Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joiden äiti ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi?
26.05.2021 |
Meni 17-vuotiaana isäni kanssa yhteen ja jotenkin tuntuu, että tärkeät kehitysvaiheet ovat jääneet häneltä kokematta - ei ole siis joutunut itsenäistymään ja kantamaan vastuuta. Isän ja äidin dynamiikka onkin sitä, ettei kumpikaan ota vastuuta mistään vaan jos jotain sattuu, he syyttävät aina muita. Äitillä on eleetkin välillä kuin pikkutytöllä. Välillä tuntuu raskaalta olla heidän lapsi. Tuntuu, että minä olen se ainoa aikuinen.
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen että omat vanhempani ovat aikuisia. Heissä on kummassakin vikansa ja on ongelmansa, mutta ovat emotionaalisesti aikuisia ja kykenevät käsittelemään vaikeita asioita ja kohtamaan erilaisia ihmisiä ja ristiriitoja ilman että menevät ihan sekaisin. Ovat jollain tapaa kypsiä ihmisinä. ja olen tottunut, että vanhempiin voi henkisesti tukeutua eivätkä he "hajoa" kovin helposti. He säilyttävät aikuisen roolinsa ja näkökulmansa.
Kuvittelin että kaikki aikuiset tai vanhemmat ovat sellaisia ennen kuin tutustuin appivanhempiini. Oli jossain vaiheessa suoraan sanoen järkytys tajuta miten he suhtautuvat lapsiinsa ja ihmisiin ylipäänsä. Suhde omiin lapsiin on jollain tapaa välineellistävä, kyse on aina siitä miten lapset sopivat heidän (appivanhempien) kuvitelmaan omasta elämästään. Ovat siis ihan asiansa hoitavia ja näennäisesti kyllä ihan aikuisia ihmisiä, mutta suhtautuminen ongelmiin ja ristiriitoihin on häkellyttävän lapsellinen. Näkökulma on aina: "Entä minä ja minun kärsimykseni, minun uhraukseni?". Sellainen 16-vuotiaan lähestyminen asioihin. He rakentavat aikuisen identiteettiään ulkoisten seikkojen avulla, eivätkä itse ymmärrä sitä.
Sepä se, useimmat hyvän kodin ja rakastavien vanhempien lapset luulee ja kuvitelee että kaikilla on samanlaista. Sun silmät avautui sentään appivanhempien myötä. Kaikilla ei avaudu koskaan.
Mulla on aivan hirveät, väkivaltaiset, pahantahtoiset ja narsistiset vanhemmat joiden elämäntehtävä on yrittää tuhota ja talloa omat lapset. Tätä on hyvien vanhempien lasten mahdoton käsittää. Mutta tällaisia vanhempia ikävä kyllä on, ja vielä aika paljonkin.
Aina jos on tullut ilmi että mulla on välit poikki vanhempiin tai emme pidä yhteyttä, ns hyvän perheen lapsen tapa reagoida on aina sama: ”miten saatat toimia noin, vanhemmat on tärkeimmät elämässä, kuin peruskallio!”. No niin, ehkä onkin ne hyvät vanhemmat mutta ei ne huonot. Mun vanhemmat aidosti vihaa lapsiaan ja haluaa meille lapsilleen vain pahaa, kurjuutta ja kaikin tavoin yrittävät vahingoittaa meitä.
Mua on toinen vanhemmistani retuuttanut väkivaltaisesti useamman kerran aikuisena, ja tuhansia kertoja ollessani lapsi.Kunpa edes jotenkin kaikki tajuaisi että osa vanhemmista on hirviöitä. Mulla on vähän niinkuin tuplataakka, hirveä kuorma ja ahdistus niistä pahoista vanhemmista, ja sitten vielä ympäristön (hyvien perheiden omaavien tuttujen) syyllistys, ällistely ja ihmettely miten olen niin typerä kun en halua ”vanhempien rakkautta, tukea ja apua elämääni”. Ei helvetti.
Toi on niin ikävää, kun ihmiset alkaa arvostelemaan noin. Mullekin on joskus tuhahdeltu ja ihmetelty että millainen ihminen oikein olen kun olen maininnut etten ole kovin paljon vanhempieni kanssa yhteydessä. Joskus vain on ihmisen mielenterveyden ja ehkä fyysisenkin terveyden kannalta hyvä olla mahdollisimman vähän tekemisissä omien vanhempien kanssa. Se on ikävää, mutta ei nuo muiden (ehkä asioista tietämättömien) ihmisten reaktiot kyllä yhtään auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katsokaas vanhemmissa sukupovissa mies HALUAA johtaa kotitaloutta. Vaimolle on hyvä esittää eteti mitään osaa okein ilman miestään. Avioliitot säilyivät näin , ainakin siihen asti kun poikaset lähtee pesästä. Avioliito on peli , jossa on roolit jo jaettu Tiedän monta liittoa on päättynyt siihen että vaimo on halunnut vaatia uraa itelleenja saakin sitten parempaa palkkaa. Sitä ei edes nykymies vain kestä. Antaa sen miehen tankata, niin minäkin annan sen ostaa bensat minunkin autoon. Mies myös saattaa minut lääkäriin, se kuuluu rooliin. Maksaa aina kaiken joson mukana. On minulla 5 omaa luottokorttia omalle pankitiille. Näin se säästyy, tilit ovat yhteisiä. Kyllä mnä voin tehdä veroilmoituksen mutta m ies on jo tehnyt. Olemme oikein onnellisia rooleissamme. Saan kyllä ostaa mitä haluan. Jos aikuistuvat lapset ei tykkää heillä olkoon uudet kujeet.Tämä systeemi sujuu loistavasti kun on tarpeeksi rahaa kummallakn. Velkaa ei ole. Rahaa on .En koskaan tuhlaa.
