Mitä pitää tehdä, jos oma aikuinen lapsi kohtelee vanhempiaan huonosti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 19-vuotias. En minä hänelle viestittele tai soittele, ellei ole asiaa. Teinistä asti olen antanut tilaa ja hänen päättää. Tärkeintä on ollut se, että me tuemme häntä hänen päätöksissään ja kunnioitamme häntä.

Asuu vielä kotona, mutta omassa siivessä. Tulee meille jos ja kun haluaa.

Inhosin itse sitä yli kaiken, että roikutaan ja määirtellään miten pitää olla. Äitini tunki jopa työpaikalleni, kun en vastannut tyhjänpäiväisiin puheluihin.

En minäkään soittele tai viestittele ilman asiaa kuin silloin, kun mitään ei ole kuulunut pariin viikkoon.

Hän elää aivan omaa elämäänsä.

Kysymykseni kuuluukin, lopetanko tämänkin viestittelyn? Että en koskaan ota häneen yhteyttä, ellei hän ota minuun yhteyttä?

Miksi siis tarkalleen silloin viestittelet?

Esim. Miten menee? Joko sait x? Oletko jo parantunut? Tuletko kesällä mökille?

Yksi lyhyt kysymys tai laitan kuvan jotain citypupusta tai linkitän uutisen.

No tuo on just tismalleen sellaista ärsyttävää roikkumista.

Ainakin tuo "Tuletko kesällä mökille" - ei voi vielä tietää.  Samoin tuo "Oletko jo parantunut" on aika turha, voisiko ennemmin sanoa, että toivottavasti voit jo paremmin tms.   Sävyeroja.  Näyttää välittämisen, mutta ei utele eikä tunkeudu. 

Tiedän, että ovat ns turhia kysmyksiä. Mutta ne ovat lyhyitä, joihin hänellä onnmahdollisuus vastat lyhyesti. Jotta minä tiedän, että hän on hengissä. Tai voi vastata pitkästi, jos kiinnostaa.

Mitä sinunnmielestäsi minun pitäisi kysyä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Lapsesi on jotain velkaa? Etkä halua auttaa pyyteettömästi? Kuulostaa tyyliltä "ilmaisia lounaita ei ole" enkä nyt tarkoita syömistä.

Autän häntä mielelläni, ei se siitä ole kysysmys. Kysymys kuuluu, miten reagoin huonoihin käytöstapoihin? Annanko hänen kohdella minua huonosti? Jos joo, niin jatkan samalla tavalla toimimista: autan ja annan kaiken, mitä hän haluaa. Jos en, miten voin hänen käyttäytymistä muuttaa? Sanomisella se ole muuttunut.

Mitä lapsi vastasi kun olitte keskustelleet? Menossa on narsistinen käyttäytymismalli eikä sitä pidä hyväksyä. Lapselle selitetään miten koette hänen käyttätymisen ja sanotte että sen pitää muuttua. Lapsi normaalisti ymmärtää mistä on kyse mutta jos on narsistisia taipumuksia on sokea omalle käytökselleen. Ei tarvi hyväksyä lapsen käytöstä .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitat huonolla kohtelulla? Huono kohtelu ei ole yhtäkuin ettei halua seuraanne. Itse lakkasin ensin vastaamasta, kun koko ajan, päivittäin pommitettiin viesteillä. En jaksanut koko ajan jauhaa jostain yhdentekevästä ja suoraan sanottuna ärsytti melkein kolmekymppisenä kun viestit olivat sisällöltään olethan hoitanut sitä ja tätä, muista kellojen siirto, vaihtakaa talvirenkaat ym. ihan kuin olisin pikkulapsi. 

Aina kun nähtiin juttujen sisältö oli sitä samaa sen ja tämän arvostelua, pällistelyä tai oman ulkonäköni haukkumista ym. nälvimistä. Aina jos toin jotain omia asioitani esille alkoi vähättely ja naureskelu. Tyyliin kerroin että pääsin yliopistoon niin se on ihan naurettavaa ja tyhmää ja mitä sinä sielläkin teet pysyt nyt vaan töissä. 

