Mitä pitää tehdä, jos oma aikuinen lapsi kohtelee vanhempiaan huonosti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kasvua olet kieltänyt tai vaatinut asioita, joista on jäänyt kaunoja. Esim. joulunvietot, serkun kesähäät ym. jotka ovat estäneet vaikka "lapsen" pitkään suunitellun ulkomaanmatkan. Joku iso moka on tapahtunut jolle vanhempi on yleensä täysin sokea, kun näinhän "meidän perhe" tekee jne. Ikinä et tule saamaan normaalia kohtelua. Voi olla että kavereitaan kohtelee paremmin.

Varmasti olen tehnyt virheitä. Me kaikki teemme niitä. Olen myös pyytänyt anteeksi niitä.asioita, joista lapsi on minulle suuttunut. Sen jälkeen olen korjannut toimintaani. Sen osalta en voi enempää tehdä, vaan lapsen pitkävihaisuus on hänen ratkaistavana.

Aika paljon riippuu siitä mitä teit tai sanoit mistä lapsi suuttui?

Olin sopinut asioita hänen puolestaan, mitä hän tekee ja kenelle. Pyysin anteeksi ja lupasin, etten enää sitä tee, enkä ole tehnyt. 

Miten ikinä olet voinut ajatella, että voit sopia aikuisen ihmisen asioista hänen selän takanaan? Uskomatonta kontrollointia ja täysin sairasta touhua. En ihmettele ettei lapsi vastaa sinulle lämpöisesti ja jaksa kuunnella mökkivatvomisiasi. Hyi olkoon. 

Normaali ihminen kykenee antamaan anteeksi myös omalle vanhemmalleen, koska vanhempihan on ihan samalla tavalla erehtyväinen kuin lapsikin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kasvua olet kieltänyt tai vaatinut asioita, joista on jäänyt kaunoja. Esim. joulunvietot, serkun kesähäät ym. jotka ovat estäneet vaikka "lapsen" pitkään suunitellun ulkomaanmatkan. Joku iso moka on tapahtunut jolle vanhempi on yleensä täysin sokea, kun näinhän "meidän perhe" tekee jne. Ikinä et tule saamaan normaalia kohtelua. Voi olla että kavereitaan kohtelee paremmin.

Varmasti olen tehnyt virheitä. Me kaikki teemme niitä. Olen myös pyytänyt anteeksi niitä.asioita, joista lapsi on minulle suuttunut. Sen jälkeen olen korjannut toimintaani. Sen osalta en voi enempää tehdä, vaan lapsen pitkävihaisuus on hänen ratkaistavana.

Aika paljon riippuu siitä mitä teit tai sanoit mistä lapsi suuttui?

Olin sopinut asioita hänen puolestaan, mitä hän tekee ja kenelle. Pyysin anteeksi ja lupasin, etten enää sitä tee, enkä ole tehnyt. 

Miten ikinä olet voinut ajatella, että voit sopia aikuisen ihmisen asioista hänen selän takanaan? Uskomatonta kontrollointia ja täysin sairasta touhua. En ihmettele ettei lapsi vastaa sinulle lämpöisesti ja jaksa kuunnella mökkivatvomisiasi. Hyi olkoon. 

Normaali ihminen kykenee antamaan anteeksi myös omalle vanhemmalleen, koska vanhempihan on ihan samalla tavalla erehtyväinen kuin lapsikin. 

Ja kykenee antamaan anteeksi pahempiakin tekoja kuin selän takana sopimisen.......

Oma iäkäs vanhempi soitteli jatkuvasti, yleensä kännissä ja puhui tunnin-parin monologin omista asioistaan, vaivoistaan ja sairauksistaan. Ei kysynyt yhtään mitä minulle tai perheelleni kuuluu tai jos kysyi,  ei kuunnellut vastausta vaan alkoi puhua omia asioitaan siihen päälle. Jos en vastannut, soitti uudestaan vartin välein ja sitten haukkui minua sisaruksillemme ja muille sukulaisille. Lapsenhan kuuluu vastata ja viihdyttää vanhempiaan!

