Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mitä pitää tehdä, jos oma aikuinen lapsi kohtelee vanhempiaan huonosti?
26.05.2021 |
Siis lapsi on kohtelias vain, kun saa vanhemmiltaan jotain. Jos ei tarvitse mitään, niin ei vastaa viesteihin tai on epäkohtelias. Mutta kun tarvitsee jotain, niin vain silloin on yhteydessä. Kyse on huonoista käytöstavoista.
Miten vanhemman tulisi reagoida?
Jos kyseessä olisi kaveri, niin tälle ei koskaan viestittelisi, ja vain harkiten tarjoaisia apuaan. Silloin yhteydenpito automaattisesti loppuisi jossain vaiheessa.
Mutta mitä, kun kyseessä on oma lapsi?
Lapsen kanssa on jo keskusteltu.
Kommentit (141)
Minulla myös vähän sama tilanne 20-vuotiaan poikani kanssa. Hän asuu isänsä luona eikä pidä minuun yhteyttä. Hän on aina ollut pitkävihaista sorttia, enkä tiedä, mikä auttaisi, koska hänen kanssaan ei pääse juttelemaan. Kaipa sitä joutuu hyväksymään, että toinen tekee omat valintansa. Rakkaus antaa toiselle täyden vapauden olla oma itsensä, ja jos hän on valinnut olevansa sellainen kuin on. Odottelen aikuistumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat huonolla kohtelulla? Huono kohtelu ei ole yhtäkuin ettei halua seuraanne. Itse lakkasin ensin vastaamasta, kun koko ajan, päivittäin pommitettiin viesteillä. En jaksanut koko ajan jauhaa jostain yhdentekevästä ja suoraan sanottuna ärsytti melkein kolmekymppisenä kun viestit olivat sisällöltään olethan hoitanut sitä ja tätä, muista kellojen siirto, vaihtakaa talvirenkaat ym. ihan kuin olisin pikkulapsi.
Aina kun nähtiin juttujen sisältö oli sitä samaa sen ja tämän arvostelua, pällistelyä tai oman ulkonäköni haukkumista ym. nälvimistä. Aina jos toin jotain omia asioitani esille alkoi vähättely ja naureskelu. Tyyliin kerroin että pääsin yliopistoon niin se on ihan naurettavaa ja tyhmää ja mitä sinä sielläkin teet pysyt nyt vaan töissä.
Tätä vain jatkui ja jatkui, joten enää en vaan viesteihin vastannut enkä suostunut tapaamaan. Onneksi tajusivat ja eivät itsekkään enää sitten olleet yhteydessä. Tästä on nyt neljä vuotta, eikä ole ikävä takaisin. Ovat aina olleet vieraita ihmisiä, ei mitään yhteistä, ei ikinä aitoja keskusteluja tai aitoa välittämistä.
N32
Huono kohtelu on luurin korvaan lyöminen, en saa edes asiaani esitettyä, ja viesteihin vastaamattomuus.
Korostan: laitan viestiä vain 10-14 päivän välein ja soitan kerran kuukaudessa.
No kerro esimerkki puhelusta, joka johti luureihin? Mitä sanoit? Sanoit aivan varmasti jotain tökeröä tai jaarittelet ja jaarittelet samoja asioitasi tai valitat loputtomiin. Ei kukaan katkaise puhelua yht äkkiä jos on miellyttävä keskustelu menossa. Lopeta uhriutuminen ja katso peiliin.
Esimerkki:
Lapsi vastaa puhelimeen: mitä sä haluut (ei sano edes moi)
Minä: moi, kiva, että saan sinut kiinni. Soitan, koska et vastannut haluatko tulla kesällä mökille, meidän pitää sopia vuoroja x ja y kanssa, ja sitä varten tarvitsen tiedon, haluatko tulla, että tiedän sopia?
Lapsi: en mä vielä tiedä
Minä: no, haluatko....
Luuri korvaan. Ei kuuntele kysymystä loppuun.En ole mikään jaarittelija, eli siitä ei ole pelkoa, että puhelu olisi vain jatkunut ja jatkunut.
Jos hänen käytös on tuollaista, en enää jatkossa kysyisi mökille. Tai laittaisin perään viestin onko kaikki ok? Minusta tuo käytös vaikuttaa pahalta, ja henkii ongelmista. Mutta en myöskään noin nuivasti suhtautuvaa ihmistä ottaisi enää huomioon.
Vierailija987456 kirjoitti:
Sama tilanne itsellä molempien tytärten kanssa, ikää heillä on 18 ja 20. Parin vuoden tuntemisen jälkeen päättivät, että eivät pidä nykyisestä miehestäni, ja katkaisivat välit minuun tämän vuoksi. Ensimmäinen suhteeni, joka alkoi lähes 3 vuoden kuluttua erosta heidän isästään. Jälkiviisaana ajattelin, että olisi pitänyt väen väkisin roudata jotain "poikaystäviä" kotiin, niin olisivat tottuneet, että minulla on joku. Ennen välien katkomista ne olivat läheiset molempiin tyttöihin.
