Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Sairaus muutti minut, kohtalontovereita?
05.06.2021 |
Sairastuin 6 vuotta sitten, meni työkyky ja harrastukset pariksi ekaksi vuodeksi kokonaan. Nyt ollut töissä, väkisin päivä kerrallaan ja muuta elämää mulla ei sitten olekaan ollut. Ihana mieheni ollut tukena kaikki nämä ajat, jaksanut katsoa kun aktiivisesta nuoresta naisesta tuli lähes vuodepotilas. Nyt sain uuden lääkkeen, joka tekee minusta entisen, huomaan miten voima palaa kehoon ja jaksan pitää hauskaakin pakollisten velvollisuuksien lisäksi. Tässä on vain yksi mutta. Huomaan, että sairasvuodet muuttivat minua, olen oppinut vaatimaan itselleni enemmän (ennen otin mukisematta sen, mitä tarjottiin ja tyydyin siihen). Sairauden takia jouduin tappelemaan lääkäreiden kanssa ja vaatimaan parempaa hoitoa, kontrolleja jne. Myös parisuhde tuntuu erilaiselta kuin ennen, olen tajunnut että tyydyin myös mieheni osalta (hän on ihana ja huolehtiva, mutta kaipaisin lisää miehekkyyttä ja oman perheen puolustamista). Kaipaisin kohtalontovereiden tarinoita, mahtavaa olisi, jos joku osaisi vinkata vaikka kirjaa aiheesta. Tuntuu kuin murrosikä olisi alkanut uudelleen, etsin itseäni enkä tiedä mitä haluan tai mistä saan tyydytystä ja iloa.
Kommentit (15)
Välillä on hyvä pohtia elämäntilannettaan, ja mitä haluaa. Kuten itse sanoitkin, se on kuin murrosikä.
Voihan sekin muuttua, mitä mieheltä haluaa, mutta jos vaihdat jämäkämpään mieheen, hänellä ei välttämättä ole niitä muita hyviä piirteitä.
Täydellistä pakettia ei ole olemassakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Välillä on hyvä pohtia elämäntilannettaan, ja mitä haluaa. Kuten itse sanoitkin, se on kuin murrosikä.
Voihan sekin muuttua, mitä mieheltä haluaa, mutta jos vaihdat jämäkämpään mieheen, hänellä ei välttämättä ole niitä muita hyviä piirteitä.
Täydellistä pakettia ei ole olemassakaan.
Se siinä juuri on. Ja hienosti luit rivien välistä, harkitsen jopa eroa. Mutta kun ei voi tietää, millainen se seuraava sitten on. Nykyinen on sentää kärsivällinen ja tietää ainakin yleensä puolesta sanasta, mitä tarkoitan. Ja vika on myös minussa, selvähän se. Ap
Kyllä se muuttaa, pysyvästi. Eikä aina huonompaan suuntaan. Mulla meni sairastaessa iso osa nuoruutta, joten en oikein päässyt mukaan sukupolvikokemuksiin tai siihen tavalliseen nuoren elämään. Niinpä en ole myöskään nyt keski-iässä kaivannut mitään nuoruudesta, vaan ihan aidosti elän nyt elämäni parasta aikaa, peloitta ja kokematta tämän olevan menettämistä ja alamäkeä. Päinvastoin, olen vapaa. Vapaa ulkonäköpaineista, vapaa sosiaalisista paineista, vapaa suorituspaineista, vapaa myös sairaudesta. Olen oman elämäni puikoissa ja nautin siitä suuresti.
Vakava sairaus on myös äärimmäinen testi nuorelle parisuhteelle. Oma mieheni on nähnyt minut heikoimmillani, sairaalloisen ali- ja ylipainoisena, kaljuna, pää pöntössä, asumassa pöntöllä, kauttaaltaan ihottuman peitossa, kaikenlaisissa haavoittuvissa tiloissa - ja jaksanut lohduttaa ja koskea rakastavasti. Hänenkään motiivejaan olla kanssani ei ole tarvinnut koskaan epäillä. Myöhemmin minä olen vuorollani tukenut häntä hänen kompastellessaan. Pidän itseäni onnekkaana, pienet laineet eivät enää venettä keinuta.
