Miksi erityistä tukea tarvitsevia lapsia on nykyään paljon?

Lapset oppivat kaltaisiltaan. Kun päiväkotiryhmässä ja/tai koululuokassa on muutama levoton mölisijä, kaikenlainen häiriökäyttäytyminen alkaa näyttää tavallistenkin mielestä normaalimmalta. Kun opettajan aika menee tulipaloja sammutellessa, aiemmin hyvin käyttäytynyt, oppimisvalmiuksiltaan ok lapsi alkaa luisua häröilyn puolelle itsekin. Joukossa tyhmyys tiivistyy, minkä liitoksistaan pursuilevat lapsiryhmät ovat toden totta osoittaneet.

Kannattaa miettiä, osaako SINUN lapsesi vastustaa ryhmäpainetta, kun joutuu levottomaan luokkaan. Todellisuudessa harva pieni on vielä riittävän itseohjautuva, minkä vuoksi he tarvitsevat aikuista tuekseen. Mutta onko aikuisia riittävästi ja onko heillä aikaa? Tämä on varhaiskasvatuksen puolella jo vakava ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että osittain kyse on siitä, että liian helposti diagnosoidaan häiriökäytös esimerkiksi ADHD:ksi, ja häiriökäytöksen lisääntymiseen taas vaikuttaa esimerkiksi se, että nykyään lapset altistuvat jatkuvasti todella sairaalle materiaalille kun ovat netissä heti kun tabletti kädessä pysyy.

Toisaalta ihan todelliset neurokirjon ym. häiriöt tunnistetaan nykyään helpommin. Olen itse tällainen henkilö myös, eikä näistä minun lapsuudessani varsinkaan tyttöjen kohdalla kauheasti tiedetty. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, etten lapsena saanut mitään diagnoosia, koska siihen aikaan se olisi tarkoittanut sitä, että minut olisi työnnetty kaikkien jollain lailla erilaisten tavoin apukouluun (sillä nimellä sitä silloin kutsuttiin). Siellä ei olisi mitään oppia saanut ja polku syrjäytymiseen olisi ollut valmis.

Minä taas syrjäydyin, koska en nimenomaan lapsena saanut apua.

Tämä nyt ei välttämättä ihan suoraan tänne kuulu, mutta aivan liian moni lapsi ja nuori ei osaa enää kirjoittaa käsin luontevasti: käsiala on huonontunut ja kirjoittamisen tahti on hidastunut. Niin, missähän mahtaa olla syy tähän "hyvään kehitykseen"?

Sokeri

Kun ei osata tai välitetä kasvattaa lasta, niin sitten yhtäkkiä sen kanssa ei pärjätäkään. Siihen sitten haetaan diagnoosi, ja sen jälkeen diagnoosin perusteella lapselle sallitaan kamalan huono käytös.

Minun käy sääliksi ne tavalliset, normaalit lapset, jotka inkluusion seurauksena joutuvat kouluissaan kärsimään siitä, että luokkakavereista lähes puolet saattaa olla näitä ns erityislapsia.

Vierailija kirjoitti:

Aina noita on ollut. Nykyään vaan on apua saatavilla, joten siitä puhutaan.

Kerro mitä apua? Ei yhtään mitään, pelkkää paskapuhetta.

Lapsen käytös ollut haastavaa taaperosta asti, kaiken vi - tun maailman tapaamisia ja syitä ollut, puheen viivästymää, oppi puhumaan ennen kuin pääsi lääkäriin ym. Ym.

On psykologit, erikoislääkärit tutkineet, hullut ämmät koulussa vaatineet lääkitystä vaikka mihin vaivaan ym. Ym. 7v tätä samaa paskaa.

YHTÄÄN MITÄÄN APUA EI SAA KUN LAPSELLA EI OLE MITÄÄN DIAGNOSIA.

Ilman diagnosia et saa kuin vit#uilua vilmassa, en enää edes lue niitä.