Vierailija kirjoitti:
Katsokaas vanhemmissa sukupovissa mies HALUAA johtaa kotitaloutta. Vaimolle on hyvä esittää eteti mitään osaa okein ilman miestään. Avioliitot säilyivät näin , ainakin siihen asti kun poikaset lähtee pesästä. Avioliito on peli , jossa on roolit jo jaettu Tiedän monta liittoa on päättynyt siihen että vaimo on halunnut vaatia uraa itelleenja saakin sitten parempaa palkkaa. Sitä ei edes nykymies vain kestä. Antaa sen miehen tankata, niin minäkin annan sen ostaa bensat minunkin autoon. Mies myös saattaa minut lääkäriin, se kuuluu rooliin. Maksaa aina kaiken joson mukana. On minulla 5 omaa luottokorttia omalle pankitiille. Näin se säästyy, tilit ovat yhteisiä. Kyllä mnä voin tehdä veroilmoituksen mutta m ies on jo tehnyt. Olemme oikein onnellisia rooleissamme. Saan kyllä ostaa mitä haluan. Jos aikuistuvat lapset ei tykkää heillä olkoon uudet kujeet.Tämä systeemi sujuu loistavasti kun on tarpeeksi rahaa kummallakn. Velkaa ei ole. Rahaa on .En koskaan tuhlaa.
Kiva jos teillä toimii. Mitäs jos mies vaikka sairastuu tai menehtyy yllättäen? Osaat kuitenkin hoitaa kaikki asiat?
Vierailija kirjoitti:
Ja olen miettinyt kauhulla sitä aikaa kun isä tai äiti kuolee. Mitä siitä sitten tulee? He eivät vain pärjää yksin.
Ap
Sitä samaa ne sinun vanhemmatkin miettii että mitä sitten kun puoliso kuolee eikä pärjää enää yksin. Voin kertoa että se pelko on paljon suurempi kuin lapsen pelko siitä miten vanhempi pärjää. Se on sitä todellista pelkoa siitä että kituu tuskissaan viikkokausia, tai saa yhtäkkisen kohtauksen eikä ole ketään auttamassa. Kuolee yksin ja hitaasti. Nämä asiat kannattaa käydä läpi nyt kun vielä osaavat itsekin asioita järjestellä.
Varmaan se on monilla vanhoilla naisilla noin. Ja onhan se helppo elämä kun ei tarvi päättää mistään itse ja vastuu on aina miehellä.
Mun ikäpolvella (~40v) homma meni taas niin että nainen on perheen pää, nainen kantaa vastuun ja tekee päätökset, nainen hoitaa pankki/raha/vakuutus/sijoitusasiat, nainen on kaikesta vastuussa.
Erittäin monella, sanoisin että oikeastaan kaikilla, tutuilla on tämä sama kuvio. Me tän ikäluokan naiset ollaan akateemisia, koulutettuja ja uralla edenneitä, jopa enemmän kuin ne miehemme.
Olen huomannut että nykypäivän nuorilla alkaa taas ehkä siirtymään homma siihen suuntaan että mies ottaa enemmän vastuuta. Tää taitaa mennä sukupolvien mukaisina aaltoina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja olen miettinyt kauhulla sitä aikaa kun isä tai äiti kuolee. Mitä siitä sitten tulee? He eivät vain pärjää yksin.
Ap
Sitä samaa ne sinun vanhemmatkin miettii että mitä sitten kun puoliso kuolee eikä pärjää enää yksin. Voin kertoa että se pelko on paljon suurempi kuin lapsen pelko siitä miten vanhempi pärjää. Se on sitä todellista pelkoa siitä että kituu tuskissaan viikkokausia, tai saa yhtäkkisen kohtauksen eikä ole ketään auttamassa. Kuolee yksin ja hitaasti. Nämä asiat kannattaa käydä läpi nyt kun vielä osaavat itsekin asioita järjestellä.
No ne boomerit voisi vaikka OPETELLA asioita. Mutta kun ei. Oma 70v lapsen tasolla oleva teinikiukutteleva äitini ei osaa hoitaa yhtään mitään asioita, mies hoitaa kaiken, ja ilmoitti jo että jos jää leskeksi niin olettaa että lapset sitten hoitaa kaikki asiat, koska eihän naisten kuulu näitä hoitaa.
Jännä että me lapset ollaan naisia (ja omissa perheissämme ”perheen päänä roolissa) mutta siis se naisten ei kuulu hoitaa koskee vaan sitä äitiä ITSEÄÄN. Mun sit kuuluu hoitaa ne äidin asiat vaikka nainen olen. Pettämätön logiikka!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen että omat vanhempani ovat aikuisia. Heissä on kummassakin vikansa ja on ongelmansa, mutta ovat emotionaalisesti aikuisia ja kykenevät käsittelemään vaikeita asioita ja kohtamaan erilaisia ihmisiä ja ristiriitoja ilman että menevät ihan sekaisin. Ovat jollain tapaa kypsiä ihmisinä. ja olen tottunut, että vanhempiin voi henkisesti tukeutua eivätkä he "hajoa" kovin helposti. He säilyttävät aikuisen roolinsa ja näkökulmansa.
Kuvittelin että kaikki aikuiset tai vanhemmat ovat sellaisia ennen kuin tutustuin appivanhempiini. Oli jossain vaiheessa suoraan sanoen järkytys tajuta miten he suhtautuvat lapsiinsa ja ihmisiin ylipäänsä. Suhde omiin lapsiin on jollain tapaa välineellistävä, kyse on aina siitä miten lapset sopivat heidän (appivanhempien) kuvitelmaan omasta elämästään. Ovat siis ihan asiansa hoitavia ja näennäisesti kyllä ihan aikuisia ihmisiä, mutta suhtautuminen ongelmiin ja ristiriitoihin on häkellyttävän lapsellinen. Näkökulma on aina: "Entä minä ja minun kärsimykseni, minun uhraukseni?". Sellainen 16-vuotiaan lähestyminen asioihin. He rakentavat aikuisen identiteettiään ulkoisten seikkojen avulla, eivätkä itse ymmärrä sitä.