Olivat yhteydessä vain, jos halusivat jotakin. Kun erehdyin toteamaan, että moinen on aika tylyä, tuli vain suuttumusta ja kitinää. Yritin parsia välejä ryhmäterapiassa, suostuivat puhumaan terapeutille vain erikseen, ei samaan aikaan kanssani. Heti ekan istuntonsa aikana ilmoittivat, että eivät halua olla kanssani tekemisissä. Aika julma källi edes suostua ryhmäterapiaan, jos olivat koko ajan tuota mieltä.
Lasten isä on itsekäs paska, joka käyttää ihmisiä välineinä. Ei ole omenat kauas puusta pudonneet. Olen henkisesti luopunut äitiydestäni, en pidä lasteni kuvia enää esillä, ja muistelen heitä samalla tavalla kuin kuolleita muistellaan.
Onko isäpuoli antanut MITÄÄN aihetta moiseen?
No ei mun mielestä parin viikon välein olevat yhteydenotot liikaa ole. Kyllä sanoisin lapselle kun seuraavan kerran pyytää apua, että harmittaa kun suhde ei ole yhtäön vastavuoroinen. Hän on nyt aikuinen, eikä vanhemman tehtävä ole kustantaa hänen elämistään. Olisi mukava kuitenkin olla vuorovaikutuksessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.
Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.
Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.
Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua
Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.
Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan
Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.
Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap
Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.
Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.
Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.
Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.
Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.
Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua
Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.
Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan
Itse olin jonkin aikaa pelkkä raha-automaatti, sitten neuvoja(miksi uuni ei toimi/miten saan ruuvattua betoniseinään jne.) Nyttemmin reissukaveri.
Se ottaa aikansa että lapsi järkkäilee oman elämänsä, ja itsensä aikuiseen itsenäiseen elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain vaiheessa kasvua olet kieltänyt tai vaatinut asioita, joista on jäänyt kaunoja. Esim. joulunvietot, serkun kesähäät ym. jotka ovat estäneet vaikka "lapsen" pitkään suunitellun ulkomaanmatkan. Joku iso moka on tapahtunut jolle vanhempi on yleensä täysin sokea, kun näinhän "meidän perhe" tekee jne. Ikinä et tule saamaan normaalia kohtelua. Voi olla että kavereitaan kohtelee paremmin.
Varmasti olen tehnyt virheitä. Me kaikki teemme niitä. Olen myös pyytänyt anteeksi niitä.asioita, joista lapsi on minulle suuttunut. Sen jälkeen olen korjannut toimintaani. Sen osalta en voi enempää tehdä, vaan lapsen pitkävihaisuus on hänen ratkaistavana.
Aika paljon riippuu siitä mitä teit tai sanoit mistä lapsi suuttui?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.
Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.
Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.
Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua
Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.
Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan
Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.
Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap
Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.
Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.
Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?
Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään. Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?
Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain vaiheessa kasvua olet kieltänyt tai vaatinut asioita, joista on jäänyt kaunoja. Esim. joulunvietot, serkun kesähäät ym. jotka ovat estäneet vaikka "lapsen" pitkään suunitellun ulkomaanmatkan. Joku iso moka on tapahtunut jolle vanhempi on yleensä täysin sokea, kun näinhän "meidän perhe" tekee jne. Ikinä et tule saamaan normaalia kohtelua. Voi olla että kavereitaan kohtelee paremmin.
Varmasti olen tehnyt virheitä. Me kaikki teemme niitä. Olen myös pyytänyt anteeksi niitä.asioita, joista lapsi on minulle suuttunut. Sen jälkeen olen korjannut toimintaani. Sen osalta en voi enempää tehdä, vaan lapsen pitkävihaisuus on hänen ratkaistavana.
Aika paljon riippuu siitä mitä teit tai sanoit mistä lapsi suuttui?
Olin sopinut asioita hänen puolestaan, mitä hän tekee ja kenelle. Pyysin anteeksi ja lupasin, etten enää sitä tee, enkä ole tehnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.
Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.
Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.
Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua
Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.
Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan
Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.
Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap
Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.
Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.
Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?
Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään. Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?
Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani.
No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.
Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat huonolla kohtelulla? Huono kohtelu ei ole yhtäkuin ettei halua seuraanne. Itse lakkasin ensin vastaamasta, kun koko ajan, päivittäin pommitettiin viesteillä. En jaksanut koko ajan jauhaa jostain yhdentekevästä ja suoraan sanottuna ärsytti melkein kolmekymppisenä kun viestit olivat sisällöltään olethan hoitanut sitä ja tätä, muista kellojen siirto, vaihtakaa talvirenkaat ym. ihan kuin olisin pikkulapsi.
