Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Vierailija kirjoitti:

Kun sisäliikuntatunnin joutui alaluokilla suorittamaan alusvaatteissa, jos unohti liikuntavaatteet. Itse jouduin vain kerran, mutta se nöyryytys syöpyi ikuisiksi ajoiksi mieleen. Ulkoliikunnassa opettaja pyysi muiden eteen seisomaan ja kysyi mikä asussa on vialla, jos hiukset olivat auki tai jotain asussa pielessä.

Pitkälle on tultu siitä, kun häpeä oli aivan käypä ja hyväksytty kasvatuskeino.

Onkohan vaan vieläkään tultu pitkälle häpeä-kasvatuskeinoista?

Ahdistavat liikuntamuistot kaikkiin lajeihin liittyen ovat seuranneet minuakin.

Tosin käveleminen  kaikessa rauhassa oli mukavaa, olisin voinut kävellä vaikka seuraavaan kirkonkylään, jos sillä olisin päässyt liikuntatunneista läpi

 Mutta ihmettelen niitä liikunnan opettajia.

 Meidän koulussa (ylä-aste ja lukio samassa) jopa lukion pojat pelkäsivät naama punaisina huutavia tyttöjen liikunnan opettajia.

Ei sillä, että lukion poikien (osa jopa täysi-ikäisiä) olisi tarvinnut piitata pätkääkään 

tyttöjen liikkaopettajista, mutta nämä kaksi naista olivat kertakaikkiaan kuin raivohulluja.

 En kuullut juuri koskaan heidän puhuvan ystävällisesti tai edes tavallisesti oppilaille. 

Miksi ihmeessä heidän piti hankkiutua alalle, joka selvästi vxtutti heitä itseäänkin.

Koska olen ilkeä ja traumatisoitunut, pistänpä tähän vihjeen keitä näistä raivottarista:

 Itä-Suomi, körtti-pitäjä, suuri laskettelukeskus.

 Mode saa poistaa viestini halutessaan.

Koska olen ilkeä ja traumatisoitunut, pistänpä tähän vihjeen keitä näistä raivottarista:

 Itä-Suomi, körtti-pitäjä, suuri laskettelukeskus.

 Mode saa poistaa viestini halutessaan.[/quote]

Ups, tuli tuo sana "keitä" ihan vahingossa.

Vierailija kirjoitti:

Kauheinta oli lukiossa sählyn pelaaminen, paitsi että pelaamisesta ei voi puhua. Lauma kirkuvia teinejä sohii yhdessä sykkyrässä mailojen kanssa. Yksikään kauhuleffa ei ole onnistunut pelottamaan pahemmin.

Meillä loppui kuudennella luokalla sählän peluu siihen, kun yksi poika huitaisi mailalla toiselta pojalta huulen halki. Ei sen koommin kuudennella. Mutta valitettavasti sählää pelattiin taas seiskalla, kun koulu vaihtui ja oli uudet opettajat.

No varmaankin pesäpallo. 

Liikunnan jälkeen yläasteella jos oltiin tehty pallohallissa jotain niin lopussa pidettiin "rentoutumistuokio" opettaja pimensi huoneen ja laittoi rauhallista musaa soimaan ja oppilaat makasivat silmät kiinni lattialla. Ope kierteli siellä ja sen jälkeen kun hän koski käteesi sait poistua. Toisinaan opettaja koski rintaan ja tunnusteli ja klähmi tyttöjä. Monesti hänestä valitettiin vaan ei saanut potkuja.

Olen tyttö ja siitä olen sentään kiitollinen ettei meidän liikanmaikka kytännyt suihkussa käyntiä. Olin epäsuosittu ja se sai inhoamaan muiden edessä riisuutumista vielä enemmän. Liikkatunnut oli vikoja tunteja niin kotonakin ihan yhtä hyvin pystyi suihkussa käymään.

Muuten liikkatunnit toki oli perseestä, kaikki nää perus kilpailukeskeisyys, olla se joka valitaan AINA viimeiseksi, se että telinevoimistelu ei vaan onnistunut mutta sitä piti silti tehdä, verenmaku suussa cooperin testiä tehdessä, verenmaku suussa hiihtäminen jne.