Tätä vain jatkui ja jatkui, joten enää en vaan viesteihin vastannut enkä suostunut tapaamaan. Onneksi tajusivat ja eivät itsekkään enää sitten olleet yhteydessä. Tästä on nyt neljä vuotta, eikä ole ikävä takaisin. Ovat aina olleet vieraita ihmisiä, ei mitään yhteistä, ei ikinä aitoja keskusteluja tai aitoa välittämistä. 

N32

Huono kohtelu on luurin korvaan lyöminen, en saa edes asiaani esitettyä, ja viesteihin vastaamattomuus.

Korostan: laitan viestiä vain 10-14 päivän välein ja soitan kerran kuukaudessa.

No kerro esimerkki puhelusta, joka johti luureihin? Mitä sanoit? Sanoit aivan varmasti jotain tökeröä tai jaarittelet ja jaarittelet samoja asioitasi tai valitat loputtomiin. Ei kukaan katkaise puhelua yht äkkiä jos on miellyttävä keskustelu menossa. Lopeta uhriutuminen ja katso peiliin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisella lapsella on omakin elämä elettävänä. Soitteletteko paljon kuormittaen omilla murheillanne? Kuulustellen ja kommentoiden hänen arkeaan? Edellytätte apua?

Tämä tuli minullakin mieleen. 

Jouduin itse melkein katkaisemaan välit omiin vanhempiini kun vielä ollessani 26v yrittävät komentaa samalla tavalla kuin olisi 16v. 

Taisivat säikähtää ja nyt puhuvat asiallisesti, mutta en kuitenkaan uskalla enää ikinä päästää heitä liian lähelle, enkä enää puhu suunnitelmistani tai elämästäni muutenkaan.

Taidan tietää mitä tarkoitat. Se on jännä, että vaikka elämästä ei voi kukaan etukäteen tietää, koska kukaan ei ole ennustaja, mutta jos minulle käy jotenkin ikävästi, niin vanhempani kyllä tiesivät että niin tulee käymään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 19-vuotias. En minä hänelle viestittele tai soittele, ellei ole asiaa. Teinistä asti olen antanut tilaa ja hänen päättää. Tärkeintä on ollut se, että me tuemme häntä hänen päätöksissään ja kunnioitamme häntä.

Asuu vielä kotona, mutta omassa siivessä. Tulee meille jos ja kun haluaa.

Inhosin itse sitä yli kaiken, että roikutaan ja määirtellään miten pitää olla. Äitini tunki jopa työpaikalleni, kun en vastannut tyhjänpäiväisiin puheluihin.

En minäkään soittele tai viestittele ilman asiaa kuin silloin, kun mitään ei ole kuulunut pariin viikkoon.

Hän elää aivan omaa elämäänsä.

Kysymykseni kuuluukin, lopetanko tämänkin viestittelyn? Että en koskaan ota häneen yhteyttä, ellei hän ota minuun yhteyttä?

Miksi siis tarkalleen silloin viestittelet?

Esim. Miten menee? Joko sait x? Oletko jo parantunut? Tuletko kesällä mökille?

Yksi lyhyt kysymys tai laitan kuvan jotain citypupusta tai linkitän uutisen.

No tuo on just tismalleen sellaista ärsyttävää roikkumista.

Ainakin tuo "Tuletko kesällä mökille" - ei voi vielä tietää.  Samoin tuo "Oletko jo parantunut" on aika turha, voisiko ennemmin sanoa, että toivottavasti voit jo paremmin tms.   Sävyeroja.  Näyttää välittämisen, mutta ei utele eikä tunkeudu. 

Tiedän, että ovat ns turhia kysmyksiä. Mutta ne ovat lyhyitä, joihin hänellä onnmahdollisuus vastat lyhyesti. Jotta minä tiedän, että hän on hengissä. Tai voi vastata pitkästi, jos kiinnostaa.

Mitä sinunnmielestäsi minun pitäisi kysyä?

Käyttäydytkö samalla tavalla ystäviäsi kohtaan? Epöilet heidän kuolleen, jos he eivät jaksaa kontrollipuhelujasi?

