Naisporukassa ulkopuoliseksi jääminen, kokemuksia?

Ehkä he ajattelevat että sinulla on muutakin elämää. Et välttämättä ole ehdottanut näkemistä enemmän kuten nämä muut.

Vierailija kirjoitti:

Elämässä pitää osata ja uskaltaa tehdä asioita yksinkin, ilman mitään laumaa tai juttuseuraa ympärillä. Moni ainoana lapsena kasvanut varmaan tunnistaa tämän kokemuksen. Siinä väkisinkin tottuu ja kasvaa tietynlaiseen itsenäisyyteen. Toki itselläkin lapsuus- ja nuoruusvuosina on aina ollut joku bestis, mutta perhe- ja työkuvioiden, muuttojen ja pitkien välimatkojen takia yhteydenpito on jäänyt. Hyvin menee, ilman minkäänlaista niin sanottua uskottua parasta ystävääkään.

Loppujen lopuksi, tärkeintä on olla sovussa itsensä kanssa, ei elää liikaa muiden ihmisten kautta.

Mitenkähän tämä nyt auttaa Ap:tä, joka kärsii yksinäisyydestä ja ulkoupolisuuden tunteesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama kokemus. Kelpaan kyllä porukkaan, mutta muilla on myös keskenään tapaamisia, joihin minua ei koskaan kutsuta. Olen kertonut, että olen aika yksin ja kavereita on hankala löytää esim. kulttuuririentoihin, joista nämä ihmiset myös kovasti pitävät, mutta siitä huolimatta he kieltäytyvät kutsuistani. Koen sen nöyryyttävänä ja välinpitämättömyytenä, koska he tietävät tilanteeni. Jonkinlaista tarkoitushakuisuutta siinä on taustalla. Nämä kieltäytyjät kyllä kutsuvat yhteisiin menoihin ja niihin mielelläni menenkin, vaikka asia näissä tapaamisissa minua asia vaivaakin, mutta eihän nyt kokonaan kannata eristäytyä kutenkaan. Yhteisissä tapaamisissa tuntuu, että he ovat kiinnostuneita ja olen mukava ja viihdytään ja meillä on hauskaa, en ole mitenkään ulkopuolinen. Mutta hyvin harvakseltaan tapaamme ja siellä on muitakin mukana. Olen siis jotenkin porukkatyyppiä heidän mielestään, mutta en ystävätyyppiä. Sen kun joku kertoisi minulle, että miksi en, niin antaisin mitä vain. Olen kuitenkin avulias ja kyydinnyt näitä ihmisiä, järjestänyt juhlia, olen kuunnellut ja tukenut. Kyytiä siis minulta kysytään, ei muuta ja kun kyyditsee, yritän olla mahdollisimman hyvä kaveri. Meillä on yhteisiä mielenkiinnonkohteita, joita tuon keskusteluun ja yhteisiä puheenaiheita. Siitä ei ole kysymys. En ole juntti, vaan ihan sivistynyt ja huomaavainen ihminen. Aina saan kuitenkin mennä yksin konsertteihin ja teatteriin, syömään ja kahville. Kurjaa.

Minulla on mennyt mielenterveys näitä asioita pohdiskellessa. En vain ymmärrä miksi en kelpaa? Olen hyvyyteen pyrkivä ihminen, en juorua muiden asioita, olen aina pitänyt lupaukseni, en ole koskaan tehnyt ohareita, en ole lainaillut rahaa kavereilta tai mitään muutakaan epämieluisaa. Mielestäni en ansaitse tulla aina jätetyksi ulkopuolelle. Ymmärtäisin sen jos olisin töppäillyt jotenkin, mutta olen yrittänyt olla mahdollisimman oikeamielinen ja oikeudenmukainen aina.

On kuitenkin ollut jonkinlainen helpotus huomata, että kyseessä on hyvin yleinen ilmiö, koska teillä niin monilla on sama kokemus. Ei siis kannata kohtuuttomasti syyttää itseään sekoamiseen asti niin kuin minä olen tehnyt. Ei voi kuin hyväksyä asiat näin. Jotkut vaan on suosittuja ja jotkut ei. Me jotka ei olla, meille tavallaan osoitetaan oma paikkamme hierarkiassa. Vähän niin kuin joku sanoi tuolla ketjun alussa, että meidän tehtävämme on olla yleisönä, jotta joku muu voi olla se tähti.