42 v :)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se muuttaa, pysyvästi. Eikä aina huonompaan suuntaan. Mulla meni sairastaessa iso osa nuoruutta, joten en oikein päässyt mukaan sukupolvikokemuksiin tai siihen tavalliseen nuoren elämään. Niinpä en ole myöskään nyt keski-iässä kaivannut mitään nuoruudesta, vaan ihan aidosti elän nyt elämäni parasta aikaa, peloitta ja kokematta tämän olevan menettämistä ja alamäkeä. Päinvastoin, olen vapaa. Vapaa ulkonäköpaineista, vapaa sosiaalisista paineista, vapaa suorituspaineista, vapaa myös sairaudesta. Olen oman elämäni puikoissa ja nautin siitä suuresti.
Vakava sairaus on myös äärimmäinen testi nuorelle parisuhteelle. Oma mieheni on nähnyt minut heikoimmillani, sairaalloisen ali- ja ylipainoisena, kaljuna, pää pöntössä, asumassa pöntöllä, kauttaaltaan ihottuman peitossa, kaikenlaisissa haavoittuvissa tiloissa - ja jaksanut lohduttaa ja koskea rakastavasti. Hänenkään motiivejaan olla kanssani ei ole tarvinnut koskaan epäillä. Myöhemmin minä olen vuorollani tukenut häntä hänen kompastellessaan. Pidän itseäni onnekkaana, pienet laineet eivät enää venettä keinuta.
42 v :)
Ihana kuulla! Olen 32, sairastuessani 25 ja juuri valmistunut amkista. Harmittaahan se, että meni uran rakentamiseen ja perheen perustamiseen tärkeimmät vuodet kipeänä, onneksi mulla on vielä aikaa. Ja olen jo oppinut, että hyvät päivät ovat nauttimisen arvoisia ja että terveys menee kaiken edelle. Ehkä olen vasta matkalla tuohon pisteeseen, missä sinä nyt olet, mutta tarinasi antoi uskoa että kyllä tämä hakuaika menee jossain kohtaa ohi ja löydän paikkani maailmasta. Kiitos! Ap
Älä nyt eroa miehestäsi, joka on tukenut sinua ja joka ei jättänyt sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se muuttaa, pysyvästi. Eikä aina huonompaan suuntaan. Mulla meni sairastaessa iso osa nuoruutta, joten en oikein päässyt mukaan sukupolvikokemuksiin tai siihen tavalliseen nuoren elämään. Niinpä en ole myöskään nyt keski-iässä kaivannut mitään nuoruudesta, vaan ihan aidosti elän nyt elämäni parasta aikaa, peloitta ja kokematta tämän olevan menettämistä ja alamäkeä. Päinvastoin, olen vapaa. Vapaa ulkonäköpaineista, vapaa sosiaalisista paineista, vapaa suorituspaineista, vapaa myös sairaudesta. Olen oman elämäni puikoissa ja nautin siitä suuresti.
Vakava sairaus on myös äärimmäinen testi nuorelle parisuhteelle. Oma mieheni on nähnyt minut heikoimmillani, sairaalloisen ali- ja ylipainoisena, kaljuna, pää pöntössä, asumassa pöntöllä, kauttaaltaan ihottuman peitossa, kaikenlaisissa haavoittuvissa tiloissa - ja jaksanut lohduttaa ja koskea rakastavasti. Hänenkään motiivejaan olla kanssani ei ole tarvinnut koskaan epäillä. Myöhemmin minä olen vuorollani tukenut häntä hänen kompastellessaan. Pidän itseäni onnekkaana, pienet laineet eivät enää venettä keinuta.