Toivon että paikallinen koulu suljetaan mahdollisimman nopeasti ja lapsi pääsee uuteen isoon kouluun missä toivottavasti on paremmat opettajat.

Vanhempana haluaisin pitää lapsilleni kovempaa kuria. Kurinpitoa halveksutaan. Pitäisi rääkyvälle ja hakkaavalle lapselle alkaa puhua lässyttää että miltä susta tuntuu. En tarkoita fyysistä väkivaltaa, vaan normaalia komentamista ja auktoriteettia.

Lapsenhoitajat ovat päiväkodeissakin täysin kädettömiä, kun kaikenlainen rajoittaminen ja auktoriteettinen osoittaminen on heti lastensuojelun asia.

En sanoisi että vanhemmat eivät nykyään osaa kasvattaa lapsiaan, heidän ei vaan anneta tehdä niin.

Meitä vaivaa sairaalloinen yhteiskunta ja kyttäyskulttuuri, jossa virkamiehillä on liikaa valtaa. Tunnen mm. lastensuojelualalla työskenteleviä henkilöitä, jotka ovat itse fyysisesti kurittaneet omia lapsiaan, ja nyt hakevat lapset pois perheistä joissa tehdään samaa.

Varmasti on kädettömiä vanhempia, mutta on heitä ollut aina. Itse olen syntynyt 1967 ja muistan hyvin, että 70-luvulla lasten kasvatus oli enemmänkin "touhutkoon omiaan, pääasia että pysyvät poissa jaloista". Kun kävelemään oppi, lapsi pantiin ulos omin nokkineen leikkimään. Ilmankos lapsia kuoli kaikenlaisissa onnettmuuksissa ja tapaturmissa kymmeniä kertoja enemmän kuin nyt.

Ok, vanhemmille ei sanottu vastaan, se kyllä nuijittiin väkivalloin ipanoiden kuuppaan. En kyllä pidä sitä kamalan hyvänä oppina. Toki käytöstavat olisi syytä oppia, mutta minusta aikuisen on ihan hyvä joutua ansaitsemaan arvonantonsa viisaudella ja hyvyydellä, ei pelkän iän perusteella. Ja sanon tämän kahden aikuisen lapsen äitinä.

Jos yhtään on perillä erityislapsien diagnooseja, tietää myös, että valtaosa niistä on fyysisiin tai neurologisiin sairauksiin liittyviä, ei psyykkisin. Autismia, adhd:tä, dysfasiaa, oppimisvaikeuksia, diabetesta tai sokeutta ei lapselle löperö vanhempi saa aiheutettua löperöllä kasvatuksella!

Kyllä, myös esim. lapsuusiän diabetesta tai vaikkapa aistivammoja potevat lapset ovat niitä erityislapsia.

Neurologisten ongelmien tutkiminen on liki vuoden prosessi, jossa vanhemmat ja vanhempien kasvatustavat syynätään hyvin tarkkaan ja lapsia tarkkaillaan haasteellisissq tehtävissä. Lapsia tutkivat psykologit, yleislääkärit, toiminta- ja puheterapeutit ja neurologit. Esimerkiksi oma kuopukseni sai as-diagnoosin kolmevuotiaana, ja se vaati kahden viikon osastotutkimukset HUS:n autismiyksikössä.

Väitän, että kuvitelma siitä, ettå noita diagnooseja jaetaan helpolla on idi.otismia ja silkkaa pahantahtoista tietämättömyyttä. Aiheesta on netissä vaikka kuinka asiaa, miksi toitotatte loukkaavia ennakkoluulojanne? Mitä te SAATTE siitä, että loukkaatte perheitä, joissa on jo muutenkin paljon hankalampaa lapsen hoito ja kasvatus ilman ympäristön aivopierujakin??