Sepä se, useimmat hyvän kodin ja rakastavien vanhempien lapset luulee ja kuvitelee että kaikilla on samanlaista. Sun silmät avautui sentään appivanhempien myötä. Kaikilla ei avaudu koskaan.
Mulla on aivan hirveät, väkivaltaiset, pahantahtoiset ja narsistiset vanhemmat joiden elämäntehtävä on yrittää tuhota ja talloa omat lapset. Tätä on hyvien vanhempien lasten mahdoton käsittää. Mutta tällaisia vanhempia ikävä kyllä on, ja vielä aika paljonkin.
Aina jos on tullut ilmi että mulla on välit poikki vanhempiin tai emme pidä yhteyttä, ns hyvän perheen lapsen tapa reagoida on aina sama: ”miten saatat toimia noin, vanhemmat on tärkeimmät elämässä, kuin peruskallio!”. No niin, ehkä onkin ne hyvät vanhemmat mutta ei ne huonot. Mun vanhemmat aidosti vihaa lapsiaan ja haluaa meille lapsilleen vain pahaa, kurjuutta ja kaikin tavoin yrittävät vahingoittaa meitä.
Mua on toinen vanhemmistani retuuttanut väkivaltaisesti useamman kerran aikuisena, ja tuhansia kertoja ollessani lapsi.Kunpa edes jotenkin kaikki tajuaisi että osa vanhemmista on hirviöitä. Mulla on vähän niinkuin tuplataakka, hirveä kuorma ja ahdistus niistä pahoista vanhemmista, ja sitten vielä ympäristön (hyvien perheiden omaavien tuttujen) syyllistys, ällistely ja ihmettely miten olen niin typerä kun en halua ”vanhempien rakkautta, tukea ja apua elämääni”. Ei helvetti.
Sitä on vaikea ymmärtää ja uskoa. Olen tuo edellinen kommentoija. Mutta näennäisesti sekä oma että mieheni perhe on aika samanlainen. Eikä mieheni perheessä ole ollut fyysistä väkivaltaa eikä suoranaista pahantahtoisuutta, enemmänkin kypsymättömyyttä, kontrollinhalua ja itsekeskeisyyttä, eli tilanne ei ole niin paha kuin sinulla. Minullakin meni monta vuotta ennen kuin ymmärsin ihan oikeasti, miksi mieheni suhtautuu vanhempiinsa kuten suhtautuu, hyvin ristiriitaisesti. Sitten kun oikeasti aloin ymmärtää, eli asia oikeasti kosketti itseänikin, olin pitkään raivoissani.
Sen on kyllä huomannut, että ristiriitoja ei jaksaisi oikein selittää kellekään satunnaisille tuttaville. Tilanteet ovat niin monimutkaisia, ja ihmiset tekevät helposti yhdestä asiasta heti pitkälle meneviä päätelmiä. Ns. ulkopuolisista tilanteen taitavat oikeasti ymmärtää vain ne mieheni ystävät, jotka ovat tunteneet mieheni nuoruudesta asti, ja tietävät millaisiin tilanteisiin vanhemmat ovat hänet pistäneet, ja oma perheeni, kun olen asiasta heille niin paljon puhunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Katsokaas vanhemmissa sukupovissa mies HALUAA johtaa kotitaloutta. Vaimolle on hyvä esittää eteti mitään osaa okein ilman miestään. Avioliitot säilyivät näin , ainakin siihen asti kun poikaset lähtee pesästä. Avioliito on peli , jossa on roolit jo jaettu Tiedän monta liittoa on päättynyt siihen että vaimo on halunnut vaatia uraa itelleenja saakin sitten parempaa palkkaa. Sitä ei edes nykymies vain kestä. Antaa sen miehen tankata, niin minäkin annan sen ostaa bensat minunkin autoon. Mies myös saattaa minut lääkäriin, se kuuluu rooliin. Maksaa aina kaiken joson mukana. On minulla 5 omaa luottokorttia omalle pankitiille. Näin se säästyy, tilit ovat yhteisiä. Kyllä mnä voin tehdä veroilmoituksen mutta m ies on jo tehnyt. Olemme oikein onnellisia rooleissamme. Saan kyllä ostaa mitä haluan. Jos aikuistuvat lapset ei tykkää heillä olkoon uudet kujeet.Tämä systeemi sujuu loistavasti kun on tarpeeksi rahaa kummallakn. Velkaa ei ole. Rahaa on .En koskaan tuhlaa.
Terveisiä sinne 1950-luvulle. Kansakoulutaidoillakin tosin pitäis osata kirjoittaa.
Arvatkaa miten ”ihanaa” on kun se avuton lapsen tasolla oleva, koko ikänsä itsensä päätöksistä ja asioiden hoitamisesta ulkoistanut äiti jää leskeksi. Arvatkaa kahdesti mikä sen ”selviytymis-strategia” on? No tietenkin jatkaa lapsena olemista, lapsen käytöstä, lapsen kiukuttelua ja vaativuutta, nyt vaan ne se OMAT LAPSET on niitä uusia ”vanhempia” joiden pitää hoitaa asiat, tehdä päätökset, hoitaa kaikki valmiiksi kaikilla elämän saroilla. Täyttä helvettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen että omat vanhempani ovat aikuisia. Heissä on kummassakin vikansa ja on ongelmansa, mutta ovat emotionaalisesti aikuisia ja kykenevät käsittelemään vaikeita asioita ja kohtamaan erilaisia ihmisiä ja ristiriitoja ilman että menevät ihan sekaisin. Ovat jollain tapaa kypsiä ihmisinä. ja olen tottunut, että vanhempiin voi henkisesti tukeutua eivätkä he "hajoa" kovin helposti. He säilyttävät aikuisen roolinsa ja näkökulmansa.