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitat huonolla kohtelulla? Huono kohtelu ei ole yhtäkuin ettei halua seuraanne. Itse lakkasin ensin vastaamasta, kun koko ajan, päivittäin pommitettiin viesteillä. En jaksanut koko ajan jauhaa jostain yhdentekevästä ja suoraan sanottuna ärsytti melkein kolmekymppisenä kun viestit olivat sisällöltään olethan hoitanut sitä ja tätä, muista kellojen siirto, vaihtakaa talvirenkaat ym. ihan kuin olisin pikkulapsi. 

Aina kun nähtiin juttujen sisältö oli sitä samaa sen ja tämän arvostelua, pällistelyä tai oman ulkonäköni haukkumista ym. nälvimistä. Aina jos toin jotain omia asioitani esille alkoi vähättely ja naureskelu. Tyyliin kerroin että pääsin yliopistoon niin se on ihan naurettavaa ja tyhmää ja mitä sinä sielläkin teet pysyt nyt vaan töissä. 

Tätä vain jatkui ja jatkui, joten enää en vaan viesteihin vastannut enkä suostunut tapaamaan. Onneksi tajusivat ja eivät itsekkään enää sitten olleet yhteydessä. Tästä on nyt neljä vuotta, eikä ole ikävä takaisin. Ovat aina olleet vieraita ihmisiä, ei mitään yhteistä, ei ikinä aitoja keskusteluja tai aitoa välittämistä. 

N32

Ihan ok tämä, ei ole pakko jos ei halua. Mutta sitten ihan turha soitella että heitä tonni, auto hajosi -tyyppistä. Eli yhteydenpidon pitää olla vastavuoroista. Joko ollaan yhteydessä ja autetaan puolin ja toisin tai sitten ei olla yhteydessä eikä kumpikaan ole myöskään velvollinen auttamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitat huonolla kohtelulla? Huono kohtelu ei ole yhtäkuin ettei halua seuraanne. Itse lakkasin ensin vastaamasta, kun koko ajan, päivittäin pommitettiin viesteillä. En jaksanut koko ajan jauhaa jostain yhdentekevästä ja suoraan sanottuna ärsytti melkein kolmekymppisenä kun viestit olivat sisällöltään olethan hoitanut sitä ja tätä, muista kellojen siirto, vaihtakaa talvirenkaat ym. ihan kuin olisin pikkulapsi. 

Aina kun nähtiin juttujen sisältö oli sitä samaa sen ja tämän arvostelua, pällistelyä tai oman ulkonäköni haukkumista ym. nälvimistä. Aina jos toin jotain omia asioitani esille alkoi vähättely ja naureskelu. Tyyliin kerroin että pääsin yliopistoon niin se on ihan naurettavaa ja tyhmää ja mitä sinä sielläkin teet pysyt nyt vaan töissä. 

Tätä vain jatkui ja jatkui, joten enää en vaan viesteihin vastannut enkä suostunut tapaamaan. Onneksi tajusivat ja eivät itsekkään enää sitten olleet yhteydessä. Tästä on nyt neljä vuotta, eikä ole ikävä takaisin. Ovat aina olleet vieraita ihmisiä, ei mitään yhteistä, ei ikinä aitoja keskusteluja tai aitoa välittämistä. 

N32

Ihan ok tämä, ei ole pakko jos ei halua. Mutta sitten ihan turha soitella että heitä tonni, auto hajosi -tyyppistä. Eli yhteydenpidon pitää olla vastavuoroista. Joko ollaan yhteydessä ja autetaan puolin ja toisin tai sitten ei olla yhteydessä eikä kumpikaan ole myöskään velvollinen auttamaan. 

Ei ap kerro aikuisen lapsensa kieltäytyneen auttamasta, vaan tämän  hikeentyneen typeriin "olet takuulla kuollut, jos et kommentoi citypupujani" -kontrollointeihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Mun vanhin lapsi on just täyttänyt 18 vuotta, ja mun olisi tosi vaikea kuvitella että hän alkaisi kohdella mua noin. Ja jos alkaisi, niin ihan varmaa olisi, että silloin hakisi apunsa jostain muualta.

