Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä pitää tehdä, jos oma aikuinen lapsi kohtelee vanhempiaan huonosti?
26.05.2021 |
Siis lapsi on kohtelias vain, kun saa vanhemmiltaan jotain. Jos ei tarvitse mitään, niin ei vastaa viesteihin tai on epäkohtelias. Mutta kun tarvitsee jotain, niin vain silloin on yhteydessä. Kyse on huonoista käytöstavoista.
Miten vanhemman tulisi reagoida?
Jos kyseessä olisi kaveri, niin tälle ei koskaan viestittelisi, ja vain harkiten tarjoaisia apuaan. Silloin yhteydenpito automaattisesti loppuisi jossain vaiheessa.
Mutta mitä, kun kyseessä on oma lapsi?
Lapsen kanssa on jo keskusteltu.
Kommentit (141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Minäkin ihmettelen että miten olet päästänyt tilanteen tähän? Etkö ole opettanut hänelle lapsena tapoja? Millainen suhde teillä on ollut? Jos etäinen ja olet vaan vastaanottanut kiukuttelun sanomatta mitään niin miten hän aikuisena yhtäkkiä olisi mukava sinua kohtaan. Ottaa sinut itsestäänselvyytenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.
Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.
Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä kohtaa sanoisin, että niin se lapsi käyttäytyy kuin se on kasvatettu. Jos ei oo pienestä asti opetettu edes peruskäytöstapoja ja kohteliaisuutta vaan on annettu aina periksi kun kakara vaatii niin ei se itekseen aikuisena sitä opi
Höpöhöpö nyt taas. Teinit käyttäytyy jossain vaiheessa huonosti koska ovat teinejä, kyllä se ohi menee. Omakin tyttäreni oli aivan mahdoton ikävuodet 15-18, mutta sen jälkeen on "palautunut" omaksi itsekseen, eli mukavaksi, huomioonottavaksi ja hyväkäytöksiseksi ihmiseksi. Aikuisen täytyy ymmärtää mitä aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa ja vaatii.
Vierailija kirjoitti:
Annamme tilaa. Laitan vietiä 10-14 päivän välein. En soittele, koska hän lyö luurin korvaan, ellei ole mitään varsinaIsta asiaa. Ei neuvota eikä pyydetä apua.
Peili kertoo ihan normaalien ihmisten normaalista kanssakäymisestä.Kysymys kuuluukin, miten pitää itse reagoida?
Pitäkää rajanne. Käyttää teitä hyväksi koska voi.
Saahan sitä pyytää, mutta miettikää itse mitä haluatte antaa pyyteettömästi.
Mitä jos ette laittaisia viestiä parin viikon välein? Kokeilu ottaako itse yhteyttä.
Nyt te ylläpidätte tuollaista valta-asetelmaa, älkää antako siihen tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseni sanoi jo poismuuttaessaan, että ei ota yhteyttä usein, kun silloin tulee koti-ikävä! On helpompi olla opiskelemassa siellä kaukana, kun ei ajattele kotiasioita ja äitiä ja isää. Nyt kymmenen vuoden jälkeenkin olemme yhteydessä kuukausittain vain. Hän rakastaa meitä ja me häntä, mutta emme höpöttele turhia. En tiedä hänen elämänsä pikkuasioita eikä hän meidän elämme, mutta suuret linjat ovat tiedossa.
Toinen lapsi taas soittelee pari kertaa viikossa.
Kummatkin yhtä rakkaita, mutta annamme heidän tehdä tavallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.
Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.
Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.
Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua
Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.
Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.
Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.
Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.
Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua
Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.
Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan
Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat huonolla kohtelulla? Huono kohtelu ei ole yhtäkuin ettei halua seuraanne. Itse lakkasin ensin vastaamasta, kun koko ajan, päivittäin pommitettiin viesteillä. En jaksanut koko ajan jauhaa jostain yhdentekevästä ja suoraan sanottuna ärsytti melkein kolmekymppisenä kun viestit olivat sisällöltään olethan hoitanut sitä ja tätä, muista kellojen siirto, vaihtakaa talvirenkaat ym. ihan kuin olisin pikkulapsi.
Aina kun nähtiin juttujen sisältö oli sitä samaa sen ja tämän arvostelua, pällistelyä tai oman ulkonäköni haukkumista ym. nälvimistä. Aina jos toin jotain omia asioitani esille alkoi vähättely ja naureskelu. Tyyliin kerroin että pääsin yliopistoon niin se on ihan naurettavaa ja tyhmää ja mitä sinä sielläkin teet pysyt nyt vaan töissä.
