Naisporukassa ulkopuoliseksi jääminen, kokemuksia?

Minulla on sama kokemus. Kelpaan kyllä porukkaan, mutta muilla on myös keskenään tapaamisia, joihin minua ei koskaan kutsuta. Olen kertonut, että olen aika yksin ja kavereita on hankala löytää esim. kulttuuririentoihin, joista nämä ihmiset myös kovasti pitävät, mutta siitä huolimatta he kieltäytyvät kutsuistani. Koen sen nöyryyttävänä ja välinpitämättömyytenä, koska he tietävät tilanteeni. Jonkinlaista tarkoitushakuisuutta siinä on taustalla. Nämä kieltäytyjät kyllä kutsuvat yhteisiin menoihin ja niihin mielelläni menenkin, vaikka asia näissä tapaamisissa minua asia vaivaakin, mutta eihän nyt kokonaan kannata eristäytyä kutenkaan. Yhteisissä tapaamisissa tuntuu, että he ovat kiinnostuneita ja olen mukava ja viihdytään ja meillä on hauskaa, en ole mitenkään ulkopuolinen. Mutta hyvin harvakseltaan tapaamme ja siellä on muitakin mukana. Olen siis jotenkin porukkatyyppiä heidän mielestään, mutta en ystävätyyppiä. Sen kun joku kertoisi minulle, että miksi en, niin antaisin mitä vain. Olen kuitenkin avulias ja kyydinnyt näitä ihmisiä, järjestänyt juhlia, olen kuunnellut ja tukenut. Kyytiä siis minulta kysytään, ei muuta ja kun kyyditsee, yritän olla mahdollisimman hyvä kaveri. Meillä on yhteisiä mielenkiinnonkohteita, joita tuon keskusteluun ja yhteisiä puheenaiheita. Siitä ei ole kysymys. En ole juntti, vaan ihan sivistynyt ja huomaavainen ihminen. Aina saan kuitenkin mennä yksin konsertteihin ja teatteriin, syömään ja kahville. Kurjaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro tarkemmin mitä se teidän viiden hengen porukka, johon kuulut, tekee yhdessä? Siinä harrastuksessa siis.

Onko siellä muita paikalla ja jos on niin miten se 5 hlöä siitä erottuu.

Aloittajalle

Luin aloituksesi ja luvattoman paljon tuttua sieltä löysin. Olen vaimo, äiti, isoäiti ja psyk.puolen hoitaja n. 40 vuoden ajalta. Siksi tämä henkilöhistoria jotta voin puhua asiasta kokemusteni mukaan. Kyllähän jo kouluaikana valikoitui pieniä ryhmiä joista aina jotekin "poistettiin" joitakin, sen kyllä tajusi heidän käytöksestään. Varsikin lukioaikana vanhat hyvät ystävät jäivät kun uusia tuli. Opiskeluaika oli seurusteluineen ja avioliittoineen helpompi mutta myös silloin oli tuota "piiri pieni pyörii" juttua. No, ne kaverit oli ja meni! Työyhteisössä naiset ovat valitettavasti "toinen toiselle susi", ei aina mutta pienessä työyhteisössä valitettavasti.

Jo varhain tyttöjeni kaveripiirissä ilmeni tälläista. Minulla on tyttöjä ja yksi poika. Pitkään kotona heitä hoitaneena ja läsnäolleena tyttöjen ja poikein kaverisuhteissa on eroja. Tytöt ovat enemmän tällaisia " kahden kimppa" ja helposti jättävät jonkun yksin. Pojat ovat reilumpia, ainakin kokemukseni mukaan, kaikki mahtui mukaan, oli mahdollisuus kunnon ulkopeleihin jne. Varmaan siinäkin oli jotain "syrjimistä" mutta lopulta kaikki mahtui mukaan. Pojat olivat mielestäni reilumpia kuin tytöt. Tytöillä oli sitä kahdenkeskistä kuiskuttelua toisten läsnäollessa, pojilla vähemmän. Se lapsista mutta pointtini onkin se, että tytöistä kasvaa naisia, pojista miehiä ja tämä käyttäytyminen jatkuu ja jatkuu. Miksi? Mallioppimista?