Ihmisiä kohdellaan kunnioittavasti. Myös omia vanhempia, vaikka meillä suomessa näyttää olevan joku ihme ajatus, että vanhempien tehtävä on madella lasten edessä ja tehdä kaikkensa, vaikka lapsi käyttäytyisi täysin kusipäisesti.

Parasta olisi varmaan ihan avoin keskustelu. Kysy lapseltasi millaista yhteydenpitoa hän toivoisi.Mikä olisi sopiva määrä, ja mikä toiminnassasi ärsyttää. Sen jälkeen kerro myös lapsellesi, mikä hänen käytöksessään on loukkaavaa.  Jos sitten mikään ei muutu ( olettaen, että sinäkin kannat osasi sopimuksesta), niin lapsi varmaan pärjää ihan omillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Lapsesi on jotain velkaa? Etkä halua auttaa pyyteettömästi? Kuulostaa tyyliltä "ilmaisia lounaita ei ole" enkä nyt tarkoita syömistä.

Autän häntä mielelläni, ei se siitä ole kysysmys. Kysymys kuuluu, miten reagoin huonoihin käytöstapoihin? Annanko hänen kohdella minua huonosti? Jos joo, niin jatkan samalla tavalla toimimista: autan ja annan kaiken, mitä hän haluaa. Jos en, miten voin hänen käyttäytymistä muuttaa? Sanomisella se ole muuttunut.

Millä tavoin aikuinen lapsesi käyttäytyy huonosti? Annat puhelimen soida kauan ja hän katkaisee puhelun, kun ei pysty vastaamaan?

Äitini soittelee kesken työpäivän tai myöhään illalla. Olen töissä, kavereilla tai nukkumassa. Puhelin on pakko pitää äänettömällä ja soittaa jossain vaiheessa takaisin. Kun äitini oli 50 v. ja minä 25 v. Ei häntä kiinnostanut minun arkeni yhtään. Nyt hänen ollessaan 80 v. se kiinnostaa jo liikaa.

Aloittaja voisi alkaa pitää kirjaa siitä mitä tapahtuu. Vaikka ruutuvihkoon tyyliin "laitoin mitä kuuluu -viestin tekstarilla". Ei vastausta. Viikon päästä soitti ja pyysi rahaa. Annoin. jne. Kun kirjoittaa päivästä ja viikosta toiseen paperille mitä tapahtui, pystyy paremmin hahmottamaan miten kuvio toimii ja sitten vaikka ammattilaisen kanssa opettelemaan uusia reagointitapoja. Jos 1-3 käyntiä ratkaisukeskeisellä terapeutilla usein auttaa. 

Lapsi käyttäytyy huonosti ja käyttää aloittajaa hyväksi koska on tunnekylmä ja epäempaattinen ja aloittaja antaa käyttää itseään hyväksi.

Itselläni on tällainen 17-vuotias lapsi. Olen miettinyt että missä kulkee minun rajani. Annan hänelle ne asiat mitä isovelikin sai (mm. opiskelukulut, ajokortti)  ja ostan ihan pakolliset vaatteet yms. Odotan kyllä kovasti että hän joko aikuistuu ja parantaa käytöstään tai saa lukion käytyä loppuun. Olen jo suunnitellut missä kohtaa ja miten laitan hänet omilleen asumaan jos käytös ei muutu. Voihan käydä myös niin että lapsi itse muuttaa pois kotoa kun tulee täysi-ikäiseksi. Olen jo sanonut hänelle, minkä suuruista tukea olisin valmis hänelle maksamaan kunnes pääsee ylioppilaaksi (toimeentulotuen perusosan verran, opintotuki huomioituna). 

Olen jo nyt opetellut vastaamaan rahapyyntöihin että "en pysty enkä halua antaa enempää kuin säännölliset taskurahat. Jos tarvitset enemmän, hanki osa-aikatöitä". Isoveli asuu omillaan ja opiskelee. Hänelle annan "bonusta" opintosuoritusten mukaan ja lisäksi olen maksanut joitain terveyskuluja. 