Kuvittelin että kaikki aikuiset tai vanhemmat ovat sellaisia ennen kuin tutustuin appivanhempiini. Oli jossain vaiheessa suoraan sanoen järkytys tajuta miten he suhtautuvat lapsiinsa ja ihmisiin ylipäänsä. Suhde omiin lapsiin on jollain tapaa välineellistävä, kyse on aina siitä miten lapset sopivat heidän (appivanhempien) kuvitelmaan omasta elämästään. Ovat siis ihan asiansa hoitavia ja näennäisesti kyllä ihan aikuisia ihmisiä, mutta suhtautuminen ongelmiin ja ristiriitoihin on häkellyttävän lapsellinen. Näkökulma on aina: "Entä minä ja minun kärsimykseni, minun uhraukseni?". Sellainen 16-vuotiaan lähestyminen asioihin. He rakentavat aikuisen identiteettiään ulkoisten seikkojen avulla, eivätkä itse ymmärrä sitä.
Sepä se, useimmat hyvän kodin ja rakastavien vanhempien lapset luulee ja kuvitelee että kaikilla on samanlaista. Sun silmät avautui sentään appivanhempien myötä. Kaikilla ei avaudu koskaan.
Mulla on aivan hirveät, väkivaltaiset, pahantahtoiset ja narsistiset vanhemmat joiden elämäntehtävä on yrittää tuhota ja talloa omat lapset. Tätä on hyvien vanhempien lasten mahdoton käsittää. Mutta tällaisia vanhempia ikävä kyllä on, ja vielä aika paljonkin.
Aina jos on tullut ilmi että mulla on välit poikki vanhempiin tai emme pidä yhteyttä, ns hyvän perheen lapsen tapa reagoida on aina sama: ”miten saatat toimia noin, vanhemmat on tärkeimmät elämässä, kuin peruskallio!”. No niin, ehkä onkin ne hyvät vanhemmat mutta ei ne huonot. Mun vanhemmat aidosti vihaa lapsiaan ja haluaa meille lapsilleen vain pahaa, kurjuutta ja kaikin tavoin yrittävät vahingoittaa meitä.
Mua on toinen vanhemmistani retuuttanut väkivaltaisesti useamman kerran aikuisena, ja tuhansia kertoja ollessani lapsi.Kunpa edes jotenkin kaikki tajuaisi että osa vanhemmista on hirviöitä. Mulla on vähän niinkuin tuplataakka, hirveä kuorma ja ahdistus niistä pahoista vanhemmista, ja sitten vielä ympäristön (hyvien perheiden omaavien tuttujen) syyllistys, ällistely ja ihmettely miten olen niin typerä kun en halua ”vanhempien rakkautta, tukea ja apua elämääni”. Ei helvetti.
Olen oppinut olemaan sanomatta etten ole tekemisissä, en vain puhu vanhemmista tai jos joku kysyy mites sun vanhemmat niin vastaan todella ympäripyöreästi että siinähän ne tai heidän suunnitelmistaan että siellä vaan reissataan. Ei oikeasti mitään hajua ovatko edes elossa, ei kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen että omat vanhempani ovat aikuisia. Heissä on kummassakin vikansa ja on ongelmansa, mutta ovat emotionaalisesti aikuisia ja kykenevät käsittelemään vaikeita asioita ja kohtamaan erilaisia ihmisiä ja ristiriitoja ilman että menevät ihan sekaisin. Ovat jollain tapaa kypsiä ihmisinä. ja olen tottunut, että vanhempiin voi henkisesti tukeutua eivätkä he "hajoa" kovin helposti. He säilyttävät aikuisen roolinsa ja näkökulmansa.
Kuvittelin että kaikki aikuiset tai vanhemmat ovat sellaisia ennen kuin tutustuin appivanhempiini. Oli jossain vaiheessa suoraan sanoen järkytys tajuta miten he suhtautuvat lapsiinsa ja ihmisiin ylipäänsä. Suhde omiin lapsiin on jollain tapaa välineellistävä, kyse on aina siitä miten lapset sopivat heidän (appivanhempien) kuvitelmaan omasta elämästään. Ovat siis ihan asiansa hoitavia ja näennäisesti kyllä ihan aikuisia ihmisiä, mutta suhtautuminen ongelmiin ja ristiriitoihin on häkellyttävän lapsellinen. Näkökulma on aina: "Entä minä ja minun kärsimykseni, minun uhraukseni?". Sellainen 16-vuotiaan lähestyminen asioihin. He rakentavat aikuisen identiteettiään ulkoisten seikkojen avulla, eivätkä itse ymmärrä sitä.
Sepä se, useimmat hyvän kodin ja rakastavien vanhempien lapset luulee ja kuvitelee että kaikilla on samanlaista. Sun silmät avautui sentään appivanhempien myötä. Kaikilla ei avaudu koskaan.
Mulla on aivan hirveät, väkivaltaiset, pahantahtoiset ja narsistiset vanhemmat joiden elämäntehtävä on yrittää tuhota ja talloa omat lapset. Tätä on hyvien vanhempien lasten mahdoton käsittää. Mutta tällaisia vanhempia ikävä kyllä on, ja vielä aika paljonkin.
Aina jos on tullut ilmi että mulla on välit poikki vanhempiin tai emme pidä yhteyttä, ns hyvän perheen lapsen tapa reagoida on aina sama: ”miten saatat toimia noin, vanhemmat on tärkeimmät elämässä, kuin peruskallio!”. No niin, ehkä onkin ne hyvät vanhemmat mutta ei ne huonot. Mun vanhemmat aidosti vihaa lapsiaan ja haluaa meille lapsilleen vain pahaa, kurjuutta ja kaikin tavoin yrittävät vahingoittaa meitä.
