Mitä pitää tehdä, jos oma aikuinen lapsi kohtelee vanhempiaan huonosti?

Voi olla, että lapsesi on nyt siinä vaiheessa itsenäistymistä, jossa katsoo että oma elämä = täydellinen pesäero vanhempiin (pl. raha- ja muut asiat, joissa on "pakko" pyytää apua ja olla siten vanhempiin yhteydessä). Kun esimerkiksi itse muutin pois kotoa, en jaksanut soitella tai käydä vanhempien luona kuin todella harvoin, vaikka asutaan vain muutaman kilometrin päässä toisistamme. Jossain vaiheessa se alun raivokas itsenäisyyden ja oman tilan raivaamisen tarve yleensä vähän normalisoituu, ja omat vanhemmat alkaa nähdä tavallaan tasaveroisina aikuisina, jolloin (ihanteellisesti) ymmärtää että heitä kohtaan on hyvä olla kohtelias, ja jos pyytää jotain, pitäisi myös tarjota jotain vastaavasti takaisin.

Hmm itselläni vanhempien arvostelu, valittaminen ja negatiivisuus on syy, etten ole tekemisissä hirveästi. Mutta tässä ei ilmeisesti ole samasta kyse, onko ap positiivinen ihminen hyvällä itsetunnolla? Jos olet, niin en näe miksi lapsesi ei haluaisi olla tekemisissä :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisen lapsen ja vanhempiensa luonteet voivat olla täysin erilaiset. Oma äitini stressasi aikoinaan oman äitinsä eli mummoni soittoja. Minut opetettiin vastaamaan puhelimeen, että äiti ei ole juuri nyt kotona soittaa kun ehtii. Oikeasti äiti oli menossa nukkumaan tullessaan työvuorosta kotiin ja mummon puhelut saattoivat kestää tunnin.

Nyt äitini on samanlainen kuin oma äitinsä,ikäei tule yksin.

Aivan sama täälläkin. Sillä erolla tosin että oma äitini ymmärtää miten ärsyttäviä ne jatkuvat turhat puhelut ja viestit ovat, joten meidän välinen kommunikaatiomme on pysynyt ainakin tähän saakka molemmille sopivana. Välillä soitellaan ja viesitellään päivittäin jos on enemmän asiaa, joskus tulee parinkin viikon tauko.

Joillekin nuo luonne-erot ovat vaikeita käsittää. Eräs kaverini julisti että minun ja äitini väleissä on oltava jotain vikaa, kun ei pommiteta toisiamme viesteillä ja puheluilla päivittäin. Tällä pirisee puhelin jatkuvasti kun koko suku veljestä mummoon linkittelee uutisia whatsappiryhmiin tai soittaa kertoakseen jostain äskeisestä reissustaan lidliin. Itselleni tuollainen taas olisi pahin painajainen.

Minä en ole ikinä soitellut isäni kanssa. Ehkä FB:ssä tulee muutama kommentti tai viesti vuodessa. Äidin kanssa sama, toisin äiti saattaa soittaa kerran vuodessa kysyäkseen jotain. Itse en soita vanhemmilleni enkä oikeastaan kellekään muulle kuin ajoittain sisarelleni, jos on aidosti asiaa. Mitään kuulumisia vain kuulumisten takia ei meidän perheessä ole vaihdeltu koskaan. Olemme kaikki luonteeltamme erakkoja. Meille riittää, kun toisesta kuulee kerran vuodessa, että se on elossa ja terveenä.

N40

Mun äiti on manipuloiva ja on tehnyt todella ikäviä temppuja lapsuudesta asti, on valehdellut ja sekaantunut, vielä siis aikuisiälläkin, tämä käytös ulottunut myös mun lapsiin, joista yksi on suosikki ja muut ei. En siksi hirveästi asioistani kerro ja omaehtoisesti en soittele usein. Silti vastaan asiallisesti kun soittaa, tavataan silloin tällöin ja jutellaan niitä näitä. Olen siis kohtelias ja asiallinen. Vastaan viesteihin. Musta tämä on aikuista käytöstä ja koko aikuisikäni olen näin toiminut, rahaa en ole vanhemmiltani pyytänyt vuosikymmeniin.

Luonnollisesti olen toiminut niin, etten lasteni kanssa ole niin kuin äitini. Olen ollut reilu, rakkautta ja rajoja on ollut, lapset ovat itse saaneet valita niin kaverit kuin harrastukset, rahan antamiseen ei ole liittynyt mitään ehtoja enkä ole omia aikuisten ihmissuhdekuviota (edes äitini kanssa olevia) koskaan lasteni niskaan kaatanut. Varmasti olen joskus motkottanut turhista, ollut hössötävä jostain menoista alaikäisen kohdalla ja en ole osannut olla tarpeeksi cool teinidraaman keskellä. Eli on huudettukin ja myös pyydetty anteeksi.