Aikuisen lapsen ja vanhempiensa luonteet voivat olla täysin erilaiset. Oma äitini stressasi aikoinaan oman äitinsä eli mummoni soittoja. Minut opetettiin vastaamaan puhelimeen, että äiti ei ole juuri nyt kotona soittaa kun ehtii. Oikeasti äiti oli menossa nukkumaan tullessaan työvuorosta kotiin ja mummon puhelut saattoivat kestää tunnin.

Nyt äitini on samanlainen kuin oma äitinsä,ikäei tule yksin.

Mulla on tuommonen reilu 20v lapsukainen joka asustelee 400km päässä. Todellakin soitan itse jos ei lapsi soita, tai sitten laitan viestin. Viikottain ollaan yhteydessä. Silloin kun hän muutti kotoa 18-vuotiaana, niin puhelut olivat vaälillä anna sitä anna tätä-tyyppisiä, mutta se meni kyllä ohi, eikä siitä edes puhuttu lapsen kanssa että sun pitää käyttäytyä nyt näin tai en soita koskaan enää sinulle. Lapsella oli siinä vaiheessa elämää ihan muuta tärkeää tekemistä kuin miettiä mitenhän ne vanhemmat jakselee :p 

Josku lapsi sanoo että mitä nyt taas, jos soitan huonolla hetkellä, mutta sanon sitten vain ettei mitään tärkeää, kunhan soittelen kuulumisia, mutta soitellaan paremmalla ajalla. 

Lapsen isä ei soita lapselle koskaan, ja kyllä sen huomaa että se lasta harmittaa, vaikka hänkään ei siis soita isälleen, mutta kyllä se on vanhemman velvollisuus vielä tuossa vaiheesssa se yhteyden otto. Lapsi ottaa sitten vanhempana enemmän sitä vastuuta. Sanonkin aina lapselle että minä soittelen ihan hautaan asti, että ei haittaa jos ei jaksa/viitsi/halua aina puhua, mutta hän on minulle rakas, ja minä pidän rakkaisiini yhteyttä.

Varmaan sinuna kokeilisin tuota etten enää soittelisi. Anna hänen tulla sinun luoksesi. 

Vierailija kirjoitti:

Annamme tilaa. Laitan vietiä 10-14 päivän välein. En soittele, koska hän lyö luurin korvaan, ellei ole mitään varsinaIsta asiaa. Ei neuvota eikä pyydetä apua.

Peili kertoo ihan normaalien ihmisten normaalista kanssakäymisestä.

Kysymys kuuluukin, miten pitää itse reagoida?

Kuulostaa ihan pikkuveljeltäni. Ei vastaile vanhemmillemme ikinä, ellei tarvitse itse apua johonkin. On vasta parikymppinen, liittynee ikään.

Jotkut vanhemmat kestää vielä paljon huonompaakin käytöstä esim. päihdeongelmaisilta lapsiltaan, veljeni ei sentään vaadi rahaa eikä ole millään tavalla uhkaava ikinä.

Jossain vaiheessa kasvua olet kieltänyt tai vaatinut asioita, joista on jäänyt kaunoja. Esim. joulunvietot, serkun kesähäät ym. jotka ovat estäneet vaikka "lapsen" pitkään suunitellun ulkomaanmatkan. Joku iso moka on tapahtunut jolle vanhempi on yleensä täysin sokea, kun näinhän "meidän perhe" tekee jne. Ikinä et tule saamaan normaalia kohtelua. Voi olla että kavereitaan kohtelee paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisella lapsella on omakin elämä elettävänä. Soitteletteko paljon kuormittaen omilla murheillanne? Kuulustellen ja kommentoiden hänen arkeaan? Edellytätte apua?

Tämä tuli minullakin mieleen. 

Jouduin itse melkein katkaisemaan välit omiin vanhempiini kun vielä ollessani 26v yrittävät komentaa samalla tavalla kuin olisi 16v. 

Taisivat säikähtää ja nyt puhuvat asiallisesti, mutta en kuitenkaan uskalla enää ikinä päästää heitä liian lähelle, enkä enää puhu suunnitelmistani tai elämästäni muutenkaan.