Mua on toinen vanhemmistani retuuttanut väkivaltaisesti useamman kerran aikuisena, ja tuhansia kertoja ollessani lapsi.Kunpa edes jotenkin kaikki tajuaisi että osa vanhemmista on hirviöitä. Mulla on vähän niinkuin tuplataakka, hirveä kuorma ja ahdistus niistä pahoista vanhemmista, ja sitten vielä ympäristön (hyvien perheiden omaavien tuttujen) syyllistys, ällistely ja ihmettely miten olen niin typerä kun en halua ”vanhempien rakkautta, tukea ja apua elämääni”. Ei helvetti.
Olen oppinut olemaan sanomatta etten ole tekemisissä, en vain puhu vanhemmista tai jos joku kysyy mites sun vanhemmat niin vastaan todella ympäripyöreästi että siinähän ne tai heidän suunnitelmistaan että siellä vaan reissataan. Ei oikeasti mitään hajua ovatko edes elossa, ei kiinnosta.
Tämä! Ja ikinä ei kannata kertoa että on huonosta lapsuudenkodista tai on hankalat välivaltahullut vanhemmat. Nuorempana olin naiivi ja kysyttäessä kerroin asian laidan (itse en tietenkään oma-aloitteisesti asiasta puhunut) ja _ihan_joka_kerta_ se kysyjä katsoi ensin ällistyneenä, sitten järkyttyneenä ja lopuksi vihaisena. Ehkä tiuskaisi että ”mitä olet oikein tehnyt kun olet pilannut välisi” tai jotain muuta mua syyllistävää.
Usein nää kyselyt tuli just tilanteessa missä vietät jouluasi, oletko kesälomalla vanhemmillasi jne. Silloin nuorena olin niin hölmö etten osannut salata asiaa.
Nyt osaan. Salaan sen visusti ja kellekään en kerro. Koska IHAN AINA se menee mun syyksi ja ajatellaan heti että minussa on vika. Kellään ei käy mielessäkään että vanhemmissa olisi se vika. Kellekään ei käy mielessäkään että vanhemmat on julmia lapsenhakkaajia, pahansuopia lapsensa alistajia ja tallojia. Koska sillä kysyjällä itsellään on ihanat vanhemmat.
Tämä v*tuttaa tässä tilanteessa eniten, välillä jopa enemmän kuin ne omat vanhemmat. Että aina sitä aikuista lasta syytetään tilanteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen että omat vanhempani ovat aikuisia. Heissä on kummassakin vikansa ja on ongelmansa, mutta ovat emotionaalisesti aikuisia ja kykenevät käsittelemään vaikeita asioita ja kohtamaan erilaisia ihmisiä ja ristiriitoja ilman että menevät ihan sekaisin. Ovat jollain tapaa kypsiä ihmisinä. ja olen tottunut, että vanhempiin voi henkisesti tukeutua eivätkä he "hajoa" kovin helposti. He säilyttävät aikuisen roolinsa ja näkökulmansa.
Kuvittelin että kaikki aikuiset tai vanhemmat ovat sellaisia ennen kuin tutustuin appivanhempiini. Oli jossain vaiheessa suoraan sanoen järkytys tajuta miten he suhtautuvat lapsiinsa ja ihmisiin ylipäänsä. Suhde omiin lapsiin on jollain tapaa välineellistävä, kyse on aina siitä miten lapset sopivat heidän (appivanhempien) kuvitelmaan omasta elämästään. Ovat siis ihan asiansa hoitavia ja näennäisesti kyllä ihan aikuisia ihmisiä, mutta suhtautuminen ongelmiin ja ristiriitoihin on häkellyttävän lapsellinen. Näkökulma on aina: "Entä minä ja minun kärsimykseni, minun uhraukseni?". Sellainen 16-vuotiaan lähestyminen asioihin. He rakentavat aikuisen identiteettiään ulkoisten seikkojen avulla, eivätkä itse ymmärrä sitä.
Sepä se, useimmat hyvän kodin ja rakastavien vanhempien lapset luulee ja kuvitelee että kaikilla on samanlaista. Sun silmät avautui sentään appivanhempien myötä. Kaikilla ei avaudu koskaan.
Mulla on aivan hirveät, väkivaltaiset, pahantahtoiset ja narsistiset vanhemmat joiden elämäntehtävä on yrittää tuhota ja talloa omat lapset. Tätä on hyvien vanhempien lasten mahdoton käsittää. Mutta tällaisia vanhempia ikävä kyllä on, ja vielä aika paljonkin.
Aina jos on tullut ilmi että mulla on välit poikki vanhempiin tai emme pidä yhteyttä, ns hyvän perheen lapsen tapa reagoida on aina sama: ”miten saatat toimia noin, vanhemmat on tärkeimmät elämässä, kuin peruskallio!”. No niin, ehkä onkin ne hyvät vanhemmat mutta ei ne huonot. Mun vanhemmat aidosti vihaa lapsiaan ja haluaa meille lapsilleen vain pahaa, kurjuutta ja kaikin tavoin yrittävät vahingoittaa meitä.
Mua on toinen vanhemmistani retuuttanut väkivaltaisesti useamman kerran aikuisena, ja tuhansia kertoja ollessani lapsi.Kunpa edes jotenkin kaikki tajuaisi että osa vanhemmista on hirviöitä. Mulla on vähän niinkuin tuplataakka, hirveä kuorma ja ahdistus niistä pahoista vanhemmista, ja sitten vielä ympäristön (hyvien perheiden omaavien tuttujen) syyllistys, ällistely ja ihmettely miten olen niin typerä kun en halua ”vanhempien rakkautta, tukea ja apua elämääni”. Ei helvetti.