Silti mun aikuinen lapsi käyttäytyy osin samoin kun aloittajan lapsi, ei yhtä pahasti mutta ei juuri pidä yhteyttä eikä tunnu meistä yhtään välittävän. Mä olen ymmälläni ja surullinen. Olisin toivonut kivoja, normaaleita välejä, joissa oltaisiin tekemisissä välillä, sellaiset välit suurimmalla osalla mun kavereista on omiin vanhempiinsa ja omiin lapsiinsa. Mutta ei. No, mulla on oma elämä, muita lapsia, työ ja harrastuksia, eli ei elämä tuohon kaadu, mutta surettaa.

Ja kun tätä ketjua lukee, tuntuu että aikuisenakin olisi jotenkin ok olla omille vanhemmilleen tyly ja veemäinen? Kuinka moni kaverille (edes sille vähän ärsyttävälle) iskisi luurin korvaan, soittaisi vain rahapulassa ja olisi epäkohtelias? Hitto, mä oon naapurillekin kivempi kuin ap:n lapsi vanhemmilleen!

Onko lapsenne henkisesti terve? Todella huono käytös voi tarkoittaa mt-ongelmaa.

Sanoisin pitkällä kokemuksella, että, jos lapsi on omia vanhempiaan kohtaan tyly, siihen on syy. Syy on yleensä vanhempien käytöksessä. Lasta on lytätty ja komenneltu lapsuudesta lähtien. Ei ole kuunneltu lasta vaan väkisin väännetty näitä vanhempien totuuksia, miten pitäisi elää.

Millä tavoin vaikuttaa epäkoheliaalta? Tulkitaanko hänet väärin? Ehkä hän ei osaa olla erilainen, on oma itsensä. Minullakin on sukulaisia jotka ovat vain oma itsensä, eikä voi muuttaa, mutta silloin ei tee mieli mennä kylään jos ärtyisiä tai haluavat nopeasti hoitaa asian (ura väsyttää jotkut). Kyllä moni arvostaa jos olette auttaneet lasta. Ei kannata turhaan huomautella aikuiselle lapselle ja tehdä pahaa mieltä. Nuori aikuinen voi myös hermostua, jos vanhempi itse on tylyn /kylmän oloinen. Jos olette vain erilaisia, eri tapa toimia /kommunikoida ja kemia ei toimi kaikilla yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Ja sen mummon hautajaisilla mässäilyn voisit lopettaa myös.

Eikö se ole esimerkki? Kysyin tuolla aiemmin miten lapsi reagoi keskusteluun , tuliko sulle tunne että ymmärsi? Minusta voisit pitää taukoa soittelussa ja antaa lapsen soittaa seuraavan kerran , jos pyytää rahaa sanot ettet ole raha-automaatti pankin seinässä on sellainen eikä sen kanssa tarvi keskustella. Kyllä tuon ikäiseltä jo odottaa aikuista käyttäytymistä eikä mitään luurin paiskomista korvaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.

Avaus voisi kuvata mua.

Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.

Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.

Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....

Ja muuta mukavaa....

Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.

Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?

Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.

Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?

Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.

Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.

Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.

Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?

Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.

Juurihan sinä kerroit että nimenomaan kyselet.

Sietämätön asenne tämän kirjoittajalla. Todella toksista tarinaa.

Että koet lapsesi olevan sinulle jotain velkaa.

Että koet tarvetta kiristää jos hän ei toimi kuten sinä haluat.

Uhriudut.

Uhkailet avun lopettamisella, jos hän ei ole sellainen kuin sinä haluat.

Etkö todella näe nyt?

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että lapsesi on nyt siinä vaiheessa itsenäistymistä, jossa katsoo että oma elämä = täydellinen pesäero vanhempiin (pl. raha- ja muut asiat, joissa on "pakko" pyytää apua ja olla siten vanhempiin yhteydessä). Kun esimerkiksi itse muutin pois kotoa, en jaksanut soitella tai käydä vanhempien luona kuin todella harvoin, vaikka asutaan vain muutaman kilometrin päässä toisistamme. Jossain vaiheessa se alun raivokas itsenäisyyden ja oman tilan raivaamisen tarve yleensä vähän normalisoituu, ja omat vanhemmat alkaa nähdä tavallaan tasaveroisina aikuisina, jolloin (ihanteellisesti) ymmärtää että heitä kohtaan on hyvä olla kohtelias, ja jos pyytää jotain, pitäisi myös tarjota jotain vastaavasti takaisin.

Poislukien raha-asiat...pakko pyytää apua. Säälittävä lapsellinen asenne.