42 v :)
Ihana kuulla! Olen 32, sairastuessani 25 ja juuri valmistunut amkista. Harmittaahan se, että meni uran rakentamiseen ja perheen perustamiseen tärkeimmät vuodet kipeänä, onneksi mulla on vielä aikaa. Ja olen jo oppinut, että hyvät päivät ovat nauttimisen arvoisia ja että terveys menee kaiken edelle. Ehkä olen vasta matkalla tuohon pisteeseen, missä sinä nyt olet, mutta tarinasi antoi uskoa että kyllä tämä hakuaika menee jossain kohtaa ohi ja löydän paikkani maailmasta. Kiitos! Ap
Uskon että löydät. Hyväksyntä on valtava päänsisäinen (vuosien) työ, joka minulla meni typistetysti niin, että ensin piti lakata vertaamasta itseään ensin siihen, mikä oli ennen sairastumista, sehän oli mennyttä, ja sitten muihin, samanikäisiin, perusterveisiin. Elämähän ei kuitenkaan mene kaikilla samalla tavalla, vaikka sitä ei näe ulkopuolelta....ja kun pysäyttävät ajat osuvat niihin vuosiin, kun "kaikilla muilla" on se opinnot-työpaikka-seurustelu-kokemusten etsintä -putki, tuntuu että jää kaikesta ulos.
Itseään ja suuntaansa joutuu silti etsimään, mutta ihan eri tavalla, omien rajoitustensa armoilla. Niidenkin kanssa oppii kuitenkin luovimaan, ja suuntaamaan tavoitteitaan ja haaveitaan. Tuo etsikkoaika ei ole helppoa, mutta se saattaa johtaa yllättäviin lopputuloksiin juuri siksi, ettei ole enää kiinni siinä omassa mielikuvassa siitä, mitä elämän tulisi olla, eikä haluakaan olla. Tuli mitä tuli, kaisketa mennään yli ja vaikkei mentäisikään, ollaan silti enemmän kuin diagnoosit.
Näin jälkikäteen, myrskyjen laannuttua, sanoisin, että pahimmillaan se tuo katkeruutta ja parhaimmillaan rohkeutta tehdä niitä "ei noin voi tehdä" -ratkaisuja. Myötätuulta matkallesi.
Miksi pitää vaihtaa? Kyllähän miehesi voi oppia miehekkäämmäksi. Opithan puolustamaan paremmin itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellaisia perhettään puolustavia prinssejä löytyy satukirjoista. Se on paljon jos mies on hellä ja huolehtiva ja sitoutuva (sairaudenkin sattuessa). Tarkastele odotuksiasi, ovatko ne loogisia ja realistisia.
Pahoittelut sairastumisestasi. Tällaistahan tämä elämä on. Mikä onni, että tällaisten kokemusten kanssa ei tarvitse jäädä yksin ❤️ Toivon sinulle hyviä hetkiä huomiseen.
Itse asiassa perhettä puolustavia prinssejä löytyy kyllä ihan tosielämästä, minulla on sellainen vierellä eli juurikin päivystyspolilla kun olen ollut useasti täysin kanttuvei, hän käy ahdistelemassa henkilökuntaa (asiallisesti kuitenkin), että saisin kivunlievitystä.