Katkaisin välit enkä ole katunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Aika erikoista projisoimista sinulta.

Tuohon ei voi muuta todeta kuin sen, että minä en ole äitisi (tai se läheinen, josta puhut).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Aika erikoista projisoimista sinulta.

Tuohon ei voi muuta todeta kuin sen, että minä en ole äitisi (tai se läheinen, josta puhut).

Tuossa kuvataan se takertuminen jota ap harjoittaa, eikä kykene näkemään.

Lapsesi ei pidä sinusta. Ikävää, mutta jokin syy siihen on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Aika erikoista projisoimista sinulta.

Tuohon ei voi muuta todeta kuin sen, että minä en ole äitisi (tai se läheinen, josta puhut).

Tuossa kuvataan se takertuminen jota ap harjoittaa, eikä kykene näkemään.

Eipä meistä kukaan muukaan näe

Ohis

Itse piti viilentää välejä ylikilttiin ja ylitunnolliseen äitiin, koska

- se yletön avun tarjoaminen oli vaivaannuttavaa. Minulle annettiin taskurahoja, kalliita lahjoja ja kotiani käytiin siivoamassa, ellen nimenomaisesti oikein kylmänviileästi kieltänyt tuputtamasta. Jos avun otti vastaan, niin siitä tuli vain itselle jyrätty, avuton, vaivaantunut olo. Äitini on perfektionisti - hän voi mennä paniikkiin jos koira on saanut 3 gr vähemmän ruokaa tänään kuin eilen (koira on keskikokoinen). Hänen hermoiluaan ja pinkoiluaan on raskasta todistaa.

- huseeraaminen olikin vain jonkinlaista kontrollointia. Äiti ei tarjonnut apua josta oli iloa, vaan apua joka stressasi ja toi pahaa mieltä. Miksi ruokkia koira, jos siitä tulee vain paha mieli ja melkein riita, kun hän ei pääse yli siitä että koira sai pari raksua liian vähän ruokaa? Miksi alkaa kysellä kesämökistä jo huhtikuussa vaikka yritän kerta kerran jälkeen viestittää, että saan tietää lomat vasta paljon myöhemmin? Kun siis aivan kaikesta saa vaikeaa ja pahan mielen, kun en voi ikinä kertoa niin nopeasti ja tarkasti niin miljoonaa yksityiskohtaa, etteikö äiti kokisi alisuoriutuvansa elämästä.

- eli meidän välirikkomme kiteytyy siihen, että äiti tahtoo hoitaa kaiken parhaalla mahdollisella tavalla ja hajoaa pirstaleiksi, kun me muut emme voi tarjota joka hetki kaikkia täydellisiä ja tarpeellisia tietoja, jotta hän voisi pitää "suvun korttitalon" pystyssä. Äidin pitäminen iloisena edellyttäisi kristallipallon omistamista.

- ja tässä kuviossa pahuutta edustamme me ikävät sukulaiset, koska emme tiedä (tai halua kertoa) kaikkea minkä äiti haluaa tietää, koska olemme jo vähän väsyneitä yhden itsensä ruoskintaan ja koska onhan tuollainen ihminen oikeasti aika raskas, jos se pillahtaa itkuun vain koska antoi koiralle pari nappulaa liian vähän, koska muisti ruokamäärän väärin, joka kiertyy siihen muotoon että minä tyttärenä olen typerä, kun en kirjoittanut niin tärkeää asiaa kirjallisiksi ohjeiksi :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Aika erikoista projisoimista sinulta.

Tuohon ei voi muuta todeta kuin sen, että minä en ole äitisi (tai se läheinen, josta puhut).

Tuossa kuvataan se takertuminen jota ap harjoittaa, eikä kykene näkemään.

Eipä meistä kukaan muukaan näe

Ohis

Kyllä näkee. Rajattomuuttahan tuo on. Jo otsikossa lukee ”oma” eli vahingossa tullaan kertoneeksi se ongelma. Ei osata nähdä aikuista erillisenä ihmisenä.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Aika erikoista projisoimista sinulta.

