Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

- Ala-asteen ensimmäisellä ja toisella luokalla oli sellainen kummallinen aine kuin ”musiikkiliikunta” (lukujärjestysmerkintä ”MU-LI”). Kansantanhuja tai -lauluja soitettiin tai laulatettiin naisopettajan johdolla. Piti hyöriä ja pyöriä käsikynkkää tyttö-poikapareissa, ehkä välillä läiskätä käsiä yhteen. En kokenut kovin miehekkääksi tai pojalle sopivaksi jutuksi.

- Varsinaisilla liikuntatunneilla miesliikunnanopettajat eivät opettaneet joukkuelajien sääntöjä. Ne piti vain jotenkin osata luonnostaan. Jotkut osasivatkin, koska niiden kotona oltiin innokkaita penkkiurheilijoita ja tapitettiin kaikki tv-kisat läpi tai käytiin jossain harjoituksissa. Meillä ei — toki ne hiihtokisat ja mäkihypyt katsottiin, mutta joukkuelajeja ei juurikaan, joten olivat säännöiltään aika tuntemattomia kouluun mennessä, vaikka suurin piirtein tiesikin mitä kussakin lajissa yritetään tehdä. Itselle sitten aina tuli yllätyksenä että nyt on joku ”paitsio” tai muu sääntö, mitä ei ole koskaan selitetty. Toki niitä juttuja oppi vähitellen, mutta aina tuntui sitlä, että löytyy vielä joku uusi sääntö, mitä ei itse tiedä — mutta ne innokkaimmat (joilla oli omia varusteita ja välineitäkin) tietenkin tietävät.  Olisi tuon voinut toisinkin järjestää, edes jakaa jonkun monisteen, jossa ne säännöt on kerrottu.

- Yläasteella liikuntatunnit olivat ryhmässä, jossa oli parikin häiriökäyttäytyvää ongelmanuorta rinnakkaisluokalta; käytökseltään arvaamattomia teinikoviksia. (Ainakin yksi jatkoikin sitten yläasteen loppopuolella ja oppivelvollisuuden suoritettuaan rikoksen poluille ja linnakundiksi.) Eivät jääneet yhdellä kädellä laskettaviksi tapauksiksi ne, kun nämä kävivät yhtäkkiä syyttä suotta lyömässä jotakuta palleaan, läpsimässä poskelle, repimässä alas penkiltä tms. kun opettajan silmät olivat kiinni vaikkapa lentopallopelissä. Jos opettaja joskus huomasikin, saattoi vain sivusilmällä vilkaista ja sanoa ”Noh, noh, pojat!” Liikuntatunnit edustivat jonkinlaista arvaamattomuutta ja turvattomuutta: tuntui siltä, että sen alan opettajat olivat jonkinlaisia putkiaivoisia ”liikuntahöntsiä”, jotka eivät paljon muusta ymmärtäneet tai piitanneet, eivätkä olleet kovin hyviä edes opettamaan sitä, mitä pitäisi tehdä.

- Joukkuejaot aika pitkälti sitä samaa kuraa mitä tässä ketjussa on kerrottu: valitaan ehkä eri kerroille eri kapteenit, mutta valitsijoista riippumatta ne samat henkilöt lopulta olivat aina viimeiseksi valittavina. Kollektiivisesti mielletty liikunnallinen etevyys- ja nokkimisjärjestys oli selvä ja aika lailla kiveen hakattu.

Lukiossa lintsasin liikuntatunneilta ja varasin surutta esimerkiksi autokoulun harjoitusajoja niiden päälle.

Vierailija kirjoitti:

Tuo jo monta kertaa mainittu joukkueiden jako. Siis voi herrajumala, miten se on voinut olla ihan ok ja yleinen käytäntö. En välttämättä jäänyt ihan viimeiseksi, mutta silti siitä jäi traumat. Toinen (parin kanssa) tanssiminen, jota vihaan koko sydämestäni nykyisinkin.

Mikähän tuossa joukkueiden huutovalinnoissa on niin kamalaa? Jotenkinhan ne joukkueet valitaan.