Mutta sairaus muuttaa parisuhdetta, se on selvä. Olet tehnyt isoja oivalluksia siitä miten suhteenne muistuttaa vanhempien parisuhdetta. Suosittelen pariterapiaa, mekin olemme käyneet vakavan, henkeä uhkaavan sairauteni jälkeen. On totta, että kokemus kuoleman läheisyydestä muuttaa näkemystä elämästä. Esimerkiksi osa ystävistä jäi, sellaiset velvollisuusystävät. Parisuhteessa suhde muuttui syvemmäksi, vaikka jo ennestään olemme olleet erittäin tiivis pari.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin voimaannuin ja aloin kaivata miehekästä miestä joka tietää mitä haluaa. Otin eron ja löysinkin nopeasti sellaisen miehen. Siinä menikin sitten aika nopeasti narsistin pahoinpideltävänä kun jämäkkyys paljastui täydelliseksi joustamattomuudeksi ja alistamiseksi, miehekkyys väkivallan uhaksi, kiinnostus seksuaaliseksi nöyryytykseksi ja mustasukkaisuudeksi ja vakaus minun taloudelliseksi hyväksikäytöksi ja velkaannuttamiseksi. Pääsin ulos suhteesta työkyvyttömäksi pahoinpideltynä ja luottotiedottomana. Neuvona, että kannattaa lykätä sitä miehen vaihtoa ja etsiä se kaipaamsa mies itsestään.
Kohtalotoveri = joku, jolla on sama kohtalo.
Kohtalontoveri = joku, joka on kohtalon toveri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sait lottovoittona miehen, joka jäi vierelle, vaikka sairastuit ja nyt olisit dumppaamassa? En kestä
Vierailija kirjoitti:
Sait lottovoittona miehen, joka jäi vierelle, vaikka sairastuit ja nyt olisit dumppaamassa? En kestä
Niinpä, siksi tunnenkin itseni lähes rikolliseksi tuntiessani näin. Ja asiasta puhuminen yhdellekään kaverille on äärettömän vaikeaa, en ole kiittämätön vaikka se siltä kuulostaa. Mutta jos olisin muuttunut ihmisenä ihan muista syistä kuin sairastumisen takia, olisiko tilanne silloin eri? Karkeasti kysyen: olenko nyt "tuomittu" tähän parisuhteeseen ihan vaan siksi kun satuin sairastumaan? Ja onko oikein, että jos kiinnostukseni mieheeni loppuu kokonaan ja olen hänen kanssaan vain velvollisuuden tunnosta, olisiko sekään oikein kumpaakaan kohtaan? Ymmärrän täysin pointtisi ja noin itsekin varmaan ajattelisin jos ystäväni puhelisi tällaisia. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun jaksat paremmin, voi olla että miehelläsikin on enemmän tilaa kasvaa, ehkä halua kasvaa jopa siihen suuntaan kuin toivot. Voi olla että viime vuodet hänellä on ollut isolta osin päällä hoitajan rooli, onko esim ollut virtaa edetä töissä? Paitsi anna hänen hengähtää ensin, kriisit perheessä kuluttavat kaikia perheenjäseniä.
Oma mieheni kasvoi paljon henkisesti 30 ja 40 vuoden välillä. Kasvatti lapsia, otti vastuuta töissä ja vapaaehtoistöissä. Olen yrittänyt myös sanoa ääneen kuinja paljon arvostan sitä mitä tekee.
Alue: Aihe vapaa
Tajusin juuri yhden asian. Vanhempani ovat samaa kastia, kuin minä ja mieheni. Äiti ollut ujo ja isä taas kiltti. Äiti sairasti myös kauan ja hänkin oppi puolustamaan itseään. Isä on edelleen liian kiltti ja se ärsyttää äitiä. Meillä täysin sama kaava, miehemme eivät ole kokeneet samanlaista elämänmuutosta, joka olisi muuttanut tapoja, asennetta tms. Ennen sairauksiamme kaipasimme äitini kanssa hellää kumppania, mutta kokemustemme jälkeen kaipaamme sen lisäksi myös ns. munaa, siis sitä henkistä itsevarmuutta ja perheen puolustamista leijonan lailla. Ja jos joku miettii, mitä tarkoitan puolustamisella, niin sitä että jos ulkopuolinen vaikka epäilee sanomisiani, mies voisi asettua selvästi puolelleni. Äitini kerran suuttui isälle, kun päivystysreissulla isä ei sanallakaan sanonut että emäntä tarvitsee nyt apua, kun olivat lähettämässä kotiin. Kunhan mietin ääneen, ap.