Minulla sama juttu mutta ymmärsin tehdä tuon pesäeron vasta kun oli 40-vuotias. Siihen asti elämääni arvosteltiin äitini toimesta aivan jatkuvasti (olen tavallinnen työssäkäyvä, saman miehen kanssa naimisissa ollut 25v , kaksi lasta). Sen jälkeen en soittanut kotiini koskaan, äiti soitteli kyllä muutaman kerran vuodessa. Nykyään soittelen joskus ja laitan silloin tällöin viestiä, mutta meni siis noin 5 vuotta todella niukalla yhteydenpidolla.

Ihan mukava heitä on nähdä muutaman kerran vuodessa mutta joskus olen miettinyt että se jatkuva arvostelu ja lyyttääminen on vaikuttanut suuresti itsetuntooni joka on todella huono ollut aina.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisen lapsen ja vanhempiensa luonteet voivat olla täysin erilaiset. Oma äitini stressasi aikoinaan oman äitinsä eli mummoni soittoja. Minut opetettiin vastaamaan puhelimeen, että äiti ei ole juuri nyt kotona soittaa kun ehtii. Oikeasti äiti oli menossa nukkumaan tullessaan työvuorosta kotiin ja mummon puhelut saattoivat kestää tunnin.

Nyt äitini on samanlainen kuin oma äitinsä,ikäei tule yksin.

Aivan sama täälläkin. Sillä erolla tosin että oma äitini ymmärtää miten ärsyttäviä ne jatkuvat turhat puhelut ja viestit ovat, joten meidän välinen kommunikaatiomme on pysynyt ainakin tähän saakka molemmille sopivana. Välillä soitellaan ja viesitellään päivittäin jos on enemmän asiaa, joskus tulee parinkin viikon tauko.

Joillekin nuo luonne-erot ovat vaikeita käsittää. Eräs kaverini julisti että minun ja äitini väleissä on oltava jotain vikaa, kun ei pommiteta toisiamme viesteillä ja puheluilla päivittäin. Tällä pirisee puhelin jatkuvasti kun koko suku veljestä mummoon linkittelee uutisia whatsappiryhmiin tai soittaa kertoakseen jostain äskeisestä reissustaan lidliin. Itselleni tuollainen taas olisi pahin painajainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Lapsesi on jotain velkaa? Etkä halua auttaa pyyteettömästi? Kuulostaa tyyliltä "ilmaisia lounaita ei ole" enkä nyt tarkoita syömistä.

Autän häntä mielelläni, ei se siitä ole kysysmys. Kysymys kuuluu, miten reagoin huonoihin käytöstapoihin? Annanko hänen kohdella minua huonosti? Jos joo, niin jatkan samalla tavalla toimimista: autan ja annan kaiken, mitä hän haluaa. Jos en, miten voin hänen käyttäytymistä muuttaa? Sanomisella se ole muuttunut.

Annat kaiken mitä hän haluaa? Eli pyytääkö usein jotain? 

Älä ota yhteyttä nyt ainakaan puoleen vuoteen. Jos lapsesi on tottunut jatkuvaan avunsaantiin hän kyllä soittaa sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Miten tämä luurin lyöminen korvaan tapahtuu? Onko lapsella siis just sillä hetkellä tiukka paikka, esim. kaupan kassalla ja hän siksi lyö luurin korvaan? 

Vierailija kirjoitti:

Annamme tilaa. Laitan vietiä 10-14 päivän välein. En soittele, koska hän lyö luurin korvaan, ellei ole mitään varsinaIsta asiaa. Ei neuvota eikä pyydetä apua.

Peili kertoo ihan normaalien ihmisten normaalista kanssakäymisestä.

Kysymys kuuluukin, miten pitää itse reagoida?

Älä soittele, ellei ole ehdottoman tärkeää asiaa. Sen voi tekstata, jos nuori lyö luurin korvaan. Suhtaudu nuoreen kuin kehen tahansa vieraaseen myös silloin, kyn tällä on pyyntöjä.