Tuohon ei voi muuta todeta kuin sen, että minä en ole äitisi (tai se läheinen, josta puhut).

Tuossa kuvataan se takertuminen jota ap harjoittaa, eikä kykene näkemään.

Eipä meistä kukaan muukaan näe

Ohis

Kyllä näkee. Rajattomuuttahan tuo on. Jo otsikossa lukee ”oma” eli vahingossa tullaan kertoneeksi se ongelma. Ei osata nähdä aikuista erillisenä ihmisenä.

Ohis

Otsikko kertoo pelkästään nopeasta kirjoittamisesta eikä virheitä ole poistettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Aika erikoista projisoimista sinulta.

Tuohon ei voi muuta todeta kuin sen, että minä en ole äitisi (tai se läheinen, josta puhut).

Tuossa kuvataan se takertuminen jota ap harjoittaa, eikä kykene näkemään.

Eipä meistä kukaan muukaan näe

Ohis

Kyllä näkee. Rajattomuuttahan tuo on. Jo otsikossa lukee ”oma” eli vahingossa tullaan kertoneeksi se ongelma. Ei osata nähdä aikuista erillisenä ihmisenä.

Ohis

Otsikko kertoo pelkästään nopeasta kirjoittamisesta eikä virheitä ole poistettu.

Se kertoo tismalleen sen mitä siellä mielessä liikkuu. Ajatuksen siitä että toisen ihmisen voisi omistaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse piti viilentää välejä ylikilttiin ja ylitunnolliseen äitiin, koska

- se yletön avun tarjoaminen oli vaivaannuttavaa. Minulle annettiin taskurahoja, kalliita lahjoja ja kotiani käytiin siivoamassa, ellen nimenomaisesti oikein kylmänviileästi kieltänyt tuputtamasta. Jos avun otti vastaan, niin siitä tuli vain itselle jyrätty, avuton, vaivaantunut olo. Äitini on perfektionisti - hän voi mennä paniikkiin jos koira on saanut 3 gr vähemmän ruokaa tänään kuin eilen (koira on keskikokoinen). Hänen hermoiluaan ja pinkoiluaan on raskasta todistaa.

- huseeraaminen olikin vain jonkinlaista kontrollointia. Äiti ei tarjonnut apua josta oli iloa, vaan apua joka stressasi ja toi pahaa mieltä. Miksi ruokkia koira, jos siitä tulee vain paha mieli ja melkein riita, kun hän ei pääse yli siitä että koira sai pari raksua liian vähän ruokaa? Miksi alkaa kysellä kesämökistä jo huhtikuussa vaikka yritän kerta kerran jälkeen viestittää, että saan tietää lomat vasta paljon myöhemmin? Kun siis aivan kaikesta saa vaikeaa ja pahan mielen, kun en voi ikinä kertoa niin nopeasti ja tarkasti niin miljoonaa yksityiskohtaa, etteikö äiti kokisi alisuoriutuvansa elämästä.

- eli meidän välirikkomme kiteytyy siihen, että äiti tahtoo hoitaa kaiken parhaalla mahdollisella tavalla ja hajoaa pirstaleiksi, kun me muut emme voi tarjota joka hetki kaikkia täydellisiä ja tarpeellisia tietoja, jotta hän voisi pitää "suvun korttitalon" pystyssä. Äidin pitäminen iloisena edellyttäisi kristallipallon omistamista.

- ja tässä kuviossa pahuutta edustamme me ikävät sukulaiset, koska emme tiedä (tai halua kertoa) kaikkea minkä äiti haluaa tietää, koska olemme jo vähän väsyneitä yhden itsensä ruoskintaan ja koska onhan tuollainen ihminen oikeasti aika raskas, jos se pillahtaa itkuun vain koska antoi koiralle pari nappulaa liian vähän, koska muisti ruokamäärän väärin, joka kiertyy siihen muotoon että minä tyttärenä olen typerä, kun en kirjoittanut niin tärkeää asiaa kirjallisiksi ohjeiksi :D

Kuvasit juuri isonsiskoni. Alkoi välittömästi ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Aika erikoista projisoimista sinulta.