Aina kun nähtiin juttujen sisältö oli sitä samaa sen ja tämän arvostelua, pällistelyä tai oman ulkonäköni haukkumista ym. nälvimistä. Aina jos toin jotain omia asioitani esille alkoi vähättely ja naureskelu. Tyyliin kerroin että pääsin yliopistoon niin se on ihan naurettavaa ja tyhmää ja mitä sinä sielläkin teet pysyt nyt vaan töissä.
Tätä vain jatkui ja jatkui, joten enää en vaan viesteihin vastannut enkä suostunut tapaamaan. Onneksi tajusivat ja eivät itsekkään enää sitten olleet yhteydessä. Tästä on nyt neljä vuotta, eikä ole ikävä takaisin. Ovat aina olleet vieraita ihmisiä, ei mitään yhteistä, ei ikinä aitoja keskusteluja tai aitoa välittämistä.
N32
Huono kohtelu on luurin korvaan lyöminen, en saa edes asiaani esitettyä, ja viesteihin vastaamattomuus.
Korostan: laitan viestiä vain 10-14 päivän välein ja soitan kerran kuukaudessa.
No kerro esimerkki puhelusta, joka johti luureihin? Mitä sanoit? Sanoit aivan varmasti jotain tökeröä tai jaarittelet ja jaarittelet samoja asioitasi tai valitat loputtomiin. Ei kukaan katkaise puhelua yht äkkiä jos on miellyttävä keskustelu menossa. Lopeta uhriutuminen ja katso peiliin.
Esimerkki:
Lapsi vastaa puhelimeen: mitä sä haluut (ei sano edes moi)
Minä: moi, kiva, että saan sinut kiinni. Soitan, koska et vastannut haluatko tulla kesällä mökille, meidän pitää sopia vuoroja x ja y kanssa, ja sitä varten tarvitsen tiedon, haluatko tulla, että tiedän sopia?
Lapsi: en mä vielä tiedä
Minä: no, haluatko....
Luuri korvaan. Ei kuuntele kysymystä loppuun.En ole mikään jaarittelija, eli siitä ei ole pelkoa, että puhelu olisi vain jatkunut ja jatkunut.
Mä vastaisin seuraavalla kerralla kun lapsi soittaa että mitä asiaa. Sitten jos hän pyytäisi rahaa(tai mitä nyt pyytääkään) niin löisin luurin korvaan. Olen tehnytkin näin kun oma lapseni kiukutteli puhelimessa. Tuli viesti perään että mitä ihmettä lyön luuria korvaan, johon vastasin että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, että mun ei tarvi tuollaista kuunnella kun itse nätisti käyttäydyin. Vastasi että no anteeks, on ollut huono päivä, soitellaan huomenna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.
Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.
Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.
Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua
Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.
Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan
Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.
Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap
Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.
Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.
Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?
Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään. Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?
Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani.
Olen eri, mutta joo minunkin mielestäni kannattaisi kokeilla olla ilman sitä yhteydenpitoa. Lapsi varmaan havahtuu joskus että et ole enää ottanut yhteyttä ja alkaa panostamaan itsekin. Tai sitten ei. Mutta se on hänen vikansa sitten.
Pitäisi kyllä tietää mitä tässä on taustalla, miksi tilanne on noin paha, mitä teit silloin kun konflikti tuli? Mutta oikeasti, anna olla jos lapsi on noin tyly. Miten hän kehtaa. Älä mangu perään enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini ei vielä 20 vuotta pois muuttoni jälkeen uskonut, että osaan pukeutua lämpimästi jne.
Sen hössöttämisen vuoksi pidin välillä taukoa vuorovaikutuksesta. Oli pakko, ei muuten olisi hermot kestäneet kun samalla huolehdin omista kymmenvuotiaistani.
Ovenpaiskijapoika ei vaikuta normaalilta silti. Kannattais ehkä neuvoa muuttamaan pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain vaiheessa kasvua olet kieltänyt tai vaatinut asioita, joista on jäänyt kaunoja. Esim. joulunvietot, serkun kesähäät ym. jotka ovat estäneet vaikka "lapsen" pitkään suunitellun ulkomaanmatkan. Joku iso moka on tapahtunut jolle vanhempi on yleensä täysin sokea, kun näinhän "meidän perhe" tekee jne. Ikinä et tule saamaan normaalia kohtelua. Voi olla että kavereitaan kohtelee paremmin.
Varmasti olen tehnyt virheitä. Me kaikki teemme niitä. Olen myös pyytänyt anteeksi niitä.asioita, joista lapsi on minulle suuttunut. Sen jälkeen olen korjannut toimintaani. Sen osalta en voi enempää tehdä, vaan lapsen pitkävihaisuus on hänen ratkaistavana.