Olen oppinut olemaan sanomatta etten ole tekemisissä, en vain puhu vanhemmista tai jos joku kysyy mites sun vanhemmat niin vastaan todella ympäripyöreästi että siinähän ne tai heidän suunnitelmistaan että siellä vaan reissataan. Ei oikeasti mitään hajua ovatko edes elossa, ei kiinnosta.
Tämä! Ja ikinä ei kannata kertoa että on huonosta lapsuudenkodista tai on hankalat välivaltahullut vanhemmat. Nuorempana olin naiivi ja kysyttäessä kerroin asian laidan (itse en tietenkään oma-aloitteisesti asiasta puhunut) ja _ihan_joka_kerta_ se kysyjä katsoi ensin ällistyneenä, sitten järkyttyneenä ja lopuksi vihaisena. Ehkä tiuskaisi että ”mitä olet oikein tehnyt kun olet pilannut välisi” tai jotain muuta mua syyllistävää.
Usein nää kyselyt tuli just tilanteessa missä vietät jouluasi, oletko kesälomalla vanhemmillasi jne. Silloin nuorena olin niin hölmö etten osannut salata asiaa.
Nyt osaan. Salaan sen visusti ja kellekään en kerro. Koska IHAN AINA se menee mun syyksi ja ajatellaan heti että minussa on vika. Kellään ei käy mielessäkään että vanhemmissa olisi se vika. Kellekään ei käy mielessäkään että vanhemmat on julmia lapsenhakkaajia, pahansuopia lapsensa alistajia ja tallojia. Koska sillä kysyjällä itsellään on ihanat vanhemmat.Tämä v*tuttaa tässä tilanteessa eniten, välillä jopa enemmän kuin ne omat vanhemmat. Että aina sitä aikuista lasta syytetään tilanteesta.
Hyvin sanottu! Itse myös tehnyt virheen että kavereille nuorempana puhunut asiasta. Ne joilla ei ole kokemusta ei vaan ymmärrä, joten heille ei kannata kertoa. He vaan alkavat pitämään minua jotenkin epäilyttävänä. Ne joilla on kokemusta tietysti ymmärtää ja heidän kanssaan syntyy hyvä yhteys, mutta kannattaa valikoida kenelle asiasta kertoo.
Vaikka eniten ärsyttää ja suututtaa ilkeä, kiukutteleva lapsi-äitini, niin tavallaan köy myös sääli. Hän ei ole ikinä kasvanut aikuiseksi. Ei ole koskaan asunut itsekseen. Ei ole koskaan hoitanut omia raha-asioitaan. Ei ole koskaan tehnyt mitään veroilmoituksia (ennen vanhaan ne piti itse täyttää). Ei osaa varata mitään auton huoltoa, ei osaa tankata eikä ajaa muuta kuin kilsan päähän lähikauppaan. Ei osaa tehdä pienintäkään päätöstä. On ollut aina ”toisen lapsi”, joka vanhempien ja siitä suoraan puolisonsa lapsi.
Ihan hirveä elämä olisi tollanen. Tietenkään se ei itse tajua mitä on menettänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini on aina ollut hyvin toimelias ja itsenäinen ihminen, mutta tunnetasolla ei ole koskaan oikein kypsynyt aikuiseksi asti. Ei voi esim. ostaa jotain tavaraa jonka haluaisi, koska "mies ei anna ostaa". Tosiasiassa mies ei ole koskaan kieltänyt mitään ostamasta, mutta ehkä miehille tyypilliseen tapaan vähän tuhahtanut että tarviiko nyt tuotakaan. Äiti sitten tulkitsee sen niin ettei "saa" ostaa ja uhriutuu siitä. Sanoin joskus äidille että eihän sinua ole kukaan edes kieltänyt, saat kai nyt aikuinen ihminen ostaa esim. uudet verhot jos haluat. Mitään taloudellisia ongelmia ei edes ole ettei siihenkään voi vedota. Tajusin myös vasta aikuisena, ettei äitini koskaan kehu ketään mistään asiasta tai sano mitään kivaa koskaan mistään. Huomasin vasta silloin että normaalit aikuiset ihmiset esim. kehuvat toisen uutta vaatetta tai kampausta, ja tämä on ihan peruskohteliasta käytöstä. Hävettää kun itse olen oppinut kotoa mallin, että toisia vain arvostellaan (selän takana) eikä koskaan sanota mitään kivoja asioita. En ole koskaan saanut kotoa minkäänlaista kannustusta mihinkään enkä mitään oikeita neuvoja elämään. Ymmärrän että äitini on kasvanut erilaisena aikana ja kotiolot ovat olleet hänelläkin haasteelliset, mutta silti aikuisen ihmisen pitäisi pystyä olla vastuussa omasta elämästään ja käytöksestään. Sitä äitini ei ole oikein koskaan oppinut.
Olet täysin väärässä. Tuo "tarviiko nyt tuotakaan" ei ole mikään miehille tyypillinen tuhahdus. Oma mieheni ei ikinä sano noin, enkä tunne ketään jonka mies suhtautuisi noin. Juuri tuollaisilla tuhahduksilla hallitaan epävarmaa ja alistuvaa ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Olet oikeassa, tunnen paljonkin tällaisia ihmisiä, nimen omaan naisia. Mies kantaa vastuun, nainen menee siinä vanavedessä.
Itsekkin olin samanlainen aikanaan, menin nuorena miehen kanssa yhteen ja mies hoiti aina raha- ja sopimusasiat. Eron tullessa tuli isku vasten kasvoja, jouduin itse hankkimaan vuokra- asunnon, tehdä sopimuksia ja hoitaa raha- asioita, hankkia auton ja hoitaa siihen kuuluvat kustannukset ja korjaukset. Nyt olen kuitenkin oppinut ja itsenäistynyt, ja olen peräti ylpeä itsestäni.