Meillä lapsella on tehostetun tuen päätös. Tämä oikeuttaa nyt lapsen pitämään tarvittaessa kuulosuojaimia erittäin levottomassa luokassa. Ja tämän päätöksen ansiosta sai ekaluokalla 20min viikossa erityisopettajan opetusta lukemisessa. En tiedä onko vika nyt lapsen ”erityisyydessä” vai oppimisympäristössä.

Vierailija kirjoitti:

Ja lässyttävillä vanhemmilla, jotka pyrkivät kasvattamisen sijaan olemaan pikemminkin kavereita lastensa kanssa.

Tai juuri toisin päin, ”kova kovaa vasten” vanhemmuudella? Kyllä siinä oppii olemaan nyrkit pystyssä.

Vierailija kirjoitti:

Koulu on muuttunut sosiaalista kyvykkyyttä painottavaan suuntaan. Pitää olla itseohjautuva sekä sosiaalisesti lahjakas, pystyä tekemään paljon ryhmätöitä vaihtuvissa kokoonpanoissa jne. Ennen opetus oli opettajajohtoista ja strukturoitua, jolloin vähän kömpelömmät tapaukset menivät siinä sivussa.

Meidän lapselle sopisi paljon paremmin perinteinen koulunkäynti että olisi oma pulpetti ja paikka missä saisi rauhassa olla ja opiskella, ei ryhmiä, ei jatkuvaa vekslaamista ja veivaamista.

Lapsi joutuu usein tekemään läksyjen lisäksi koulussa kesken jääneitä tehtäviä.

Koulusta tulevasta palautteesta ei tunnista omaa lasta ollenkaan, kotona istuu oman työpöydän ääressä ja kaikessa rauhassa tekee tehtäviä jotka sujuvat todella hyvin, hyvin harvoin tarvitsee apua tai on tehnyt virheitä.

Vierailija kirjoitti:

Olin taannoin pyörtyä ollessani eräässä ravintolassa syömässä. 5-6-vuotias pikkupoika pyöritteli äitiään kuin moppia. "Mä en haluu syödä täällä mitään, mä en haluu olla täällä!" Ja lapsen äiti vastaa: "Mutta minne me sitten menemme, kulta pieni?!" Ja sitten sitä lähdettiin: poika marssi edellä ja äiti puolijuoksua perässä. Ajattelin, että tuosta ei ajan mittaan hyvä heilu.

Mutta millä koulutuksella näet mielessäsi, mitä tämän jälkeen tapahtui? Osaatko tunnistaa ADHD tai autismihaasteet? Entäpä traumaoireilun? Helppo se on kuvitella, että varmaan isona sitten... mutta oletko koskaan nähnyt, mitä hankalaksi uskomastasi lapsesta kasvoi?

Siitä kun nyt yritetään saada miehetkin mukaan lastenhoitoon ja vastuuseen, mutta homma ei vielä suju kuin Strömsöössä.

Joissakin perheissä riitoja tulee kun mies ei viitsikään osallistua ja äidillä oli suuret odotukset.

Toisissa perheistä riitoja syntyy kun vanhemmat tappelevat kasvatuksen säännöistä ja niiden toteuttamisesta.

Käytännössä monissa perheissä riidellään vähän molemmista syistä.

Ehkä tuo vielä joskus saadaan toimimaan, mutta nyt on kauheaa.

Mistäs se johtuu, että nykyään on r-vikaisia ihan älyttömästi ihan yläasteellakin. 90-luvulla ollut kuin muutama

Kyllä lapsiaines on muuttunut.

Ennen lapset osasivat keskittyä ja leikkivät paremmin.

Nykymeno kaikkineen kasvattaa lapset hektisiksi joille kaiken on tapahduttava nopeasti ja lyhytjänteisesti.

Ennen lapsille oli luontevaa että aikuista kuunnellaan ja totellaan.

Nyt aikuinen joutuu hyvin monen lapsen kanssa tekemään paljon lisätyötä saadakseen lapsen toimimaan toivotulla tavalla.

