikun kaakun -tilanteessa olen yhtenä päivänä sitä mieltä että kaikki on pääpiirteittäin ihan ok ja toisena että en kyllä tällaiseen halua sitoutua loppuiäkseni.
Tsemppiä ap ja muut samankaltaisen tilanteen kanssa pähkivät.
Juuri tämä tosiaan on se haaste. En halua erota heppoisin perustein, olen vakaasti sitä mieltä että pitkä suhde perustuu pitkälti tahtoon yrittää aina uudelleen ymmärtää, pyrkiä rakentamaan yhteys uudelleen, antaa aikaa ja huomiota toiselle ja uskaltaa kohdata toisen ja oma muuttuminen yhdessä.
Tätäpä nyt onkin tarpeen pohtia, että haluanko, jaksanko, uskallanko, tahdonko hänen vuokseen ja hänen kanssaan. Kaipa omien vanhempien avioero ja jonkinlainen korostunut vastuuntunto ovat tehneet minusta aivan vahingollisen sinnikkään ihmissuhteissa, en tahdo osata millään luovuttaa ihmisten suhteen. Mutta nyt pitäisi uskaltaa miettiä ihan pelkästään itseä, kerrankin. Koska muutoin jääminen on karhunpalvelus myös miehelle, eihän kukaan halua puolisoa, joka ei aidosti välitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehellä on selviä autismin kirjon piirteitä.
Hän ei voi niille mitään, vaan ovat osa pakettia.
Sinun, ap, on mietittävä rakastatko ja haluatko viettää elämäsi hänen kanssaan, kaikkine ominaisuuksineen. Hänen perusminänsä ei tule muuttumaan.
Toki assitkin oppivat muuttamaan käytöstään, kun ymmärtävät, miten pitäisi paremmin toimia. Osaisitko sitten arvostaa opeteltua läheisyyttä, kun mieheltä tuskin koskaan tulet saamaan spontaaneja hellyydenosoituksia.
Teillä kannattaisi olla "to do" lista jääkaapin ovessa, ja siihen selkeästi merkattu miehen nimi niihin kohtiin, joita toivot hänen suorittavan.
Onneksi arvostat hänen rutiineihinsa kuuluvan aamupalan valmistuksen. Ymmärrän nyt, että hänellä tosiaan kannattaa olla säännölliset askareet, jotka kuuluvat kokonaan hänelle. Ne hän mieltää omaksi agendakseen ja asiat hoituvat.
Kuulostaa poikarakkaudelta, ja että ap:llä on joko Asperger, persoonallisuushäiriö, tai molemmat.
Kerrotko ap, minkärotuinen koiranne on? Oletteko yhdessä valinneet/hankkineet koiran?
Miksi näitä täällä kysellään, kun mammojen vastaus tällä palstalla on säännönmukaisesti, että ota ero. Täällä kehotetaan aina eroamaan pienimmästäkin syystä. Ei ymmärretä ettei se elämä siitä parane - kohta on taas uusi mies ja sama tilanne, kun elämä tuntuu paskalta. Onnellisuuden salaisuus on riippumattomuus muiden huomiosta ja itsekkäistä "tarpeista", jotka eivät oikeasti ole mitään todellisia vaan kuviteltuja tarpeita. Parisuhteessa elämistä tällainen ei mitenkään estä. Totuus löytyy peilistä ja omista asenteista. Rakastaminen on oleellisempaa kuin rakastetuksi tulemisen harhainen pyyde.
Se joka tienaa,tekee säännöt.
Eli siihen pitää sopeutua,tai toisen sopeutua.
Taitaa tosin ap olla itse hyvin raskas persoona.
Vierailija kirjoitti:
Miksi näitä täällä kysellään, kun mammojen vastaus tällä palstalla on säännönmukaisesti, että ota ero. Täällä kehotetaan aina eroamaan pienimmästäkin syystä. Ei ymmärretä ettei se elämä siitä parane - kohta on taas uusi mies ja sama tilanne, kun elämä tuntuu paskalta. Onnellisuuden salaisuus on riippumattomuus muiden huomiosta ja itsekkäistä "tarpeista", jotka eivät oikeasti ole mitään todellisia vaan kuviteltuja tarpeita. Parisuhteessa elämistä tällainen ei mitenkään estä. Totuus löytyy peilistä ja omista asenteista. Rakastaminen on oleellisempaa kuin rakastetuksi tulemisen harhainen pyyde.
Muuten olet oikeassa, mutta parisuhteessa on aina kaksi ihmistä.
Vaikka toinen osaisi olla onnellinen itsenään ja riippumaton huomiosta ym, se toinen osapuoli voi tehdä elämän onnettomaksi omilla riippuvuksillaan ja vaatimisillaan.
Parisuhde on tasapainoinen, kun sen osapuolet ovat molemmat samassa kehitysvaiheessa. Kypsät ihmiset eivät eroa. Kypsät ihmiset eivät myöskään edellytä toiselta mahdottomia hänen kehitysasteensa huomioon ottaen.
Ap:n kanssa hieman samanlaisessa tilanteessa (osin samoista syistäkin), jossa mietin juuri sitä että mikä on tarpeeksi hyvä suhde, missä kulkee raja että sitä hyvää on riittävästi. Jokainenhan sen joutuu omalla kohdallaan määrittelemään ja siksipä se onkin hankalaa.
Fyysinen väkivalta olisi luonnollisesti esimerkkinä sellainen tekijä, että lähteä pitäisi. Se on selvää. Mutta juuri tällaisessa kiikun kaakun -tilanteessa olen yhtenä päivänä sitä mieltä että kaikki on pääpiirteittäin ihan ok ja toisena että en kyllä tällaiseen halua sitoutua loppuiäkseni.
Tsemppiä ap ja muut samankaltaisen tilanteen kanssa pähkivät.