Olen työskennellyt koko työhistoriani naisvaltaisella osastolla, vain muutama mies, mutta koen heidän tasapainottaneen osaston työyhteisön henkeä.

Kai siinä on se, että naiset ovat intensiivisempiä ihmissuhteissa. Parisuhteissakin naiset sulkeutuu ja keskittyy vain mieheensä, kaverit jää. Miehet on jotenkin rennompia ihmissuhteissa. Kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa eikä aina jotain sielunkumppanuutta.

Ai että miten paljon helpommalla pääsee tällainen introvertti, joka ei edes kaipaa ystäviä. Töissä joudun olemaan sosiaalinen mutta vapaalla riittää miehen ja lapsen seura. Välillä näemme sisarusten perheitä mutta enempää en jaksaisi. Ei ole mikään ongelma mennä yksin leffaan, syömään tai oikeastaan minnekään. Jo lapsena viihdyin yhden hyvän kaverin kanssa enkä kaipaillut isoja kaveriporukoita. Ikävää toki jos kaipaa ystäviä eikä niitä löydä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama kokemus. Kelpaan kyllä porukkaan, mutta muilla on myös keskenään tapaamisia, joihin minua ei koskaan kutsuta. Olen kertonut, että olen aika yksin ja kavereita on hankala löytää esim. kulttuuririentoihin, joista nämä ihmiset myös kovasti pitävät, mutta siitä huolimatta he kieltäytyvät kutsuistani. Koen sen nöyryyttävänä ja välinpitämättömyytenä, koska he tietävät tilanteeni. Jonkinlaista tarkoitushakuisuutta siinä on taustalla. Nämä kieltäytyjät kyllä kutsuvat yhteisiin menoihin ja niihin mielelläni menenkin, vaikka asia näissä tapaamisissa minua asia vaivaakin, mutta eihän nyt kokonaan kannata eristäytyä kutenkaan. Yhteisissä tapaamisissa tuntuu, että he ovat kiinnostuneita ja olen mukava ja viihdytään ja meillä on hauskaa, en ole mitenkään ulkopuolinen. Mutta hyvin harvakseltaan tapaamme ja siellä on muitakin mukana. Olen siis jotenkin porukkatyyppiä heidän mielestään, mutta en ystävätyyppiä. Sen kun joku kertoisi minulle, että miksi en, niin antaisin mitä vain. Olen kuitenkin avulias ja kyydinnyt näitä ihmisiä, järjestänyt juhlia, olen kuunnellut ja tukenut. Kyytiä siis minulta kysytään, ei muuta ja kun kyyditsee, yritän olla mahdollisimman hyvä kaveri. Meillä on yhteisiä mielenkiinnonkohteita, joita tuon keskusteluun ja yhteisiä puheenaiheita. Siitä ei ole kysymys. En ole juntti, vaan ihan sivistynyt ja huomaavainen ihminen. Aina saan kuitenkin mennä yksin konsertteihin ja teatteriin, syömään ja kahville. Kurjaa.

Minulla on mennyt mielenterveys näitä asioita pohdiskellessa. En vain ymmärrä miksi en kelpaa? Olen hyvyyteen pyrkivä ihminen, en juorua muiden asioita, olen aina pitänyt lupaukseni, en ole koskaan tehnyt ohareita, en ole lainaillut rahaa kavereilta tai mitään muutakaan epämieluisaa. Mielestäni en ansaitse tulla aina jätetyksi ulkopuolelle. Ymmärtäisin sen jos olisin töppäillyt jotenkin, mutta olen yrittänyt olla mahdollisimman oikeamielinen ja oikeudenmukainen aina.