Jalat ylhäällä tehtiin haaraliikkeitä ja alas tullessani pääsi mahtava emätinpieru. Kamala häpeä!

Nyt, kun mietin, niin eipä kovin kauheita liikuntatuntimuistoja ole. Joskus alakoulussa meillä oli uintia ja oli kova pakkanen. Opettaja käski porukan saunasta suoraan pukeutumaan ilman suihkua selittäen, että ehditte kotiin vielä lämpiminä.

Joulun jälkeisten sisäliikuntatuntien kinkunsulatusrata. Verenmaku suussa juostiin ympäri rataa ja se sisälsi mm.pukkihyppelyä aivan helvetin korkean pukin yli. En uskaltanut ala-asteella edes ytittää sitä.

Mies 39v kirjoitti:

Koko kouluajan joka syksy pian koulun alettua järjestetyt koko koulun yhteiset liikuntakisat, joissa jokaisen luokka-asteen oppilaat kilpailivat keskenään tytöt ja pojat erikseen. Lajeina oli muistaakseni pituushyppy, 60 metrin juoksu ja kuulantyöntö. Joka vuosi oppilaiden tulokset laskettiin ylös ja koulun käytävällä julkaistiin paperit, joissa oli jokaiden luokan oppilaiden sijoitukset parhaiten pärjänneestä huonointen pärjänneeseen. Minun nimeni oli joka vuosi viimeisenä eli olin joka vuosi luokka-asteeni huonoiten kisoissa pärjännyt oppilas mistä kiusaajani saivat hyvän aiheen kiusata ja pilkata minua.

Joukkuepelit ja se kuinka minut aina valittiin joukkueeseen viimeisenä. Muiden minun joukkueen oppilaiden pettymys kun he joutuivat ottamaan minut joukkueeseen ja heidän äänekkäät valitukset aiheesta opettajan kuullen. Mjiden oppilaiden minuun kohdustuva pilkkaaminen kuinka huono olin kaikissa lajeissa ja jos joukkueeni hävisi, niin se oli aina minun vika minkä muut toivat äänekkäästi esille raivoten minulle aivan kuin häviö olisi ollut maailmanloppu. Taas opettaja kuuli ja näki kuinka minua kohdeltiin mutta ei puuttunut mitenkään ilmiselvään kiusaamiseen ja syrjintään. Ujona ja pelokkaana en itse uskaltanut puolustaa itseäni.

Lisäksi myös pilkka jota sain kuulla kun en pärjännyt liikunnassa ja käsitöissä hyvin. Ne olivat monen pojan mielestä ilmeisesti tärkeimmät asiat koulussa ja kun en niissä pärjännyt niin olin heidän mielestään luuseri. Se heitä ei kiinnostanut lainkaan, että pärjäsin esim. matematiikassa, äidinkielessä, kielissä, historiassa ja muissa lukuaineissa todella hyvin. Liikunta ja käsityöt olivat todistuksessa lähes aina kuusi mutta lukuaineissa numero oki yleensä 9, joskus myös 10.

Mä olen nainen ja mulla myös oli liikunta ja käsityöt heikoimmat aineet. :D En oo kyllä kumpaakaan tarvinnut elämäni aikana, kiinnostaa muut jutut enemmän.

Itä-Suomi, körttipitäjä ja suuri laskettelukeskus = Nilsiä.  Problem solved!

Yläasteella tyttöjen ja poikien liikunta pidettiin erikseen. Itse tykkäsin tästä järjestelystä. Muutaman kerran kun oli yhteistunteja, pojat kommentoivat tyttöjen heiluvia rintoja, peppuja ja tulivat tahallaan voimistelua kyyläämään, tekivät taustalla rivoja eleitä. Opettajan puuttumiset eivät paljon tehonneet.

Nyt sitten jotkut puhuvat että tasa-arvon nimissä kaikki sukupuolet vaan samaan. Onneksi olen jo kouluni käynyt

Telinevoimistelu oli sitten kammottavaa touhua.

Suunnistus! Suunnistusvaistoa omaamattomana aivan hukassa ja paniikissa. Kauhumuistot hätäilystä ja muiden perässä juoksemisesta. En mene edes marjastamaan, pelkään eksymistä!