Tuohon ei voi muuta todeta kuin sen, että minä en ole äitisi (tai se läheinen, josta puhut).

Tuossa kuvataan se takertuminen jota ap harjoittaa, eikä kykene näkemään.

Eipä meistä kukaan muukaan näe

Ohis

Kyllä näkee. Rajattomuuttahan tuo on. Jo otsikossa lukee ”oma” eli vahingossa tullaan kertoneeksi se ongelma. Ei osata nähdä aikuista erillisenä ihmisenä.

Ohis

Otsikko kertoo pelkästään nopeasta kirjoittamisesta eikä virheitä ole poistettu.

Se kertoo tismalleen sen mitä siellä mielessä liikkuu. Ajatuksen siitä että toisen ihmisen voisi omistaa.

Höpsis. Minä teen paljon virheitä sen vuoksi, että ajatukseni muuttuu matkan varrella. Kamalaa, jos muut lukevat tekstejäni kuin piru raamattua! Tärkeintä on koko ketjun sanoma eikä yksitäiset sanat!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Aika erikoista projisoimista sinulta.

Tuohon ei voi muuta todeta kuin sen, että minä en ole äitisi (tai se läheinen, josta puhut).

Tuossa kuvataan se takertuminen jota ap harjoittaa, eikä kykene näkemään.

Eipä meistä kukaan muukaan näe

Ohis

Kyllä näkee. Rajattomuuttahan tuo on. Jo otsikossa lukee ”oma” eli vahingossa tullaan kertoneeksi se ongelma. Ei osata nähdä aikuista erillisenä ihmisenä.

Ohis

Otsikko kertoo pelkästään nopeasta kirjoittamisesta eikä virheitä ole poistettu.

Se kertoo tismalleen sen mitä siellä mielessä liikkuu. Ajatuksen siitä että toisen ihmisen voisi omistaa.

Höpsis. Minä teen paljon virheitä sen vuoksi, että ajatukseni muuttuu matkan varrella. Kamalaa, jos muut lukevat tekstejäni kuin piru raamattua! Tärkeintä on koko ketjun sanoma eikä yksitäiset sanat!

Älä unohda, että tämä on av. Kun ei ole argumentteja, niin takerrutaan yksityiskohtiin ja aletaan solvaamaan virheistä. Muun muassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Aika erikoista projisoimista sinulta.

Tuohon ei voi muuta todeta kuin sen, että minä en ole äitisi (tai se läheinen, josta puhut).

Tuossa kuvataan se takertuminen jota ap harjoittaa, eikä kykene näkemään.

Eipä meistä kukaan muukaan näe

Ohis

Kyllä näkee. Rajattomuuttahan tuo on. Jo otsikossa lukee ”oma” eli vahingossa tullaan kertoneeksi se ongelma. Ei osata nähdä aikuista erillisenä ihmisenä.

Ohis

Otsikko kertoo pelkästään nopeasta kirjoittamisesta eikä virheitä ole poistettu.

Se kertoo tismalleen sen mitä siellä mielessä liikkuu. Ajatuksen siitä että toisen ihmisen voisi omistaa.

Höpsis. Minä teen paljon virheitä sen vuoksi, että ajatukseni muuttuu matkan varrella. Kamalaa, jos muut lukevat tekstejäni kuin piru raamattua! Tärkeintä on koko ketjun sanoma eikä yksitäiset sanat!

No se sanoma on edelleen se takertuminen, kyvyttömyys kohdata toinen aikuinen aikuisena ja se ettei osaa kunnioittaa rajoja. Ei toisen eikä omia. Pyritään manipuloimalla ja henkisellä kiristämisellä saada toinen sellaiseksi kuin itse haluaa tämän olevan. Ei kunnioiteta toista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Aika erikoista projisoimista sinulta.

Tuohon ei voi muuta todeta kuin sen, että minä en ole äitisi (tai se läheinen, josta puhut).