Tätä vain jatkui ja jatkui, joten enää en vaan viesteihin vastannut enkä suostunut tapaamaan. Onneksi tajusivat ja eivät itsekkään enää sitten olleet yhteydessä. Tästä on nyt neljä vuotta, eikä ole ikävä takaisin. Ovat aina olleet vieraita ihmisiä, ei mitään yhteistä, ei ikinä aitoja keskusteluja tai aitoa välittämistä.
N32
Huono kohtelu on luurin korvaan lyöminen, en saa edes asiaani esitettyä, ja viesteihin vastaamattomuus.
Korostan: laitan viestiä vain 10-14 päivän välein ja soitan kerran kuukaudessa.
Mitä hänellä on elämässään menossa?
Tyly pelkistetty ilmaisu viittaa rasitukseen ja teidän kanssa uskaltaa olla huonoimmillaan.
Lappsen ikä olisi myös kiva kuulla. Tietyssä iässä etäisyyttää ottaa enemmän, että voi itsenäistyä, mutta tarvitsee silti vanhempiaan ja sekin voi harmittaa.
Kerro hänelle, että käytös tuntuu ikävältä. Ihan suoraa täräytät kun seuraavan kerran käy niin. Toista niin kauan, että ymmärtää. Voi mennä aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen viileän asiallinen vanhempiani kohtaan (en itse koskaan yhteyksissä, mutta kohteliaasti vastaan jos soittavat mikäli on aikaa puhua puhelimessa, muutoin painan punaista luuria enkä soita takaisin) siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole kiinnostunut "lähentymään" heidän kanssaan enkä pitämään heitä osana elämääni.
En vihaa enkä ole katkera, en vain juurikaan välitä enkä näe syytä esittää välittäväni.
Minunkaan lapseni ei välitä muista ihmisistä. Se on ollut hänessä aina. Hän on suoraan sanonut, ettei häntä kiinnosta muut ihmiset, ellei hän saa heiltä mitään.
Minä vähän samanlainen, tosin minun välittäminen ei ole siitä kiinni, saanko toisilta ihmisiltä jotain. Aika harvoin otan mitään vastaan muilta, vielä harvemmin pyydän jotain.
Äitini on ihan toisenlainen. Muiden ihmisten asiat kiinnostavat kauheasti, tykkää hölöttämisestä, haluaisi minullekin hölöttää ummet ja lammet tuttaviensa asioita. En edes tunne tuttavia, ja monesti joudun sanomaan, ettei kiinnosta. Hölöttämisen takia en kerro juuri mitään omia asioitani, keskustelen yleisistä asioista kuitenkin, ja joistain oman elämäni merkityksettömistä pikkuasioista esim. "tein viime viikolla pitkästä aikaa kalakeittoa" tai "vaihdoin kesäverhot ikkunoihin", joista on ihan sama juoruillaanko siitä jotain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat huonolla kohtelulla? Huono kohtelu ei ole yhtäkuin ettei halua seuraanne. Itse lakkasin ensin vastaamasta, kun koko ajan, päivittäin pommitettiin viesteillä. En jaksanut koko ajan jauhaa jostain yhdentekevästä ja suoraan sanottuna ärsytti melkein kolmekymppisenä kun viestit olivat sisällöltään olethan hoitanut sitä ja tätä, muista kellojen siirto, vaihtakaa talvirenkaat ym. ihan kuin olisin pikkulapsi.
Aina kun nähtiin juttujen sisältö oli sitä samaa sen ja tämän arvostelua, pällistelyä tai oman ulkonäköni haukkumista ym. nälvimistä. Aina jos toin jotain omia asioitani esille alkoi vähättely ja naureskelu. Tyyliin kerroin että pääsin yliopistoon niin se on ihan naurettavaa ja tyhmää ja mitä sinä sielläkin teet pysyt nyt vaan töissä.
Tätä vain jatkui ja jatkui, joten enää en vaan viesteihin vastannut enkä suostunut tapaamaan. Onneksi tajusivat ja eivät itsekkään enää sitten olleet yhteydessä. Tästä on nyt neljä vuotta, eikä ole ikävä takaisin. Ovat aina olleet vieraita ihmisiä, ei mitään yhteistä, ei ikinä aitoja keskusteluja tai aitoa välittämistä.
N32
Huono kohtelu on luurin korvaan lyöminen, en saa edes asiaani esitettyä, ja viesteihin vastaamattomuus.