On kuitenkin ollut jonkinlainen helpotus huomata, että kyseessä on hyvin yleinen ilmiö, koska teillä niin monilla on sama kokemus. Ei siis kannata kohtuuttomasti syyttää itseään sekoamiseen asti niin kuin minä olen tehnyt. Ei voi kuin hyväksyä asiat näin. Jotkut vaan on suosittuja ja jotkut ei. Me jotka ei olla, meille tavallaan osoitetaan oma paikkamme hierarkiassa. Vähän niin kuin joku sanoi tuolla ketjun alussa, että meidän tehtävämme on olla yleisönä, jotta joku muu voi olla se tähti.

TheBaskanTiian kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama kokemus. Kelpaan kyllä porukkaan, mutta muilla on myös keskenään tapaamisia, joihin minua ei koskaan kutsuta. Olen kertonut, että olen aika yksin ja kavereita on hankala löytää esim. kulttuuririentoihin, joista nämä ihmiset myös kovasti pitävät, mutta siitä huolimatta he kieltäytyvät kutsuistani. Koen sen nöyryyttävänä ja välinpitämättömyytenä, koska he tietävät tilanteeni. Jonkinlaista tarkoitushakuisuutta siinä on taustalla. Nämä kieltäytyjät kyllä kutsuvat yhteisiin menoihin ja niihin mielelläni menenkin, vaikka asia näissä tapaamisissa minua asia vaivaakin, mutta eihän nyt kokonaan kannata eristäytyä kutenkaan. Yhteisissä tapaamisissa tuntuu, että he ovat kiinnostuneita ja olen mukava ja viihdytään ja meillä on hauskaa, en ole mitenkään ulkopuolinen. Mutta hyvin harvakseltaan tapaamme ja siellä on muitakin mukana. Olen siis jotenkin porukkatyyppiä heidän mielestään, mutta en ystävätyyppiä. Sen kun joku kertoisi minulle, että miksi en, niin antaisin mitä vain. Olen kuitenkin avulias ja kyydinnyt näitä ihmisiä, järjestänyt juhlia, olen kuunnellut ja tukenut. Kyytiä siis minulta kysytään, ei muuta ja kun kyyditsee, yritän olla mahdollisimman hyvä kaveri. Meillä on yhteisiä mielenkiinnonkohteita, joita tuon keskusteluun ja yhteisiä puheenaiheita. Siitä ei ole kysymys. En ole juntti, vaan ihan sivistynyt ja huomaavainen ihminen. Aina saan kuitenkin mennä yksin konsertteihin ja teatteriin, syömään ja kahville. Kurjaa.

Minulla on mennyt mielenterveys näitä asioita pohdiskellessa. En vain ymmärrä miksi en kelpaa? Olen hyvyyteen pyrkivä ihminen, en juorua muiden asioita, olen aina pitänyt lupaukseni, en ole koskaan tehnyt ohareita, en ole lainaillut rahaa kavereilta tai mitään muutakaan epämieluisaa. Mielestäni en ansaitse tulla aina jätetyksi ulkopuolelle. Ymmärtäisin sen jos olisin töppäillyt jotenkin, mutta olen yrittänyt olla mahdollisimman oikeamielinen ja oikeudenmukainen aina.

On kuitenkin ollut jonkinlainen helpotus huomata, että kyseessä on hyvin yleinen ilmiö, koska teillä niin monilla on sama kokemus. Ei siis kannata kohtuuttomasti syyttää itseään sekoamiseen asti niin kuin minä olen tehnyt. Ei voi kuin hyväksyä asiat näin. Jotkut vaan on suosittuja ja jotkut ei. Me jotka ei olla, meille tavallaan osoitetaan oma paikkamme hierarkiassa. Vähän niin kuin joku sanoi tuolla ketjun alussa, että meidän tehtävämme on olla yleisönä, jotta joku muu voi olla se tähti.

Itsellä tosiaan se että, ihmisiä on ympärillä kyllä mutta monien seurassa ollessa ulkopuolisuuden tunne. Tavallaan yksinäinen, tavallaan en.