Onko moni ulkopuolelle suljettu ihminen tällainen poikkeuksellisen hyvä, kiltti, ystävällinen ja hyvyyteen pyrkivä, jopa ns. henkisen kasvun ihminen? Se nimittäin voisi selittää asiaa. Jos muut nimitäin ovat "ihan tavallisia" ihmisiä, jotka siis eivät pyri hyvyyteen ja muuttumaan paremmiksi, vaan sallivat itselleen ilkeyden, pahan puhumisen, juoruilun, vittuilun ja ilkeilyn, kaikenlaisten ilkeiden juttujen tahallaan tekemisen muille, niin tällaiset yleensä aistivat, että se toinen henkilö on oikeasti parempi kuin he ja tuntevat sitten kateutta, alemmuutta ja siitä tätä henkilöä kohtaan kumpuavaa vihaa. Sulkevat mieluummin tällaisen mielestään "liian täydellisen" henkilön ulkopuolelle, jottei tarvitse tuntea sitä alemmuutta ja epämiellyttäviä tunteita ja alituista muistutusta siitä, millaiseksi heidänkin pitäisi kasvaa.

Ei minusta ilkeät, kieroilevat ihmiset ole enemmistö. Heitä on aina joku joukossa, mutta valtaosa on normaaleja,käytöstavat omaavia. Kyllä ihmisiä erottaa jo luonne, moraali, näkemykset asioista. Jotkut on kilttejä ja rauhallisia luonteeltaan ja etsiytyvät samankaltaisten joukkoon, eli eivät välttämättä viihdy röyhkeiden ja piittaamattomien ihmisten kanssa. Se on ihan normaalia. Eli ei röyhkeät ihmiset välttämättä sulje käytöstavat omaavia ihmisiä pois piiristään sen vuoksi,että tuntisivat itse olevansa huonompia vaan ihan siksi, etteivät tunne olevansa samankaltaisia. Samanlaiset lapset leikkii parhaiten yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset ovat usein melko kateellisia millon mistäkin ja millon kenellekin.

Vaikka ei varmaan lohduta yhtään, mut tarkastele asiaa siltäkin kantilta, että onko sinussa tai sinulla jotain sellaista mistä nuut tai jotkut ryhmästäsi voisivat olla kateellisia sinulle. Ehkä sen takia alkoivat kulkea keskenään tai sen kanssa jonka kanssa tuntevat enemmän sympatiaa tms yhteenkuuluvuutta.

On myös olemassa henkilöitä jotka eivät viihdy isossa porukassa tai vaikka ovat siinä tähän asti olleet, mutta ovat kuitenkin mielummin kahden.

Esim introverttiyteen taipuvaiset ihmiset ovat tällaisia, on helpompi olla kun ympärillä ei ole isoa porukkaa, kahdestaan tulee paremmin kuulluksi.

Puheet naisten kateudesta ovat liioittelua. Myös miehet osaavat olla kateellisia, mutta se näkyy eri tavalla kuin naisilla. Ollaan salaa vihaisia, jos joku tuttava on saanut hankittua oikein hienon auton tai muun vempeleen. Puhutaan ikäviä, jos joku kaveri on löytänyt kivannäköisen tyttöystävän tai vaimon. Työelämässä miehet voivat tehdä toisilleen monenlaista jäynää kuten levittää totuudenvastaisia huhuja työkaverin työtaidoista tai "mieskunnosta".

Totta. Miehet juoruilevat, juonivat, puukottavat selkään, draamailevat ja käyvät tunteella paljon enemmän kuin naiset. Mutta heitähän ei saa kritisoida.

Kyllä äidiksi tuleminen vaikuttaa niin, että lapsettomat kaverit kokevat ulkopuolisuuden tunnetta äideiksi tulleisiin. Niin paljon kuviot äideillä muuttuu ja puheenaiheet. Mut onhan se luonnollista. Silti ystävyys voi säilyä, jos halua ja tahtoa löytyy molemmin puolin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä äidiksi tuleminen vaikuttaa niin, että lapsettomat kaverit kokevat ulkopuolisuuden tunnetta äideiksi tulleisiin. Niin paljon kuviot äideillä muuttuu ja puheenaiheet. Mut onhan se luonnollista. Silti ystävyys voi säilyä, jos halua ja tahtoa löytyy molemmin puolin.