Korostan: laitan viestiä vain 10-14 päivän välein ja soitan kerran kuukaudessa.
No kerro esimerkki puhelusta, joka johti luureihin? Mitä sanoit? Sanoit aivan varmasti jotain tökeröä tai jaarittelet ja jaarittelet samoja asioitasi tai valitat loputtomiin. Ei kukaan katkaise puhelua yht äkkiä jos on miellyttävä keskustelu menossa. Lopeta uhriutuminen ja katso peiliin.
Esimerkki:
Lapsi vastaa puhelimeen: mitä sä haluut (ei sano edes moi)
Minä: moi, kiva, että saan sinut kiinni. Soitan, koska et vastannut haluatko tulla kesällä mökille, meidän pitää sopia vuoroja x ja y kanssa, ja sitä varten tarvitsen tiedon, haluatko tulla, että tiedän sopia?
Lapsi: en mä vielä tiedä
Minä: no, haluatko....
Luuri korvaan. Ei kuuntele kysymystä loppuun.
En ole mikään jaarittelija, eli siitä ei ole pelkoa, että puhelu olisi vain jatkunut ja jatkunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jossain vaiheessa kasvua olet kieltänyt tai vaatinut asioita, joista on jäänyt kaunoja. Esim. joulunvietot, serkun kesähäät ym. jotka ovat estäneet vaikka "lapsen" pitkään suunitellun ulkomaanmatkan. Joku iso moka on tapahtunut jolle vanhempi on yleensä täysin sokea, kun näinhän "meidän perhe" tekee jne. Ikinä et tule saamaan normaalia kohtelua. Voi olla että kavereitaan kohtelee paremmin.
Varmasti olen tehnyt virheitä. Me kaikki teemme niitä. Olen myös pyytänyt anteeksi niitä.asioita, joista lapsi on minulle suuttunut. Sen jälkeen olen korjannut toimintaani. Sen osalta en voi enempää tehdä, vaan lapsen pitkävihaisuus on hänen ratkaistavana.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin ihmettelen että miten olet päästänyt tilanteen tähän? Etkö ole opettanut hänelle lapsena tapoja? Millainen suhde teillä on ollut? Jos etäinen ja olet vaan vastaanottanut kiukuttelun sanomatta mitään niin miten hän aikuisena yhtäkkiä olisi mukava sinua kohtaan. Ottaa sinut itsestäänselvyytenä.
Tilanne tapahtui yhden konfliktimme myötä. Pyysin häneltä anteeksi, muutin toimintaani ja keskustelimme asiasta.
Hän kyllä osaa käyttäytyä hyvin muita ihmisiä kohtaan. Meillä on ollut hyvä suhde. Avoin ja keskusteleva, mutta hän ei ole mikään ihmisläheinen tyyppi, joten keskustelemme faktoista.
Ja hän käyttäytyy hyvin silloin kun tapaamme. Ja me tapaamme, kun hän haluaa jotain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.
Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.
Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.
Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua
Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.
Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan
Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.
Itse et lukenut aloitusta. En ole koskaan kiristänyt lastani mitenkään. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä miten lastaan kohtelee.
Avaus voisi kuvata mua.
Syy on se että mua ei kuunnella, ei kiinnosta minä tai mun elämä. Ohittavat minut täysin, ei kuunnella.Mut muistetaan kun pitää painavaa tulla kantamaan, valitetaan (samoista vanhoista) asioista, keksitään kipuja, haukutaan muita.
Yritetään määräillä miten pukeutua, lihavuuttani pilkataan, hiuksiani en saa leikata, lista jatkuu.....
Ja muuta mukavaa....Arvasin, että av syyllistää. En voi muuta kuin toistaa itseäni: en neuvo, en valita, en hauku muita. Olen aina antanut hänen olla oma itsensä.
Enkä etsi tässä ketjusta syyllistä, vaan kysyn, miten minun tulisi reagoida? Unohdanko lapsen, lopetan yhteydenpidon kokonaan omalta puoleltani, ja vain odotan, joko hän joskus tarvitsee jotain? Ja kun hän tarvitsee, niin autanko silloin pyyteettömästi?
Annat hänen olla ja autat pyyteettömästi, tietenkin. Muuhan olisi henkistä kiristämistä.
Niin olen auttanut, ja venynyt vielä pidemmällekin, mutta ylläpidänkö silloin lapseni illuusiota, että hän saa kohdella muita ihmisiä ihan miten haluaa, ja siitä vielä palkitaan?