Elämäni tarina, oikein koskaan ei ole onnistanut, aina kolmas pyörä tai muuta kitkaa. Lapsuusaikaisen parhaan kaverin ja kouluaikaisen parhaan kaverin "vei" sama tyttö, opiskeluaikainen bestis hurahti joogalentäjäporukkaan, aikuisiän rakkain ystävä kuoli syöpään.

No, toisilla nyt vaan on enemmän keskinäistä kemiaa kuin toisilla. Sellaista se ystävyys on. Eiköhän se sunkin aikas vielä tule. Vai haluaisitko että sun kanssa kaveerattaisiin säälistä? Itse en ainakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta löytyy. Liian kaunis jätetään ulkopuolelle kateuden vuoksi.

Tai jollain lailla erottuva. Esimerkiksi itse olen as-piirteinen ja normaalit naiset välttelevät minua kuin ruttoa.

Jos as-piirteinen tarkoittaa autismin piirteitä, niin kommentoin tähän. Yritin kerran olla tällaisen naisen ystävä, mutta se meni mahdottomaksi hänen kertakaikkiaan huonojen sosiaalisten taitojensa vuoksi. Hän mm. puhui tauotta omista jutuistaan ja mielenkiinnonkohteistaan, tuntui että virkani oli vain ja ainoastaan kuunnella ja kehua häntä. Jos joskus yritin osallistua keskusteluun hän surutta keskeytti ja puhui päälle, saattoi joskus keskeen lauseen häipyä paikaltakin. Hän myös tuijotti minua usein kiusallisen pitkään, ehkä yriten tulkita minua? Muitakin "omituisuuksia" kyllä oli, mutta ne eivät haitanneet, pidän erilaisista persoonallisuuksista. Käsittääkseni autismin piirteitä omaaville on olemassa terapioita, jossa sosiaalisia taitoja yms. harjoitellaan, mutta hän ei tuntunut huomaavan mitään ongelmaa itsessään.

Mulla ei ole ystäviä enkä edes halua. Olen kaikki työpäivät ihmisten kanssa joten illat vietän mieluiten kotona. Työkaverien piirissä olen outo, ikäni puolesta pitäisi kuunnella esim. iskelmää ym. mutta ei kiinnosta.Kuuntelen räppiä ym. Käydä joogassa tms. Olen asunut ulkomailla ja nähnyt paljon elämässä ja nyt ensimmäistä kertaa haluan vain olla. Joku mummous ei kiinnosta yhtään,lapset ei aio omia lapsia tehdä. Välillä on ulkopuolinen olo, mutta ei niin että haittaisi. Puoliso on pääasiassa työmatkoilla, mulle tämä elämä sopii mainiosti. Viihdyn yksinkin hyvin. Ystävät on yliarvostettu juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama kokemus. Kelpaan kyllä porukkaan, mutta muilla on myös keskenään tapaamisia, joihin minua ei koskaan kutsuta. Olen kertonut, että olen aika yksin ja kavereita on hankala löytää esim. kulttuuririentoihin, joista nämä ihmiset myös kovasti pitävät, mutta siitä huolimatta he kieltäytyvät kutsuistani. Koen sen nöyryyttävänä ja välinpitämättömyytenä, koska he tietävät tilanteeni. Jonkinlaista tarkoitushakuisuutta siinä on taustalla. Nämä kieltäytyjät kyllä kutsuvat yhteisiin menoihin ja niihin mielelläni menenkin, vaikka asia näissä tapaamisissa minua asia vaivaakin, mutta eihän nyt kokonaan kannata eristäytyä kutenkaan. Yhteisissä tapaamisissa tuntuu, että he ovat kiinnostuneita ja olen mukava ja viihdytään ja meillä on hauskaa, en ole mitenkään ulkopuolinen. Mutta hyvin harvakseltaan tapaamme ja siellä on muitakin mukana. Olen siis jotenkin porukkatyyppiä heidän mielestään, mutta en ystävätyyppiä. Sen kun joku kertoisi minulle, että miksi en, niin antaisin mitä vain. Olen kuitenkin avulias ja kyydinnyt näitä ihmisiä, järjestänyt juhlia, olen kuunnellut ja tukenut. Kyytiä siis minulta kysytään, ei muuta ja kun kyyditsee, yritän olla mahdollisimman hyvä kaveri. Meillä on yhteisiä mielenkiinnonkohteita, joita tuon keskusteluun ja yhteisiä puheenaiheita. Siitä ei ole kysymys. En ole juntti, vaan ihan sivistynyt ja huomaavainen ihminen. Aina saan kuitenkin mennä yksin konsertteihin ja teatteriin, syömään ja kahville. Kurjaa.