Itse en tunne ollenkaan tällaisia naisia. Suurin osa tuntemistani naisista osaa asioita sekä keittiön puolella ja lastenhoidossa, että autoasioissa kuten renkaiden vaihdossa, pikkuhommissa mm. rakentamiseen liittyen, raha-asioissa ja tämän lisäksi monissa muissa asioissa. Millenniaalit ja sitä uudempi sukupolvi lienee niitä, joissa ei juuri ole niitä joilla isä ja sen jälkeen mies on aina hoitanut kaiken. Olemme todellisia multiosaajia oikeastaan, sillä tietotekniikkakin on useimmilla vähintään jotenkuten hallussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen että omat vanhempani ovat aikuisia. Heissä on kummassakin vikansa ja on ongelmansa, mutta ovat emotionaalisesti aikuisia ja kykenevät käsittelemään vaikeita asioita ja kohtamaan erilaisia ihmisiä ja ristiriitoja ilman että menevät ihan sekaisin. Ovat jollain tapaa kypsiä ihmisinä. ja olen tottunut, että vanhempiin voi henkisesti tukeutua eivätkä he "hajoa" kovin helposti. He säilyttävät aikuisen roolinsa ja näkökulmansa.
Kuvittelin että kaikki aikuiset tai vanhemmat ovat sellaisia ennen kuin tutustuin appivanhempiini. Oli jossain vaiheessa suoraan sanoen järkytys tajuta miten he suhtautuvat lapsiinsa ja ihmisiin ylipäänsä. Suhde omiin lapsiin on jollain tapaa välineellistävä, kyse on aina siitä miten lapset sopivat heidän (appivanhempien) kuvitelmaan omasta elämästään. Ovat siis ihan asiansa hoitavia ja näennäisesti kyllä ihan aikuisia ihmisiä, mutta suhtautuminen ongelmiin ja ristiriitoihin on häkellyttävän lapsellinen. Näkökulma on aina: "Entä minä ja minun kärsimykseni, minun uhraukseni?". Sellainen 16-vuotiaan lähestyminen asioihin. He rakentavat aikuisen identiteettiään ulkoisten seikkojen avulla, eivätkä itse ymmärrä sitä.
Sepä se, useimmat hyvän kodin ja rakastavien vanhempien lapset luulee ja kuvitelee että kaikilla on samanlaista. Sun silmät avautui sentään appivanhempien myötä. Kaikilla ei avaudu koskaan.
Mulla on aivan hirveät, väkivaltaiset, pahantahtoiset ja narsistiset vanhemmat joiden elämäntehtävä on yrittää tuhota ja talloa omat lapset. Tätä on hyvien vanhempien lasten mahdoton käsittää. Mutta tällaisia vanhempia ikävä kyllä on, ja vielä aika paljonkin.
Aina jos on tullut ilmi että mulla on välit poikki vanhempiin tai emme pidä yhteyttä, ns hyvän perheen lapsen tapa reagoida on aina sama: ”miten saatat toimia noin, vanhemmat on tärkeimmät elämässä, kuin peruskallio!”. No niin, ehkä onkin ne hyvät vanhemmat mutta ei ne huonot. Mun vanhemmat aidosti vihaa lapsiaan ja haluaa meille lapsilleen vain pahaa, kurjuutta ja kaikin tavoin yrittävät vahingoittaa meitä.
Mua on toinen vanhemmistani retuuttanut väkivaltaisesti useamman kerran aikuisena, ja tuhansia kertoja ollessani lapsi.Kunpa edes jotenkin kaikki tajuaisi että osa vanhemmista on hirviöitä. Mulla on vähän niinkuin tuplataakka, hirveä kuorma ja ahdistus niistä pahoista vanhemmista, ja sitten vielä ympäristön (hyvien perheiden omaavien tuttujen) syyllistys, ällistely ja ihmettely miten olen niin typerä kun en halua ”vanhempien rakkautta, tukea ja apua elämääni”. Ei helvetti.
Olen oppinut olemaan sanomatta etten ole tekemisissä, en vain puhu vanhemmista tai jos joku kysyy mites sun vanhemmat niin vastaan todella ympäripyöreästi että siinähän ne tai heidän suunnitelmistaan että siellä vaan reissataan. Ei oikeasti mitään hajua ovatko edes elossa, ei kiinnosta.
Tämä! Ja ikinä ei kannata kertoa että on huonosta lapsuudenkodista tai on hankalat välivaltahullut vanhemmat. Nuorempana olin naiivi ja kysyttäessä kerroin asian laidan (itse en tietenkään oma-aloitteisesti asiasta puhunut) ja _ihan_joka_kerta_ se kysyjä katsoi ensin ällistyneenä, sitten järkyttyneenä ja lopuksi vihaisena. Ehkä tiuskaisi että ”mitä olet oikein tehnyt kun olet pilannut välisi” tai jotain muuta mua syyllistävää.
Usein nää kyselyt tuli just tilanteessa missä vietät jouluasi, oletko kesälomalla vanhemmillasi jne. Silloin nuorena olin niin hölmö etten osannut salata asiaa.
Nyt osaan. Salaan sen visusti ja kellekään en kerro. Koska IHAN AINA se menee mun syyksi ja ajatellaan heti että minussa on vika. Kellään ei käy mielessäkään että vanhemmissa olisi se vika. Kellekään ei käy mielessäkään että vanhemmat on julmia lapsenhakkaajia, pahansuopia lapsensa alistajia ja tallojia. Koska sillä kysyjällä itsellään on ihanat vanhemmat.Tämä v*tuttaa tässä tilanteessa eniten, välillä jopa enemmän kuin ne omat vanhemmat. Että aina sitä aikuista lasta syytetään tilanteesta.
Hyvin sanottu! Itse myös tehnyt virheen että kavereille nuorempana puhunut asiasta. Ne joilla ei ole kokemusta ei vaan ymmärrä, joten heille ei kannata kertoa. He vaan alkavat pitämään minua jotenkin epäilyttävänä. Ne joilla on kokemusta tietysti ymmärtää ja heidän kanssaan syntyy hyvä yhteys, mutta kannattaa valikoida kenelle asiasta kertoo.