Nonni. Ja sitten alkaa myös uhriutuminen.
Autat normaalisti, et uhriudu tai veny säälipisteitä anoen, annat tilaa, etkä roiku. Siitä se lähtee.
Vastakysymys ei ole uhriutumista. Se on vain kysymys.
Eli sinun mielestäni jatkan toimimista siten, etten koskaan kysy mitään, mutta autan, kun hän pyytää? En huomauta käytöstavoista, vaan annan hänen lyödä luuria korvaan?
Teidän mielipiteitänne täällä kyselen.
Minä tekisin selväksi, ettei auttaminen ole mikään automaatio vaan vaatii toiseltakin osapuolelta edes alkeellisia tapoja. Jos lyö luurin korvaan kun ei huvita puhua niin turha odottaa myöskään lompakon aukeavan kun tarve tulee
Oppii olemaan kohtelias tai sitten oppii pärjäämään omillaan
Eli saadakseen läheiseltä apua, pitää totella ja noudattaa tämän laatimia sääntöjä, jotka on laadittu kanssakäymiseen yksipuolisesti?
Ei voi olettaa, että itse saa möärätä edes omaata tilastaan eikä pääse itse päättämään niistä kanssakäymisen säännöistä?
Mikäs aikuisten suhde se tommonen on?
Ihan normaali aikuisten vuorovaikutussuhde. Missään suhteessa ei voi olla vain saavana osapuolena, täytyy olla valmis myös antamaan.
En minä ainakaan auttaisi ketään, joka ei viitsi pitää yhteyttä kuin silloin kun tarvitsee jotain. Ihan sama onko lapseni, vanhempani, naapurini tai kaverini. En ole mikään kynnysmatto.
Ei se ole aikuisten tasavertainen suhde, vaan siinä toinen määrittää kaikki yhteydenpidon muodot.
Lisäksi on vielä rajaton ja uhriutuu siinä ”auttaessaan”.
Koko suhde palvelee vain jyrän tarpeita, ei sen aikuisen lapsen tarpeita lainkaan.
Eihän määritä. Siinä on lapsella ihan selkeästi valinnan mahdollisuus. Ei ole pakko pitää yhteyttä, saa elää elämäänsä niinkuin parhaaksi näkee. Vanhempi vaan ei suostu olemaan pelkkä pankkiautomaatti eikä kenenkään sellaiseen tarvitsekaan alistua
Samalla tavalla suhde palvelee vain jyrän tarpeita jos mennään lapsen tavalla.
Kuten sanoin, mikään suhde ei toimi niin että vain toinen saa ja toinen antaa. Kummankin pitää olla valmis sekä saamaan että antamaan
Kyllä määrittää. Et edes lukenut aloitusta. Ap pitää väkisin höpöhöpö-yhteyttä ja kiristää myös sillä että auttaa liiallisesti.
Öö... mistä ihmeen rivien välistä luet aloituksesta, että ap ylläpitää väkisin suhdetta tai kiristää lasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat huonolla kohtelulla? Huono kohtelu ei ole yhtäkuin ettei halua seuraanne. Itse lakkasin ensin vastaamasta, kun koko ajan, päivittäin pommitettiin viesteillä. En jaksanut koko ajan jauhaa jostain yhdentekevästä ja suoraan sanottuna ärsytti melkein kolmekymppisenä kun viestit olivat sisällöltään olethan hoitanut sitä ja tätä, muista kellojen siirto, vaihtakaa talvirenkaat ym. ihan kuin olisin pikkulapsi.
Aina kun nähtiin juttujen sisältö oli sitä samaa sen ja tämän arvostelua, pällistelyä tai oman ulkonäköni haukkumista ym. nälvimistä. Aina jos toin jotain omia asioitani esille alkoi vähättely ja naureskelu. Tyyliin kerroin että pääsin yliopistoon niin se on ihan naurettavaa ja tyhmää ja mitä sinä sielläkin teet pysyt nyt vaan töissä.
Tätä vain jatkui ja jatkui, joten enää en vaan viesteihin vastannut enkä suostunut tapaamaan. Onneksi tajusivat ja eivät itsekkään enää sitten olleet yhteydessä. Tästä on nyt neljä vuotta, eikä ole ikävä takaisin. Ovat aina olleet vieraita ihmisiä, ei mitään yhteistä, ei ikinä aitoja keskusteluja tai aitoa välittämistä.