Miksi haluton tai osaamaton pelaaja olettaa, että hänet valittaisiin ensimmäisenä? 

Itse toki olin koulussa usein se joka valitsi joukkueen, mutta olen kokenut vieraissa peliporukoissa tuota

viimeiseksi valituksi tulemista ja pidin sitä ihan normaalina.

Tosin muistan kyllä ajatelleeni, että katsotaanpas olenko seuraavalla kerralla viimeisenä valittuna.

Kauheinta oli lukiossa sählyn pelaaminen, paitsi että pelaamisesta ei voi puhua. Lauma kirkuvia teinejä sohii yhdessä sykkyrässä mailojen kanssa. Yksikään kauhuleffa ei ole onnistunut pelottamaan pahemmin.

Mitä ihmeen järkeä on tarkoituksella muistella jotakin inhottavinta? Parempi, kun ei yksityiskohtia edes muista, riittää hyvin, jos vain muistaa ja toteaa, että paskaa oli.

Jumppa, ihan minkä tahansa sortin jumppa. Mitä pskaa! En ole koulun jälkeen suostunut mihinkään mikä etäisesti edes muistuttaa jumppaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo jo monta kertaa mainittu joukkueiden jako. Siis voi herrajumala, miten se on voinut olla ihan ok ja yleinen käytäntö. En välttämättä jäänyt ihan viimeiseksi, mutta silti siitä jäi traumat. Toinen (parin kanssa) tanssiminen, jota vihaan koko sydämestäni nykyisinkin.

Mikähän tuossa joukkueiden huutovalinnoissa on niin kamalaa? Jotenkinhan ne joukkueet valitaan.

Miksi haluton tai osaamaton pelaaja olettaa, että hänet valittaisiin ensimmäisenä? 

Itse toki olin koulussa usein se joka valitsi joukkueen, mutta olen kokenut vieraissa peliporukoissa tuota

viimeiseksi valituksi tulemista ja pidin sitä ihan normaalina.

Tosin muistan kyllä ajatelleeni, että katsotaanpas olenko seuraavalla kerralla viimeisenä valittuna.

Miten joku voi olla niin tajuttoman tyhmä, että ei tajua sitä, että tuo joukkueen valintatapa on nimen omaan niiden esim. urheilussa heikompien ja muutenkin kiusattujen yms. pelkkää piinaamista ja kiusaamista?

Korkeushyppy. Patja oli kyllä pehmyt mutta se s-tanan rima oli kolmikulmainen metallinen eli sattu ihan p-rusti.

Itse olen maatilalta kotoisin. Liikuntaa siis ihan hyötyliikuntana joka päivä. Myöskin koiran lenkitin päivittäin, menin myös polkupyörällä kouluun. Kävin jonkun verran myös ratsastamassa. Näitä ei kuitenkaan huomioitu millään tavalla liikkumiseksi- hyviä numeroita saivat ne, ketkä keräsivät mitaleita ja kuuluivat johonkin urheiluseuraan. Sillä ei ollut väliä, että pärjäsin cooperin testissä yhtä hyvin kuin nämä kilpaurheilijat, myös kaikki leuanvedot ja muut meni hyvin- sain ihan urheilijatason suorituksia, niiden avulla kuulemma muodostui numero, joka oli silti 8, vaikka tunneillakin olin aktiivinen, osallistuin ja pelasin, kuntokin oli erittäin hyvä. Itse laskin että vähintään 9 olisi ollut oikea numero, mutta minkäs teet jos naamataulun mukaan mennään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo jo monta kertaa mainittu joukkueiden jako. Siis voi herrajumala, miten se on voinut olla ihan ok ja yleinen käytäntö. En välttämättä jäänyt ihan viimeiseksi, mutta silti siitä jäi traumat. Toinen (parin kanssa) tanssiminen, jota vihaan koko sydämestäni nykyisinkin.

Mikähän tuossa joukkueiden huutovalinnoissa on niin kamalaa? Jotenkinhan ne joukkueet valitaan.