Minulla on mennyt mielenterveys näitä asioita pohdiskellessa. En vain ymmärrä miksi en kelpaa? Olen hyvyyteen pyrkivä ihminen, en juorua muiden asioita, olen aina pitänyt lupaukseni, en ole koskaan tehnyt ohareita, en ole lainaillut rahaa kavereilta tai mitään muutakaan epämieluisaa. Mielestäni en ansaitse tulla aina jätetyksi ulkopuolelle. Ymmärtäisin sen jos olisin töppäillyt jotenkin, mutta olen yrittänyt olla mahdollisimman oikeamielinen ja oikeudenmukainen aina.

On kuitenkin ollut jonkinlainen helpotus huomata, että kyseessä on hyvin yleinen ilmiö, koska teillä niin monilla on sama kokemus. Ei siis kannata kohtuuttomasti syyttää itseään sekoamiseen asti niin kuin minä olen tehnyt. Ei voi kuin hyväksyä asiat näin. Jotkut vaan on suosittuja ja jotkut ei. Me jotka ei olla, meille tavallaan osoitetaan oma paikkamme hierarkiassa. Vähän niin kuin joku sanoi tuolla ketjun alussa, että meidän tehtävämme on olla yleisönä, jotta joku muu voi olla se tähti.

Minä olen myös samanlainen. Nyt kun lapset ovat kasvaneet, kaikki äiti-kaverit ovat jääneet, vaikka ennen oltiin päivittäin yhteydessä. Olin tuossa porukassa tosi onnellinen. Nyt tuosta porukasta jotkut ovat ystävystyneet ja näkevät ilman lapsia. Minua ei kukaan pyydä, enkä jaksa enää tyrkyttäytyä. Olen luultavasti tylsä ihminen. Minulla ei ole kovin voimakkaita mielipiteitä, vaan kuuntelen mieluummin. Olen myös melko ujo, mutta todella luotettava ystävä. Itkettää tämä tilanne.

Mä voin tulla mukaan, tuntisitte itsenne hyvin sisäpuoliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama kokemus. Kelpaan kyllä porukkaan, mutta muilla on myös keskenään tapaamisia, joihin minua ei koskaan kutsuta. Olen kertonut, että olen aika yksin ja kavereita on hankala löytää esim. kulttuuririentoihin, joista nämä ihmiset myös kovasti pitävät, mutta siitä huolimatta he kieltäytyvät kutsuistani. Koen sen nöyryyttävänä ja välinpitämättömyytenä, koska he tietävät tilanteeni. Jonkinlaista tarkoitushakuisuutta siinä on taustalla. Nämä kieltäytyjät kyllä kutsuvat yhteisiin menoihin ja niihin mielelläni menenkin, vaikka asia näissä tapaamisissa minua asia vaivaakin, mutta eihän nyt kokonaan kannata eristäytyä kutenkaan. Yhteisissä tapaamisissa tuntuu, että he ovat kiinnostuneita ja olen mukava ja viihdytään ja meillä on hauskaa, en ole mitenkään ulkopuolinen. Mutta hyvin harvakseltaan tapaamme ja siellä on muitakin mukana. Olen siis jotenkin porukkatyyppiä heidän mielestään, mutta en ystävätyyppiä. Sen kun joku kertoisi minulle, että miksi en, niin antaisin mitä vain. Olen kuitenkin avulias ja kyydinnyt näitä ihmisiä, järjestänyt juhlia, olen kuunnellut ja tukenut. Kyytiä siis minulta kysytään, ei muuta ja kun kyyditsee, yritän olla mahdollisimman hyvä kaveri. Meillä on yhteisiä mielenkiinnonkohteita, joita tuon keskusteluun ja yhteisiä puheenaiheita. Siitä ei ole kysymys. En ole juntti, vaan ihan sivistynyt ja huomaavainen ihminen. Aina saan kuitenkin mennä yksin konsertteihin ja teatteriin, syömään ja kahville. Kurjaa.