N32
Huono kohtelu on luurin korvaan lyöminen, en saa edes asiaani esitettyä, ja viesteihin vastaamattomuus.
Korostan: laitan viestiä vain 10-14 päivän välein ja soitan kerran kuukaudessa.
Mitä hänellä on elämässään menossa?
Tyly pelkistetty ilmaisu viittaa rasitukseen ja teidän kanssa uskaltaa olla huonoimmillaan.
Lappsen ikä olisi myös kiva kuulla. Tietyssä iässä etäisyyttää ottaa enemmän, että voi itsenäistyä, mutta tarvitsee silti vanhempiaan ja sekin voi harmittaa.
Kerro hänelle, että käytös tuntuu ikävältä. Ihan suoraa täräytät kun seuraavan kerran käy niin. Toista niin kauan, että ymmärtää. Voi mennä aikaa.
En tiedä, miten hänellä menee. Koska ei kerro.
Ikää 22.
Olen sanonut, että tuntuu ikävältä. ”En mä jaksanut”. Eikä siinä mitään, jos ei jaksa, ain voi sanoa, että moi, en nyt jaksa, soitellaan myöhemmin”, Ja kyllä minä sen uskoisin. Käytöstavoista on kyse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat huonolla kohtelulla? Huono kohtelu ei ole yhtäkuin ettei halua seuraanne. Itse lakkasin ensin vastaamasta, kun koko ajan, päivittäin pommitettiin viesteillä. En jaksanut koko ajan jauhaa jostain yhdentekevästä ja suoraan sanottuna ärsytti melkein kolmekymppisenä kun viestit olivat sisällöltään olethan hoitanut sitä ja tätä, muista kellojen siirto, vaihtakaa talvirenkaat ym. ihan kuin olisin pikkulapsi.
Aina kun nähtiin juttujen sisältö oli sitä samaa sen ja tämän arvostelua, pällistelyä tai oman ulkonäköni haukkumista ym. nälvimistä. Aina jos toin jotain omia asioitani esille alkoi vähättely ja naureskelu. Tyyliin kerroin että pääsin yliopistoon niin se on ihan naurettavaa ja tyhmää ja mitä sinä sielläkin teet pysyt nyt vaan töissä.
Tätä vain jatkui ja jatkui, joten enää en vaan viesteihin vastannut enkä suostunut tapaamaan. Onneksi tajusivat ja eivät itsekkään enää sitten olleet yhteydessä. Tästä on nyt neljä vuotta, eikä ole ikävä takaisin. Ovat aina olleet vieraita ihmisiä, ei mitään yhteistä, ei ikinä aitoja keskusteluja tai aitoa välittämistä.
N32
Huono kohtelu on luurin korvaan lyöminen, en saa edes asiaani esitettyä, ja viesteihin vastaamattomuus.
Korostan: laitan viestiä vain 10-14 päivän välein ja soitan kerran kuukaudessa.
No kerro esimerkki puhelusta, joka johti luureihin? Mitä sanoit? Sanoit aivan varmasti jotain tökeröä tai jaarittelet ja jaarittelet samoja asioitasi tai valitat loputtomiin. Ei kukaan katkaise puhelua yht äkkiä jos on miellyttävä keskustelu menossa. Lopeta uhriutuminen ja katso peiliin.
Esimerkki:
Lapsi vastaa puhelimeen: mitä sä haluut (ei sano edes moi)
Minä: moi, kiva, että saan sinut kiinni. Soitan, koska et vastannut haluatko tulla kesällä mökille, meidän pitää sopia vuoroja x ja y kanssa, ja sitä varten tarvitsen tiedon, haluatko tulla, että tiedän sopia?
Lapsi: en mä vielä tiedä
Minä: no, haluatko....
Luuri korvaan. Ei kuuntele kysymystä loppuun.En ole mikään jaarittelija, eli siitä ei ole pelkoa, että puhelu olisi vain jatkunut ja jatkunut.
Tuossa kohtaa sopisin x:n ja y:n kanssa mökkivuorot ja jos lapsi ei sinne pääse niin se on hänelle voi voi. Sanot vaan että minähän kysyin, ei tässä kaikki voi odottaa milloin sulle sopii vastata
Alue: Aihe vapaa
Tässä kohtaa sanoisin, että niin se lapsi käyttäytyy kuin se on kasvatettu. Jos ei oo pienestä asti opetettu edes peruskäytöstapoja ja kohteliaisuutta vaan on annettu aina periksi kun kakara vaatii niin ei se itekseen aikuisena sitä opi