Kaikki. Olin ylipainoinen, ujo ja kömpelö, ja minut valittiin aina viimeisenä mukaan joukkueisiin. Suosittujen tyttöjen kasvoilta paistoi inho, kun epäonnisempi joukkueenjohtaja joutui ottamaan minut viimeisenä omaan joukkueeseensa. Muistan edelleen sen surun, häpeän ja kuristavan tunteen.

Hiihto. Ala-asteella menin tunneille hampaat irvessä.

Yläasteella sanoin jo aamulla vanhemmilleni, että tänään tulee 2h jälki-istunto koska en mene hiihtämään vaikka turpaan saisin. Oli ihan ok vanhemmilleni.

Vierailija kirjoitti:

Pelkäsin liikuntatunteja niin, että en saanut edellisenä yönä juuri nukutuksi. Vieläkin ahdistun torstai-päivistä. Silloin sitä liikuntaa oli. Jotenkin tosi ahdistavaa se oli ja tappoi kaiken innon liikuntaan ja aloin vihata koko sanaa. Vaikka olin aika hyväkin, voitin hiihtokilpailuja ym.

Liikunta pitäis vaihtaa ihan toiseen konseptiin. Sadististen opettajien tilalle liiksatsempparit ja arvosanat veks. Olis kansanterveydellinen teko.

Mä nään edelleen painajaisia liikunnasta toisinaan. Mun painajaisissa on lukkareita ja niissä merkityt liikkapäivät. Kauhea stressi että saako suoritettua tarpeeksi liikuntapäiviä että valmistuu.

Pesäpallo ehdottomasti kamalinta. Ja yleensä joukkueiden valinta. Se ikiruskettunut, ryppynaamainen ja tekopirteä tamburiininainen Kymenlaaksosta on jäänyt lähtemättömästi mieleen, eikä hyvällä tavalla.

Järkyttävää, miten perusteellisesti liikkumisen ilo on onnistuttu tuhoamaan. Nyt sitten syyllistetään, jos inhoaa joitain liikuntamuotoja.

koululiikuntaan liitty paljon kaikenlaista ikävää, mutta yks tunti oli erityisen paha...

olin ala-asteella. miun luokan opena oli armeijahenkinen mies, joka käytti usein henkistä väkivaltaa. kerran kun hän piti liikuntaa ja koululle oli tullu uusia pyöriä, niin meidän luokka lähti testaamaan niitä. vaikka säädin satulan aivan alas, en silti päässy pyörän selkään ja jäin jälkeen muista. kun pääsin muiden luo, ope alko mesoamaan koko luokan nähden, että "etkö oo ikinä ajanu pyörällä?!" ja "minäkin oon opettanu omat lapseni siihen, kannattais sunkin opetella!" ym. vastasin vaan äkäsenä "joo!" ja meinasin heittää pyörän ojaan, kun oli tosi kova tunnekuohu päällä. pojatkin naureskeli siinä, että miulle pitäs hankkia apupyörät. lopulta pääsin pyörän selkään ja mentiin koululle.

tunnin lopussa se sano ihan pokalla miulle ja kavereilleni, että "hyvää viikonloppua tytöt" :D olin tosi ylpee itestäni, kun huokailin ja mulkasin sitä pahasti (tavallaan pieni asia, mut olipahan edes joku keino millä osotin sen, et pidän häntä todella tekopyhänä). loppupäivä menikin kotona itkiessä ja vihan kans taistellessa, koska oon erityisherkkä, ja paljon sontaa olin häneltä joutunu aiemminkin kestämään.

ope ei ikinä pyytäny anteeks käytöstään, enkä sitä uskaltanu ottaa puheeksi. oon myös rehtorin kanssa jutellut myöhemmin, mutta sulki täysin silmänsä tosiasioilta. "sinä oot vain niin herkkä", "kyseinen opettaja nyt vaan on tämmöinen" :)) useat vanhemmat tehneet valituksia ja silti puolustat?

tästä ei edes ole kovin montaa vuotta aikaa, eikä kyseessä oo mikään "vanhan kansan" opettaja. jos kyseinen ope tän näkee, niin toivon todella että tuntee piston sydämessään ja tunnistaa itsensä.