Oletko sinä koskaan pyytänyt ketään heistä kahdestaan jonnekin rientoihin? 

On kyllä suomalainen sosiaalinen elämä kummallista, miten ihmeessä voidaan jättää porukasta joku pois tuosta vain? Tuntuu tekosyitä kaikki selitykset. Jos nyt joku pyytää vaikka kävelylle, joka kaiken lisäksi on tuonut yksinäisyyttään esiin niin kai sitä voi kiireisempikin edes joskus lähteä? Tämä on piirre jota en koskaan ole voinut ymmärtää täällä, vaikka siis itsekin olen suomalainen ja on paljon ystäviä. Tuntuu todella kylmältä ja ikävältä tavalta jättää joku pois, tai olla suomatta aikaa yksinäiselle. Toki eri asia mikäli on ihminen, jonka puheet esim. kiertävät vain itsen ympärillä, mutta näin ei tunnu useinkaan olevan.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole ystäviä enkä edes halua. Olen kaikki työpäivät ihmisten kanssa joten illat vietän mieluiten kotona. Työkaverien piirissä olen outo, ikäni puolesta pitäisi kuunnella esim. iskelmää ym. mutta ei kiinnosta.Kuuntelen räppiä ym. Käydä joogassa tms. Olen asunut ulkomailla ja nähnyt paljon elämässä ja nyt ensimmäistä kertaa haluan vain olla. Joku mummous ei kiinnosta yhtään,lapset ei aio omia lapsia tehdä. Välillä on ulkopuolinen olo, mutta ei niin että haittaisi. Puoliso on pääasiassa työmatkoilla, mulle tämä elämä sopii mainiosti. Viihdyn yksinkin hyvin. Ystävät on yliarvostettu juttu.

Minultakin ystävyyssuhteet tai niiden yrittäminenkin ovat aikuisiällä vain vieneet virtaa. Ehken vain ole tavannut sopivia ihmisiä, mutta kun ei niin ei. Työelämä ja parisuhde erillisin asunnoin on minulle enemmän kuin tarpeeksi sosiaalisuutta. Jaksan pyörittää sellaista läheistä vastavuoroisuutta yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja se on mieluiten sitten se puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Tutustuin aikoinaan yhteen toiseen äitiin leikkipuistossa. Juteltiin ja lupasin antaa lapseni pieneksi jääneitä vaatteita hänelle, ilmaiseksi. Sovittiin lasten leikkitreffit seuraavalle päivälle.

Oltiin aikanaan paikalla, ja annoin vaatekassin. Luulin, että oltais juteltu edes jotain, lapset leikkineet keskenään, mutta lähtikin heti sen jälkeen muiden, hänelle tuttujen äitien luo juttelemaan pyytämättä minua mukaan. Vaistosin, etten ole tervetullut.

Silloin tajusin, että mikä homman nimi on. Jotkut kelpaa ja toiset ei. Onneksi minulla oli ja on paljon ystäviä. Harmitti kyllä antaa hyviä vaatteita tyypille, joka ei edes niitä leikkitreffejä lapsille halunnut toteuttaa.

Teitkö jänelle selväksi, että tarkoitus oli järjestää leikkitreffit ja että haluat tutustua heihin muutenkin?

Minä olisin voinut toimia juuri noin, että olisin ottanut vaatekassin ajatellen, että toinen haluaa vain päästä eroon niistä käytetyistä vaatteista, ilman että hän kuitenkaan haluaa tutustua sen kummemmin.