Miksi haluton tai osaamaton pelaaja olettaa, että hänet valittaisiin ensimmäisenä? 

Itse toki olin koulussa usein se joka valitsi joukkueen, mutta olen kokenut vieraissa peliporukoissa tuota

viimeiseksi valituksi tulemista ja pidin sitä ihan normaalina.

Tosin muistan kyllä ajatelleeni, että katsotaanpas olenko seuraavalla kerralla viimeisenä valittuna.

No haluaisitko itse olla vuodesta toiseen se, joka viimeisenä valitaan joukkueeseen pitkin hampain ja laitetaan sitten huonoimmalle pelipaikalle? Uein se on myös ihan puhdasta kiusaamista.

Vierailija kirjoitti:

Se jatkuva kilpaileminen ärsytti. Kun itseltä puuttuu kilpailuvietti oikeastaan kokonaan ja hiihtäminen oli kivaa jos sai jäädä katselemaan niitä elänten ja lintujen jälkiä hangella, ihastella lumen peitossa olevia puita jne. Mutta huudothan siitä tuli kun ei veren maku suussa paahtanut kohti maalia.

Muutenkin pitäisi olla liikuntaharrastuksia lapsille, joissa ei ole kilpailu tavoitteena.

Jep. Tykkäsin äitini kanssa hiihdellä kun sai kaikessa rauhassa omaan tahtiin hiihtää ja välillä pysähtyä nautiskelemaan talvi-ilman tuoksuista ja metsän äänistä. Koulussa vihasin hiihtämistä. Piti paahtaa tukka putkella ja sitten nolotti jos jäi jälkeen...

Piti jumpata alusvaattet päällä kun oli jumppa kamat jäänyt kotiin /= surkeeta kyllä ja nolotti hirveästi.

Palloilupelit. Varsinkin pesäpallo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on hahmotusvaikeuksia ja olen epätavallisen kömpelö. Koko koululiikunta oli tuskaa, erityisesti pakkokilpailu. Meillä oli joka vuosi koko koululle pakolliset hiihtokilpailutkin, joiden tulokset, siis jokaisen oppilaan tulokset, lätkäistiin koulun seinälle.

Pahinta oli kuitenkin se, että liikunnanopettaja tuntui katsovan, että olen hyvin yksinkertainen kun olen surkea liikunnassa. Olisi tehnyt mieli huutaa sille, että kyllä minä ihan normaalia puhetta ymmärrän, ei tarvitse lässyttää kuin pikkuvauvalle.

Minkäköhän vuoksi aina kaikkien tulokset lätkäistiin taululle? Mitä kehittävää siinä ajateltiin olevan eikä sitten tajuttu tai ollut kiinnostusta ajatella joillekin sen tuomaa nöyryytystä ja pahaa mieltä? Eihän työelämässäkään ketään julkisesti laiteta paremmuusjärjestykseen mihinkään seinälle. Hyvästä suorituksesta toki ideaalitilanteessa palkitaan, mutta miksi lasten kanssa piti toimia noin koulussa? Toimitaanko vielä nykypäivänä?

Joissain maissa ihan kaikenlaiset koulutulokset lätkäistään kaikkien nähtäville... ehkä tuossa on joku nöyryytys takana, tyyliin "mitäs et opiskellut/osaa, nyt joudut häpeämään kun kaikki näkee".

Pukuhuonetunnelma. Bros & dudes.

Vierailija kirjoitti:

Pukuhuonetunnelma. Bros & dudes.

Äijä, äijempi, äijin

Hiihto oli koulussa vastenmielistä jo senkin takia kun sukset piti raahata bussissa kouluun. Voi sitä sählinkiä kun sohittiin bussissa suksilla ja sauvoilla. Kerran päätimme kolmen tytön kanssa ,että tulemme viimeiseksi. Vihasimme kaikki hiihtoa oikein sydämemme pohjasta. Ja niin teimme. Se oli jonkinlaista kapinaa kouluhiihtoa kohtaan. Laahustimme oikein hitaasti maaliin ja virnuilimme opettajille, jotka olivat odottaneet meitä. Mitäs pakottivat. Vieläkin naurattaa tuo muisto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo jo monta kertaa mainittu joukkueiden jako. Siis voi herrajumala, miten se on voinut olla ihan ok ja yleinen käytäntö. En välttämättä jäänyt ihan viimeiseksi, mutta silti siitä jäi traumat. Toinen (parin kanssa) tanssiminen, jota vihaan koko sydämestäni nykyisinkin.