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kasvua olet kieltänyt tai vaatinut asioita, joista on jäänyt kaunoja. Esim. joulunvietot, serkun kesähäät ym. jotka ovat estäneet vaikka "lapsen" pitkään suunitellun ulkomaanmatkan. Joku iso moka on tapahtunut jolle vanhempi on yleensä täysin sokea, kun näinhän "meidän perhe" tekee jne. Ikinä et tule saamaan normaalia kohtelua. Voi olla että kavereitaan kohtelee paremmin.

Mitä ihmettä mä juuri äsken luin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kasvua olet kieltänyt tai vaatinut asioita, joista on jäänyt kaunoja. Esim. joulunvietot, serkun kesähäät ym. jotka ovat estäneet vaikka "lapsen" pitkään suunitellun ulkomaanmatkan. Joku iso moka on tapahtunut jolle vanhempi on yleensä täysin sokea, kun näinhän "meidän perhe" tekee jne. Ikinä et tule saamaan normaalia kohtelua. Voi olla että kavereitaan kohtelee paremmin.

Mitä ihmettä mä juuri äsken luin?

Osassa perheistä nostetaan paskamyrsky, jos aikuisen lapsen omat menot sattuvat päällekkäin sukuhäiden tai suvun joulunvieton kanssa.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa kasvua olet kieltänyt tai vaatinut asioita, joista on jäänyt kaunoja. Esim. joulunvietot, serkun kesähäät ym. jotka ovat estäneet vaikka "lapsen" pitkään suunitellun ulkomaanmatkan. Joku iso moka on tapahtunut jolle vanhempi on yleensä täysin sokea, kun näinhän "meidän perhe" tekee jne. Ikinä et tule saamaan normaalia kohtelua. Voi olla että kavereitaan kohtelee paremmin.

Mitä ihmettä mä juuri äsken luin?

Osassa perheistä nostetaan paskamyrsky, jos aikuisen lapsen omat menot sattuvat päällekkäin sukuhäiden tai suvun joulunvieton kanssa.

-ohis

Jokaisella aikuisella on itsemääräämisoikeus. Jos valitsee lähteä kavereiden kanssa risteilylle ja skipata sukuhäät muiden pitää tyytyä siihen. Toki sitten 5 vuotta myöhemmin voi olla aika ankeaa yrittää houkutella sukulaisia omiin häihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija987456 kirjoitti:

Sama tilanne itsellä molempien tytärten kanssa, ikää heillä on 18 ja 20. Parin vuoden tuntemisen jälkeen päättivät, että eivät pidä nykyisestä miehestäni, ja katkaisivat välit minuun tämän vuoksi. Ensimmäinen suhteeni, joka alkoi lähes 3 vuoden kuluttua erosta heidän isästään. Jälkiviisaana ajattelin, että olisi pitänyt väen väkisin roudata jotain "poikaystäviä" kotiin, niin olisivat tottuneet, että minulla on joku. Ennen välien katkomista ne olivat läheiset molempiin tyttöihin.

Olivat yhteydessä vain, jos halusivat jotakin. Kun erehdyin toteamaan, että moinen on aika tylyä, tuli vain suuttumusta ja kitinää. Yritin parsia välejä ryhmäterapiassa, suostuivat puhumaan terapeutille vain erikseen, ei samaan aikaan kanssani. Heti ekan istuntonsa aikana ilmoittivat, että eivät halua olla kanssani tekemisissä. Aika julma källi edes suostua ryhmäterapiaan, jos olivat koko ajan tuota mieltä.

Lasten isä on itsekäs paska, joka käyttää ihmisiä välineinä. Ei ole omenat kauas puusta pudonneet. Olen henkisesti luopunut äitiydestäni, en pidä lasteni kuvia enää esillä, ja muistelen heitä samalla tavalla kuin kuolleita muistellaan.

Onko isäpuoli antanut MITÄÄN aihetta moiseen? 

Ei. Ekat kaksi vuotta meni tosi ok. Sitten vanhempi tytär alkoi sellaiseksi julistavaksi, aatteelliseksi kasvissyöjäsi, ja mun mies metsästää. Riittänee suuttumiseen. Itse olen kyllä yrittänyt pysyä tässä aateristiriidassa neutraalina. Lasten isä katkaisi täysin yllättäen ja hyvin pienestä välikohtauksesta välit läheiseen isoveljeensä n. 10 vuotta sitten, en tiedä ovatko vieläkään väleissä. Tämän "hienon" käyttäytymismallin lapset ovat sitten omaksuneet :(

Vierailija kirjoitti:

Annamme tilaa. Laitan vietiä 10-14 päivän välein. En soittele, koska hän lyö luurin korvaan, ellei ole mitään varsinaIsta asiaa. Ei neuvota eikä pyydetä apua.

Peili kertoo ihan normaalien ihmisten normaalista kanssakäymisestä.