Olen tosiaan ainoa lapsi, jos se nyt jotenkin vaikuttaa asiaan.

Aiemmin ystäväpiiri koostui pääosin naisista eikä ongelmia juurikaan ollut. Viime vuodet taasen ovat näyttäneet etten enää ilmeisesti tarvitse erityisesti heitä ystävinä. Ei oma valinta, mutta mitä ilman on vuosia, ei enää edes kaipaa. Minulle riittäisi puoliso ja perhe, mitä läheisiin suhteisiin tulee. Ystävystyä voin myös miesten kanssa, joten sukupuoli ei ole merkityksellinen ystävyydessä. Tällä hetkellä koen parisuhteen olevan merkityksellisempi, kuin ystävyys/kaveruussuhteiden vaikka aiemmin ystävät menivät ohi jopa seurustelukumppanista. Ja ei tässä ole kyse pick-me up- girl asenteesta, sillä en koe olevani erilainen tai poikkeava sukupuoleni edustaja, vaan kyse on ihan konkreettisesta kanssasisarten taholta tulleesta kiusaamisesta ja ulkopuolelle jättämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro tarkemmin mitä se teidän viiden hengen porukka, johon kuulut, tekee yhdessä? Siinä harrastuksessa siis.

Onko siellä muita paikalla ja jos on niin miten se 5 hlöä siitä erottuu.

En halua nyt tarkemmin yksilöidä, mutta olemme alunperin opiskelukavereita ja meitä yhdistää sama harrastus. Harrastamme ja syödään yhdessä usein harrastuspäivän jälkeen. Ap

Näimpä.

Jotenkin arvasin, et hommassa on seksi takana. Jos harrastaa esim pareittain tantraseksiä, 5 osallistujaa on pariton määrä.

Toki naisethan voi mennä maahan ja muodostaa kolmion, milloin kukin saa olla nuoltavana ja kukin myös nuolee.

Meillä on myös kuuden kaverin porukkA, jolla yhteisiä tapaamisia ja tekemistä systemaattisesti. Tajusin juuri että olen se hlö, joka porukan sisällä tapaa kahta muutakin. Toisen kanssa sopii aikataulut yhteen ja käymme juoksemassa kahden. Toisen kaverin lapset ovat minun lapseni ystäviä ja tapaamme perheidemme kesken. Ei siinä sen kummempaa ole.

Mulla käynyt noin valitettavasti monta kertaa ja näin keski-ikäisenä jäljellä enää muutama kunnon ystävä. Jotenkin ei jaksa enää yrittää olla mukana porukoissa, kun aina jää lopulta ulkokehälle. Se on mahtavaa heille, kellä klikkaa ja löytyy ns hengenheimolainen, mutta ei sitä myöskään pidemmän päälle oikein jaksa seurailla sieltä ulkokehältä. 

Itse en koskaan tuo yksinäisyyttäni esiin, jos sellaista olisikaan. Se on mun mielestä jotenkin vastenmielistä, en minäkään haluaisi väkisin alkaa kaveeraamaan jonkun yksinäisen kanssa. Pitäisi pitää silti ylpeydestään kiinni, eikä alentua hakemaan säälipisteitä. 

Mulla taas menee niin että koen työni ja oman henkilökohtaisen elämäni aika raskaana. En halua käyttää aikaa (jaksamista) ihmisiin joiden kanssa hommat ei natsaa ihan yksi yhteen. On ystäviä muutama ja muutama porukka johon kuulun. Se riittää. Välillä joku porukasta yrittää ehdotella jotain ns.extraa ja minä torjun vaikka jonkun kanssa samasta porukasta käyn vaikka muutamalla välillä. Nykyaika on niin rankkaa etten mulla ainakaan riitä rahkeet kovinkaan moneen hyvinhoidettuun ihmissuhteeseen (ja nykyiset ystävätkin on usein hunningolla kun en jaksa nähdä).