Tuossa kuvataan se takertuminen jota ap harjoittaa, eikä kykene näkemään.

Eipä meistä kukaan muukaan näe

Ohis

Kyllä näkee. Rajattomuuttahan tuo on. Jo otsikossa lukee ”oma” eli vahingossa tullaan kertoneeksi se ongelma. Ei osata nähdä aikuista erillisenä ihmisenä.

Ohis

Otsikko kertoo pelkästään nopeasta kirjoittamisesta eikä virheitä ole poistettu.

Se kertoo tismalleen sen mitä siellä mielessä liikkuu. Ajatuksen siitä että toisen ihmisen voisi omistaa.

Höpsis. Minä teen paljon virheitä sen vuoksi, että ajatukseni muuttuu matkan varrella. Kamalaa, jos muut lukevat tekstejäni kuin piru raamattua! Tärkeintä on koko ketjun sanoma eikä yksitäiset sanat!

No se sanoma on edelleen se takertuminen, kyvyttömyys kohdata toinen aikuinen aikuisena ja se ettei osaa kunnioittaa rajoja. Ei toisen eikä omia. Pyritään manipuloimalla ja henkisellä kiristämisellä saada toinen sellaiseksi kuin itse haluaa tämän olevan. Ei kunnioiteta toista.

Höpsis uudelleen. Ketju kokonaisuudessaan ei anna tuollaista kuvaa.

Sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

No juuri tuo esimerkiksi on täysin asiatonta.

Ja se auttaminen jaksamisen rajamailla on tismalleen sitä kiristämistä. Kasvatat jotain kunmallista velkaa, jonka varjolla voisit määrillä häntä toimimaan kuten sinä tahdot.

Tuo esimerkki on vain esimerkki teille. Se, että annan tuon esimerkin teille, ei tarkoita, että olen sanonut saman asian lapselle itselleen. 

Nyt en ymmärrä, mitä sinä puhut auttamisesta jaksamisen rajamailla? En ole pyytänyt lastani auttamaan minua. Minä autan häntä, kun hän apua pyytää. 

Olen monesti sanonut, että hän saa toimia kuten haluaa. Se, mitä minä haluan on se, että hän omaa käytöstavat. Liikaa vaadittu?

Niin. Eli noita samanlaisia rajattomuuksia on lisää pilvin pimein?

Sinä valitit miten autat oman jaksamisesi äärirajoilla. Sekin on tapa hallita ja kiristää.

Sinä itse käyttäydyt huonosti häntä kohtaan.

Muutos lähtee siitä, että sinä alat kohdella häntä asiallisesti, ilman mitään ihmeellisiä temppuiluja ja rajan ylityksiä. Kohtele häntä kuin aikuista. Älä kuin lasta, jota siunn on oikeus komennellä ja manipuloida.

Aika erikoista projisoimista sinulta.

Tuohon ei voi muuta todeta kuin sen, että minä en ole äitisi (tai se läheinen, josta puhut).

Tuossa kuvataan se takertuminen jota ap harjoittaa, eikä kykene näkemään.

Eipä meistä kukaan muukaan näe

Ohis

Kyllä näkee. Rajattomuuttahan tuo on. Jo otsikossa lukee ”oma” eli vahingossa tullaan kertoneeksi se ongelma. Ei osata nähdä aikuista erillisenä ihmisenä.

Ohis

Otsikko kertoo pelkästään nopeasta kirjoittamisesta eikä virheitä ole poistettu.

Se kertoo tismalleen sen mitä siellä mielessä liikkuu. Ajatuksen siitä että toisen ihmisen voisi omistaa.

Höpsis. Minä teen paljon virheitä sen vuoksi, että ajatukseni muuttuu matkan varrella. Kamalaa, jos muut lukevat tekstejäni kuin piru raamattua! Tärkeintä on koko ketjun sanoma eikä yksitäiset sanat!

No se sanoma on edelleen se takertuminen, kyvyttömyys kohdata toinen aikuinen aikuisena ja se ettei osaa kunnioittaa rajoja. Ei toisen eikä omia. Pyritään manipuloimalla ja henkisellä kiristämisellä saada toinen sellaiseksi kuin itse haluaa tämän olevan. Ei kunnioiteta toista.