Joo varmasti. Mutta myös niin päin, että lapsettomia ei jaksa loputtomiin asti kiinnostaa se jos puheenaiheet pyörivät vain lasten ympärillä. Mutta kuten sanoit, ystävyys voi säilyy jos halua ja tahtoa löytyy molemmin puolin. Onneksi omassa kaveriporukassa on käynyt näin onnekkaasti, osalla on lapsia ja osalla ei, lapselliset puhuvat jonkin verran lapsistaan mutta keskustelunaiheita on onneksi muitakin.

Minulla on samankaltaisia kokemuksia ihan jo peruskouluajoilta ja myöhemmin yliopistosta. Yliopistossa meitä oli juurikin noin 5 hengen naisporukka ja opiskelimme miesvaltaisella alalla samalla vuosikurssilla. Tehtiin useimmiten ryhmätyöt koulussa yhdessä ja paritöissäkin jakauduimme niin, että naiset ovat keskenään, käytiin opiskelupiirien tapahtumissa porukalla jne. Opiskeluaikoina suuntauduttiin sitten eri kursseille vähitellen ja sovittiin yhteisiä tapaamisia erilaisiin opiskelijoiden vapaa-ajan tapahtumiin. Muuten en tavannut tai jutellut oikeastaan kellekään näistä naisista. Sain sitten näissä tapaamisissa kuulla, miten muut olikin treffanneet keskenään ja puhuvat puhelimessa/viestittelevät säännöllisesti. Minut oli vain jätetty jotenkin ulkopuolelle, vaikka olisin mielelläni nähnyt heitä ihan muutoinkin kuin opiskelijabileissä ja käynyt vaikka kahvilla ym. Yritin itsekin järjestää keskenäisiä tapaamisia, mutta ei ottanut tuulta alleen. Heillä oli kuulemma jopa yhteisiä harrastuksia, joita minäkin olisin halunnut harrastaa jos seuraa olisi ollut.

Nyt ollaan jo työelämässä. Ainejärjestöllämme on tapana pitää vuosittain tapahtumia, joissa on myös valmistuneita opiskelijoita ja siellä sitten tavataan ja vaihdetaan aina pitkän aikavälin kuulumiset. Hauskaa on aina ollut ja paljon ollaan naurettu yhdessä vanhoille muistoille.

Olen tyytynyt tähän rooliin, etten kuulukaan siihen sisäpiiriin sitten kuitenkaan. Joidenkin miespuolisten vanhojen opiskelukavereiden kanssa vaihdellaan kuulumisia ja chattaillaan ihan muuten vaan niinkuin normaalit kaverit tekevät. He ovat ihmetelleet, että miten en pidäkään yhteyttä näihin naisiin, kun tullaan niin hyvin kuitenkin juttuun ja ollaan naisten kanssa hyvin samankaltaisia. Syytä en tiedä, onko se sitten naisten joku tapa jättää aina yksi ulkopuolelle? Meitäkin oli pariton määrä, niin ehkä sitten olin vain "ylimääräinen". Tämä ulkopuolisuuden tunne tuntui aiemmin tosi pahalta ja on varmasti jättänyt jälkensä. En mielellään tapaa puolison kavereita, vaan pidän tarkoituksella vähän kaukaisemmat välit etten tule taas hylätyksi. Ei ole viiden vuoden avioliitonkaan jälkeen esim mieheni kavereiden puhelinnumeroita tai FB/Linkedin yhteyksiä.

Jotenkin tuntuu, että pitkän kirjoituksen tehnyt "ulkopuolelle jätetty" on itsekin jättäytynyt ulkopuolelle. Ei halua olla edes puolisonsa kavereitten kanssa tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Jos näette niin harvoin ja näkemisien välillä ei ole mitään yhteydenpitoa ainakaan sinun puoleltasi, niin voiko sitä edes sanoa ystäväporukaksi? Sitten ainakin pidän ystäviini useammin yhteyttä ja he pitävät minun suuntaan myös. Vaikka emme näkisikään, niin muitakin yhteydenpitotapoja on.