Kysymys kuuluukin, miten pitää itse reagoida?

Jos tämä on totta, vastaatte samalla mitalla tietenkin. Mitään apua/rahaa/tms. ei heru, jollei tavat parane.

Onko lapsi siis epäkohtelias muuten kuin olemalla vastaamatta? Haukkuuko, nimitteleekö, uhkaileeko? Etäisyyden otto kuuluu nuoruuteen, taustalla voi olla myös jotain mitä ei vanhemmille kerrota (ihmissuhdeongelmat, kiireinen aikataulu ym.). Tässä kuitenkin muutama neuvo:

- Jos on kyse väkivallalla uhkailusta tai muusta rikoksen tunnusmerkistöstä, niin otatte yhteyttä poliisiin.

- Jos nimittelystä ja haistattelusta (tähän ei kuulu normaali kritiikki, vaan esim. h*orittelu), sanotte lapselle että hänestä välitetään, mutta ette voi auttaa (jos siis lapsi ottaa yhteyttä vain kun tarvitsee jotain) tai olla missään tekemisissä ellei tuollainen käytös lopu.

- Jos kyse on vain vastaamattomuudesta, annatte tilaa. Olkaa yhteydessä vaikka 1-2 kuukauden välein sen 10-14 päivän sijasta. Kaikki eivät pidä läheisiinsä yhteyttä usein vaikka heistä välittäisivätkin, taustalla voi olla esim. asperger tai sitten ihan vain normaali introverttius ja/tai isenäistyminen.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin pitkällä kokemuksella, että, jos lapsi on omia vanhempiaan kohtaan tyly, siihen on syy. Syy on yleensä vanhempien käytöksessä. Lasta on lytätty ja komenneltu lapsuudesta lähtien. Ei ole kuunneltu lasta vaan väkisin väännetty näitä vanhempien totuuksia, miten pitäisi elää.

Ei pidä ainakaan omalla kohdallani paikkaansa. Minulla oli vaikea murkkuikä, ja syytin äitiäni kaikesta, myös ihan naurettavista asioista joista näki jo kilometrin päähän että äidilläni ei ollut mitään tekemistä niiden kanssa. Napanuora oli tosi tiukassa, koska elimme lähes koko lapsuuteni/nuoruuteni äidin kanssa kahden, joten olimme todella läheisiä. Äiti vain oli se kaikista läheisin, ja koska olimme eläneet niin tiiviisti yhdessä, niin koin että olemme "samaa" ihmistä, ja siitä piti tietenkin raivoisasti irrottautua. 

Nykyään soittelen itse äidille jos ei äidistä ole viikkoon kuulunut, ja viestillä laitellaan kaikenlaista siinä välissä. Olin toki itsekin nuorempana sitä mieltä että äitini on komennellut eikä ole kuunnellut minua, mutta kunhan kasvoin aikuiseksi, ja sain vähän perspektiiviä niin huomasin kuinka rakkaudella äitini on minut kasvattanut, vaikka se ei helppoa ole ollut.

up

Vierailija kirjoitti:

Ei pidä ainakaan omalla kohdallani paikkaansa. Minulla oli vaikea murkkuikä, ja syytin äitiäni kaikesta, myös ihan naurettavista asioista joista näki jo kilometrin päähän että äidilläni ei ollut mitään tekemistä niiden kanssa. Napanuora oli tosi tiukassa, koska elimme lähes koko lapsuuteni/nuoruuteni äidin kanssa kahden, joten olimme todella läheisiä. Äiti vain oli se kaikista läheisin, ja koska olimme eläneet niin tiiviisti yhdessä, niin koin että olemme "samaa" ihmistä, ja siitä piti tietenkin raivoisasti irrottautua. 

Mietin, että olisiko tämä itsellä se syy. Avioerosta nykyiseni tapaamiseen v. 2014-2017 tapailin miehiä lasten exäviikoilla, ja omilla lapsiviikoilla olin kokonaan heidän käytettävissään. Töissä myös tietty. Harrastettiin urheiluakin yhdessä, ja arki pyöri lasten pelien ympärillä. Kun yhtäkkiä tähän kuvioon tulikin  joku mies, lapset olivat aika kummissaan. Jompikumpi sanoi, että "xx vie meidän äidin".

Oma äitini oli sorttia tunkeileva, määräilevä ja asioihin puuttuva aivan kuolemaansa asti (olin tällöin 42), eikä olisi tullut mieleenkään katkaista välejä tuon vuoksi. Muutin yllä opiskelemaan toiseen kaupunkiin vajaan 200 km päähän, mutta olin yhteydessä pari kertaa viikossa ja vastasin aina viesteihin.

Ei pidä paikkaansa, kun ei ole yhtä kaavaa näissä.