Mikähän tuossa joukkueiden huutovalinnoissa on niin kamalaa? Jotenkinhan ne joukkueet valitaan.

Miksi haluton tai osaamaton pelaaja olettaa, että hänet valittaisiin ensimmäisenä? 

Itse toki olin koulussa usein se joka valitsi joukkueen, mutta olen kokenut vieraissa peliporukoissa tuota

viimeiseksi valituksi tulemista ja pidin sitä ihan normaalina.

Tosin muistan kyllä ajatelleeni, että katsotaanpas olenko seuraavalla kerralla viimeisenä valittuna.

No haluaisitko itse olla vuodesta toiseen se, joka viimeisenä valitaan joukkueeseen pitkin hampain ja laitetaan sitten huonoimmalle pelipaikalle? Uein se on myös ihan puhdasta kiusaamista.

Jako kahteen oli parempi tapa muodostaa joukkueet, vaikka sähläystä sekin aiheutti kun tiettyjen tyyppien piti aina päästä samalle puolelle

Joukkueiden jako,kun aina jäi viimeisten joukkoon,koska liikuntaa ei tullut muuten harrastettua silloin ala-yläasteikäisenä ja oli siksi huonompi ja jotenkin kömpelö joissain lajeissa ja meillä oli koko kouluajan ikävä liikunnanopettaja. Telinevoimistelu ja uinti oli lajeista inhokkeja,telineillä olin kömpelö ja esim. puomilla huimasi kävellä. Kaikki muut lajit oli ihan ok ja suunnistus,jumpat,sähly,jääkiekko ja pesis,joista tykkäsin. Hiihtoon en onneksi kammoa saanut,vaikka siinäkin lajissa olin hidas ja kömpelö kouluaikaan ja ärsytti raahata sukset kouluun :D. Varmasti,jos koulussa olisi ollut mukavampi,innostavampi ja kannustavampi liikunnanope,niin jo kouluaikaan olisi voinut syttyä kiinnostus johonkin lajiin,mutta ennemmin jäin inho juuri opettajan takia. Myöhemmin aikuisena innostuin sitten liikunnasta enemmän ja on kuulunut vuosia jokapäiväiseen elämään.

Vierailija kirjoitti:

Olin piirikunnan paras kaikissa lajeissa, niin odotin liikuntunteja oikein innolla.

Ja tämäkö oli jollain tavalla inhottavin muisto?

Voitko kertoa meille tarkemmin, miksi tunsit inhoa siitä, että olit paras ja odotit innolla liikuntatunteja?

En nyt oiken tajunnut.

Kamalinta oli, kun pelkäsin kuollakseni hypätä pukin eli "hevosen" yli.  Kieltäydyin, sillä olin katkaissut käteni kahdesti ja pelkäsin käden pettämistä.  Opettaja ei sitä huomioinut.

Pesiksessä minut valittiin viimeisten joukossa joukkueisiin, sillä olin kömpelö ja käsistäni heikkovoimainen.

Kaikille ei riittänyt räpylöitä, ja kovan pallon kopin ottaminen paljaskäsin oli kamalaa.

Koripallossa olin hyvä, sillä sain hyvin heitettyä koriin.

Sain huonoja numeroita, vaikka olin hyväkuntoinen.  Kuntoni perustui siihen, että koulumatka oli 3 km

jalkaisin  päivittäin bussille.  Lisäksi syksyin ja keväisin oli koulumatka pyöräillen 10 km.  Talvisin tykkäsin

vapaa-ajalla hiihtää.