Metsä on siis vastannut sinulle tasan niin kuin olet sinne huutanut, eli et voi valitettavasti syyttää muita passiivisuudestasi tai siitä, että muut naiset eivöt ole lähentyneet kanssasi. Jos et anna heille mitään tai ole kiinnostunut heistä ollenkaan, vaan vain hengaat siinä sivussa, niin jäät kyllä pimentoon ja unohduksiin nopeasti.

Tämä on niin ärsyttävän totta mutta miten sen saisi taottua tuonne korvien väliin? 

Teidän porukassa on yks liikaa. Pitää olla tasaparit.

Miehille käy isot porukat, naisella pitää useasti olla se oma bästis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset ovat usein melko kateellisia millon mistäkin ja millon kenellekin.

Vaikka ei varmaan lohduta yhtään, mut tarkastele asiaa siltäkin kantilta, että onko sinussa tai sinulla jotain sellaista mistä nuut tai jotkut ryhmästäsi voisivat olla kateellisia sinulle. Ehkä sen takia alkoivat kulkea keskenään tai sen kanssa jonka kanssa tuntevat enemmän sympatiaa tms yhteenkuuluvuutta.

On myös olemassa henkilöitä jotka eivät viihdy isossa porukassa tai vaikka ovat siinä tähän asti olleet, mutta ovat kuitenkin mielummin kahden.

Esim introverttiyteen taipuvaiset ihmiset ovat tällaisia, on helpompi olla kun ympärillä ei ole isoa porukkaa, kahdestaan tulee paremmin kuulluksi.

 

Puheet naisten kateudesta ovat liioittelua. Myös miehet osaavat olla kateellisia, mutta se näkyy eri tavalla kuin naisilla. Ollaan salaa vi

Voi kyllä! Käytetään myös muita hyväksi ja kieroillaan. Miehethän ovat niiiin lojaaleita ja päin naamaa rehellisiä, eiku...

Vierailija kirjoitti:

Kyllä äidiksi tuleminen vaikuttaa niin, että lapsettomat kaverit kokevat ulkopuolisuuden tunnetta äideiksi tulleisiin. Niin paljon kuviot äideillä muuttuu ja puheenaiheet. Mut onhan se luonnollista. Silti ystävyys voi säilyä, jos halua ja tahtoa löytyy molemmin puolin.

Itselläni on kokemusta nimenomaan siitä, että jäin ulkopuoliseksi tullessani äidiksi. Minua ei enää pyydetty mihinkään, vaikka todellakin olisin päässyt. Minä kutsuin "ystäviä" yksille, leffaan, rannalle tms. ilman lasta totta kai, niin eivät päässeet, mutta hetken päästä oli somessa kuvaa, kun olivat ilman minua jne. 

Aikoja sitten minulla oli tällainen kaveriporukka. Tuntuu etten kelvannut kahdenkeskeiseksi seuraksi kuin silloin ku tarvittiin olkapäätä tai apua jossain. Ajan kuluessa ajauduin koko porukasta erilleen ja sittemmin se on kai enimmäkseen hajonnutkin. Jälkikäteen olen todennut ettei meillä ehkä ollut aidosti kemiaa eikä samanlaisia arvoja, ja he ehkä tajusivat sen ennen minua. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä äidiksi tuleminen vaikuttaa niin, että lapsettomat kaverit kokevat ulkopuolisuuden tunnetta äideiksi tulleisiin. Niin paljon kuviot äideillä muuttuu ja puheenaiheet. Mut onhan se luonnollista. Silti ystävyys voi säilyä, jos halua ja tahtoa löytyy molemmin puolin.

En ole tätä koskaan ymmärtänyt. En koe mitään ulkopuolisuuden tunnetta äideiksi tulleisiin ystäviini, ja voimme ihan hyvin edelleen keskustella mistä vaan. Välillä puhutaan lapsista koska vaikken itse halua niitä, kasvaminen ja lapsuus ovat minusta mielenkiintoisia asioita ja kuulen mielelläni ystävieni kokemuksista. Välillä sitten taas puhutaan jostain muusta, koska ystävilläni on edelleen oma persoona. 

Vierailija kirjoitti:

Jollet suostu juoruilemaan et kelpaa

Totta. Työporukkani oli melko tiivis ja huomasin, että en oikei kelvannut porukkaan, kun en kertonut mitään juoruja poissa paikalta olevista. Vähitellen jäin pois kuvioista.