Aivan toinen juttu on sitten varsinaiset erityistä tukea tarvitsevat lapset.Ja kyllä se on lisääntynyt paljon.Tosin siinä on alueellista vaihtelua.Kukin päätelköön.

30 vuotta päiväkotityötä.

Mua vähän huvittaa, kun tuossa naapurissa erään 6. luokkalaisen tytön äiti vie ja hakee lapsensa koulusta autolla, vaikka koulumatkan yhdensuuntainen pituus ei ole kuin 300 m. 

Naisten alkoholinkulutus on kasvanut viimeisten 40 vuoden aikana valtavasti. Aika moni juo alkuraskaudessa alkoholia kun ei vielä tiedä raskaudesta. Sitten vain kohautellaan olkapäitä että ei kai se Pirkka-Porkkanan ADHD varmaan niistä kuoharibileistä johdu...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että osittain kyse on siitä, että liian helposti diagnosoidaan häiriökäytös esimerkiksi ADHD:ksi, ja häiriökäytöksen lisääntymiseen taas vaikuttaa esimerkiksi se, että nykyään lapset altistuvat jatkuvasti todella sairaalle materiaalille kun ovat netissä heti kun tabletti kädessä pysyy.

Toisaalta ihan todelliset neurokirjon ym. häiriöt tunnistetaan nykyään helpommin. Olen itse tällainen henkilö myös, eikä näistä minun lapsuudessani varsinkaan tyttöjen kohdalla kauheasti tiedetty. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, etten lapsena saanut mitään diagnoosia, koska siihen aikaan se olisi tarkoittanut sitä, että minut olisi työnnetty kaikkien jollain lailla erilaisten tavoin apukouluun (sillä nimellä sitä silloin kutsuttiin). Siellä ei olisi mitään oppia saanut ja polku syrjäytymiseen olisi ollut valmis.

Minä taas syrjäydyin, koska en nimenomaan lapsena saanut apua.

Minun lapsuudessani se "apu" ei ainakaan siinä pikkukaupungissa kovin tehokkaalta vaikuttanut. Oli tosiaan se apukoulu, ja se oli lähinnä säilytyspaikka kaikille jotenkin erilaisille. Sinne laitettiin samaan joukkoon kehitysvammaiset, fyysisesti vammaiset, äärimmäisen aggressiiviset ja sitten heitä, joista en itse huomannut mitään erilaisuutta, luokkakaverini tunsi tästä jälkimmäisestä ryhmästä pari lasta ja he kävivät kerran meilläkin. Mietin silloin, että miksiköhän he ovat apukoulussa. Todennäköisesti kyseessä oli juuri jokin neurokirjon juttu tai esimerkiksi lukivaikeus.

Ei siellä apukoulussa mitään kunnollista opetusta ollut, joten siksi olen tyytyinen etten itse sinne joutunut. Jos tarjolla olisi ollut jotakin toimivaa apua, niin se olisi ollut sitten eri asia. Minulla on tarkkaavaisuus- ja hahmotushäiriötä ja muitakin oppimisvaikeuksia, kai aspergerpiirteitäkin, ja kyllä ne ovat hankaloittaneet elämääni suuresti.

Itse olin diagnosoimaton Asperger-piirteinen ADHD-lapsi, joka sitten ihme kyllä kouliintui normaalimmaksi ajan kanssa. Olin pahasti ylivilkas ja ekalla ja tokalla, tosin suurin osa muista lapsista oli rauhallisia, joten se ympäristön "painostus" vaikutti. Muistan, että tuntui lähes mahdottomalta istua paikallaan luokassa, se suorastaan särki fyysisesti. Opettaja heitti mut usein ulos luokasta varsinkin, kun olin ekaluokkalainen ala-asteella. Miehenikin oli vastaavanlainen, minua vielä hankalampikin tapaus. Lapsillemme on sitten periytyneet nämä piirteet korkojen kera.

Koska heillä on vain ura-isä ja ura-äiti sekä tarhantädit