Höpsis uudelleen. Ketju kokonaisuudessaan ei anna tuollaista kuvaa.

Sama

Niin. Ketjussa on noita samanlaisia rajattomia manipuloijia muitakin. Se on aika tavallista käytöstä, valitettavasti.

Jos ymmärsin oikein, kyse on 22 -vuotiaasta miehestä? Tosiasia on se, että hänellä on vielä kehitys kesken, ja n. 24-25 -vuotiaana voidaan sanoa, että nuori mies on aikuinen. Teot, käytös ja jopa mielipiteet saattavat muuttua vanhenemisen myötä lyhyessä ajassa, yleensä kypsempään suuntaan.

22-vuotias on ollut täysi-ikäinen vasta vähän aikaa, ja omista asioista huolehtimisessa on vielä uutuuden viehätystä. Äidin yhteydenotot kiskovat ikävästi maan pinnalle.

Sanoisin, että anna olla yhteydenotot jonkun aikaa kokonaan. Muutama kuukausi noin alkuun. Tai jos pitää viestitellä, laita vain sellaisia viestejä, joihin ei välttämättä tarvitse vastata. Esim. tuo mökkiasia tyyliin, "jos haluat varata jonkun mökkivuoron, soita x:lle". Muuten pidä radiohiljaisuus. Hän päättää sitten itse, miten hoitaa tilanteet. Et ole myöskään velvollinen selittelemään muille, miksi herraa ei näy vaikka nyt niissä mummon hautajaisissa. Et tee mitään sillä tiedolla, missä mies on ja mitä tekee. Hän ei halua kertoa, ja siihen on tyytyminen. Jos jotain ikävää sattuu, saat sen kyllä tietää, mutta etukäteen et pysty aikuista ihmistä paimentamaan mielestäsi oikeaan suuntaan. Ethän tee niin muillekaan ihmisille, miksi sitten omalle aikuiselle lapselle? Ei se yhteys mihinkään häviä, ellei teillä ole jotain jo alunperin vinksallaan suhteessa.

Voit muuttaa vain omaa itseäsi.

Mitä auttamiseen tulee, auttaisin kyllä. Jos on kyse rahasta, isommissa summissa ilmoittaisin, että kyseessä on laina, jonka haluat takaisin. Itse olen tehnyt näin, ja on toiminut hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee

Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan

Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?

Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?

Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?

Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.

En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.

Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.

Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.

Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.

Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua

Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.

Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan

Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.

Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap

Olethan. Koko ajan. Et vain lue saamiaisi kommentteja.

Ja kahden teinin äitinä voin kertoa, että jokin mökkivuoro ei tod kiinnosta tuonikäisiä.

Sitäpaitsi mitä sinä siinä hääräät matriarkkana organiseeraamassa. Mikset pyydä eksää ja yytä sopimaan sen aikuisen lapsesi kanssa? Miksi sinun pitää säätää välissä ollenkaan?

Säädän, koska se on minun ainoa tapani saada se keinotekoinen kontakti lapseen. On ok, jos hän sanoo, ettei ole menossa mökille. Jos pyydän x ja y kysymään asiasta, ei minulla ole mitään yhteydenpitoa omaan lapseeni, koska en halua lähettää hänelle "mitä kuuluu"-viestejäkään.  Eli sinä ehdotat, että lopetan tämän keinotekoisen yhteydenpidon ja laitan seuraavan kerran viestiä, tuleeko mummonsa hautajaisiin?

Voisitko osoittaa, miten kiristän lastani koko ajan? En todellakaan näe tätä omassa toiminnassani. 

Onko tullut mieleen, että pojallasi voi olla vaikeuksia opinnoissa, on yksinäinen, ei ole tyttöystävää tai poikaystävää, mikä harmittaa. Tai on poikaystävä, mutta ei voikeroa sinulle jne.. jne .. mitä kuuluu tuutko mökille saattaa ottaa pattiintuossa vaiheessa