Vierailija kirjoitti:

Teidän porukassa on yks liikaa. Pitää olla tasaparit.

Miehille käy isot porukat, naisella pitää useasti olla se oma bästis.

Ei tasaparit ongelmaa poista. Kuten au pair Manilassa nähtiin, niin yksi pomo saa kaksi muutakin syrjimään neljättä. Se on jokin tyhmien alkukantaisella älykkyydellä varustettujen ihmisten laumavietti, jossa yhtä lauman jäsentä pitää kiusata.

No juu. Minä henk koht. inhoan työskennellä naistyöyhteisöissä johtuen aiemmista kokemuksista. Kukaan ei ole niin lyttäävä ja alistava kuin kanssanainen, joka tahtoo kokeilla tottelenko häntä vaikkei hän ei olisi asemassa, jossa minun tarvitsisi ottaa häneltä minkäänlaisia ohjeitaa vastaan. En edelleenkään tahdo kädest äpitelijää mitä yksinkertaisimpiin suorittaviin töihin.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei ole koskaan otettu mihinkään naisporukkaa nuorempana. Nyt vanhempana en ole enää edes kiinnostunut koko asiasta.

Voi itku näitä odottajia ja toivovia, jotka siis odottaa, että toiset oikein kutsuvat teitä porukoihinsa. Porukoihin mennään aktiivisina ja innokkaina eikä asenteella pliis huomioikaa nyt minua, vaan yritetään itse huomioida muita.

Aina kun on isompi porukka niihin muodostuu klikkejä.  Tilanteet muuttuu, elämä menee eteenpäin, mikään on harvoin täysin pysyvää. 

Voit kysyä asiasta, mutta yhtä hyvin etsiä uuden porukan.

Olen ollut samanlaisessa tilanteessa harrastuksen kautta. Kyllä minulle puhuttiin, mutta ehkä koska olin heitä hieman vanhempi jäin ryhmän ulkopuolelle. Lopulta jättäydyin pois. Jos haluaisin pääsisin sinne vielä, mutta en tiedä haluanko. 

Voi kuulostaa erikoiselta, mutta viihdyn yksin. Minulla on niin paljon mielenkiintoista tekemistä, että aika ei meinaa riittää.  Voisin kuitenkin mennä johonkin harrastus porukkaan. Jossa voi tavata muita, mutta ei tarvitse pitää tiiviimpää yhteyttä.

Naisporukat on vaikeita. Kerron tässä vain oman kokemukseni, koska en osaa aloituksen tilannetta kommentoida ja aloittaja ei välttämättä ole enää linjoilla vuosien jälkeen.

En ole koskaan pärjännyt naisten kanssa ja nimenomaan naisporukoiden. Yksittäisiä ystäviä minulla on, mutta enemmän naisia kerralla --> pieleen menee. Jos olisin mies, minulle annettaisiin kaikki anteeksi ja olisin vain hauska tyyppi. Mutta koska olen nainen, minun pitäisi lukea rivien välistä, muistaa syntymäpäivät, huomioida ja kysellä kuulumisia aina ennen asiaan menoa jne. Miehiltä ei samaa odoteta.

Olen myös erkaantunut siskoistani, sillä he ovat loukkaantuneita jostakin, mutta syytä en tiedä enkä osaa kuvitella. Ketään en ole tarkoituksella loukannut. Minulta on varmaan jäänyt jotain huomaamatta, ja siitä ollaan katkeria. Tai sitten minä vain ihmisenä olen vääränlainen, koska pitää olla tietynlainen, toimia ja ajatella tietyllä tavalla.

Miesporukoissa olen aina tullut hyväksytyksi tällaisena kuin olen.

Koen, että naiset pyrkivät käyttämään valtaa toisiin naisiin. Heillä on jokin protokolla ja hierarkia, jota en ymmärrä. Viikonloppuni eivät ole tehokkaita, en ilahduta naapuria vastaleivotuilla sämpylöillä tai ymmärrä tarjoutua avuksi, jos ei kysytä. Aavistelen, että minua pidetään itsekkäänä, ja se on poissulkemisen peruste. Mutta en tiedä!