Aika paljon riippuu siitä mitä teit tai sanoit mistä lapsi suuttui?
Olin sopinut asioita hänen puolestaan, mitä hän tekee ja kenelle. Pyysin anteeksi ja lupasin, etten enää sitä tee, enkä ole tehnyt.
Miten ikinä olet voinut ajatella, että voit sopia aikuisen ihmisen asioista hänen selän takanaan? Uskomatonta kontrollointia ja täysin sairasta touhua. En ihmettele ettei lapsi vastaa sinulle lämpöisesti ja jaksa kuunnella mökkivatvomisiasi. Hyi olkoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.
Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.
Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.
Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua
Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.
Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan
Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.
Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap
Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.
Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.
Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?
Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään. Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?
Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani.
No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.
Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.
Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen.
Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää.
Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain vaiheessa kasvua olet kieltänyt tai vaatinut asioita, joista on jäänyt kaunoja. Esim. joulunvietot, serkun kesähäät ym. jotka ovat estäneet vaikka "lapsen" pitkään suunitellun ulkomaanmatkan. Joku iso moka on tapahtunut jolle vanhempi on yleensä täysin sokea, kun näinhän "meidän perhe" tekee jne. Ikinä et tule saamaan normaalia kohtelua. Voi olla että kavereitaan kohtelee paremmin.
Varmasti olen tehnyt virheitä. Me kaikki teemme niitä. Olen myös pyytänyt anteeksi niitä.asioita, joista lapsi on minulle suuttunut. Sen jälkeen olen korjannut toimintaani. Sen osalta en voi enempää tehdä, vaan lapsen pitkävihaisuus on hänen ratkaistavana.
Aika paljon riippuu siitä mitä teit tai sanoit mistä lapsi suuttui?
Olin sopinut asioita hänen puolestaan, mitä hän tekee ja kenelle. Pyysin anteeksi ja lupasin, etten enää sitä tee, enkä ole tehnyt.
Miten ikinä olet voinut ajatella, että voit sopia aikuisen ihmisen asioista hänen selän takanaan? Uskomatonta kontrollointia ja täysin sairasta touhua. En ihmettele ettei lapsi vastaa sinulle lämpöisesti ja jaksa kuunnella mökkivatvomisiasi. Hyi olkoon.
Se olikin minulta ajattelematonta. Ja pyysin sitä anteeksi.
Olette tekin porukka. Se, että laitan yhden viestin mökistä ja soitan viikon kuluttua perään, on vatvomista? Millä nimellä kutsutte oikeaa vatvomista...
Itse epäilen että lapsessamme on ainakin jossain määrin psykopaatin piirteitä. Ei sure esimerkiksi lemmikin tai läheisen kuolemaa. On kiva vain jos haluaa jotakin. Itkenyt vain jos jäänyt kiinni jostakin ja tietää tulevan itselle seuraamuksia. Toivon kyllä että kehittyisi henkisesti vielä joskus. En usko, että mitään rikollista tekee (kotona oppinut moraalisäännöt). Toinen
lapsemme on ns. normaalin empaattinen. Ihmiset ovat erilaisia. Suren kyllä ap:n lailla, sillä vastarakkauttahan sitä jälkeläiseltään edes hieman kaipaisi.
Alue: Aihe vapaa
Sama tilanne itsellä molempien tytärten kanssa, ikää heillä on 18 ja 20. Parin vuoden tuntemisen jälkeen päättivät, että eivät pidä nykyisestä miehestäni, ja katkaisivat välit minuun tämän vuoksi. Ensimmäinen suhteeni, joka alkoi lähes 3 vuoden kuluttua erosta heidän isästään. Jälkiviisaana ajattelin, että olisi pitänyt väen väkisin roudata jotain "poikaystäviä" kotiin, niin olisivat tottuneet, että minulla on joku. Ennen välien katkomista ne olivat läheiset molempiin tyttöihin.
Olivat yhteydessä vain, jos halusivat jotakin. Kun erehdyin toteamaan, että moinen on aika tylyä, tuli vain suuttumusta ja kitinää. Yritin parsia välejä ryhmäterapiassa, suostuivat puhumaan terapeutille vain erikseen, ei samaan aikaan kanssani. Heti ekan istuntonsa aikana ilmoittivat, että eivät halua olla kanssani tekemisissä. Aika julma källi edes suostua ryhmäterapiaan, jos olivat koko ajan tuota mieltä.
Lasten isä on itsekäs paska, joka käyttää ihmisiä välineinä. Ei ole omenat kauas puusta pudonneet. Olen henkisesti luopunut äitiydestäni, en pidä lasteni kuvia enää esillä, ja muistelen heitä samalla tavalla kuin kuolleita muistellaan.