Kyllä mulle on muutamat kertoneet että vanhemmat on alkkiksia tms enkä ole koskaan epäillyt etteikö vika oikeasti olisi niissä vanhemmissa. Ihan saa itse päättää mielestäni että haluaako kertoa vai vastata ympäripyöreästi. Se on sitten kuulijan vastuulla uskooko mukisematta vai alkaako syyllistää
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja olen miettinyt kauhulla sitä aikaa kun isä tai äiti kuolee. Mitä siitä sitten tulee? He eivät vain pärjää yksin.
Ap
Sitä samaa ne sinun vanhemmatkin miettii että mitä sitten kun puoliso kuolee eikä pärjää enää yksin. Voin kertoa että se pelko on paljon suurempi kuin lapsen pelko siitä miten vanhempi pärjää. Se on sitä todellista pelkoa siitä että kituu tuskissaan viikkokausia, tai saa yhtäkkisen kohtauksen eikä ole ketään auttamassa. Kuolee yksin ja hitaasti. Nämä asiat kannattaa käydä läpi nyt kun vielä osaavat itsekin asioita järjestellä.
No ne boomerit voisi vaikka OPETELLA asioita. Mutta kun ei. Oma 70v lapsen tasolla oleva teinikiukutteleva äitini ei osaa hoitaa yhtään mitään asioita, mies hoitaa kaiken, ja ilmoitti jo että jos jää leskeksi niin olettaa että lapset sitten hoitaa kaikki asiat, koska eihän naisten kuulu näitä hoitaa.
Jännä että me lapset ollaan naisia (ja omissa perheissämme ”perheen päänä roolissa) mutta siis se naisten ei kuulu hoitaa koskee vaan sitä äitiä ITSEÄÄN. Mun sit kuuluu hoitaa ne äidin asiat vaikka nainen olen. Pettämätön logiikka!
Oma äitini ilmoitti juuri samoin. Isäni ei ole ilmoittanut että edellyttää siskoni käyvän tekemässä itselleen ruoat jos äitini ei enää pysty, mutta varmasti kuvittelee noin. Siskoni ei kyllä toivottavasti sitä tule tekemään.
Vierailija kirjoitti:
Hihittelee omalle tyhmyydelleen, esim. "Se laite meni kai rikki tai joku vika siihen tuli kun en jaksanut lukea ohjeita, hahahaha!" Kertoo kuin olisi hauskakin juttu.
Huutaa miestään "Isiiiiiiiiiiiiiiiiiii!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!" kun seinälle pitää laittaa taulu, pyörän ketjut pitää laittaa paikoilleen, tv pitää asentaa, viemäri pitää puhdistaa, huonekalu koota, ylipäätään kaikkeen tarvitsee jonkun muun tekemään jos ei ole siivomista, ruuanlaittoa tai lisääntymistä. Usein myös näihin muihin.
Jos heillä on työnjako tämä, niin onko siinä vikaa toisaalta? En ainakaan minä mitenkään nauti TV:n asennuksista tai huonekalujen kokoamista, jos olisi puoliso joka osaisi ne minua paremmin niin mielellään saisi rauhassa päteä kyseisillä elämänalueilla.
En ymmärrä, minkä takia olisi jotenkin pakko osata tehdä aivan kaikki itse, että olisi moderni nainen. Jos on mahdollisuus delegoida epämieluinen asia vaikka maksamalla talkkaripalveluun, niin se ei tee naisesta/ihmisestä automaattisesti tyhmää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen että omat vanhempani ovat aikuisia. Heissä on kummassakin vikansa ja on ongelmansa, mutta ovat emotionaalisesti aikuisia ja kykenevät käsittelemään vaikeita asioita ja kohtamaan erilaisia ihmisiä ja ristiriitoja ilman että menevät ihan sekaisin. Ovat jollain tapaa kypsiä ihmisinä. ja olen tottunut, että vanhempiin voi henkisesti tukeutua eivätkä he "hajoa" kovin helposti. He säilyttävät aikuisen roolinsa ja näkökulmansa.
Kuvittelin että kaikki aikuiset tai vanhemmat ovat sellaisia ennen kuin tutustuin appivanhempiini. Oli jossain vaiheessa suoraan sanoen järkytys tajuta miten he suhtautuvat lapsiinsa ja ihmisiin ylipäänsä. Suhde omiin lapsiin on jollain tapaa välineellistävä, kyse on aina siitä miten lapset sopivat heidän (appivanhempien) kuvitelmaan omasta elämästään. Ovat siis ihan asiansa hoitavia ja näennäisesti kyllä ihan aikuisia ihmisiä, mutta suhtautuminen ongelmiin ja ristiriitoihin on häkellyttävän lapsellinen. Näkökulma on aina: "Entä minä ja minun kärsimykseni, minun uhraukseni?". Sellainen 16-vuotiaan lähestyminen asioihin. He rakentavat aikuisen identiteettiään ulkoisten seikkojen avulla, eivätkä itse ymmärrä sitä.
Sepä se, useimmat hyvän kodin ja rakastavien vanhempien lapset luulee ja kuvitelee että kaikilla on samanlaista. Sun silmät avautui sentään appivanhempien myötä. Kaikilla ei avaudu koskaan.
Mulla on aivan hirveät, väkivaltaiset, pahantahtoiset ja narsistiset vanhemmat joiden elämäntehtävä on yrittää tuhota ja talloa omat lapset. Tätä on hyvien vanhempien lasten mahdoton käsittää. Mutta tällaisia vanhempia ikävä kyllä on, ja vielä aika paljonkin.
Aina jos on tullut ilmi että mulla on välit poikki vanhempiin tai emme pidä yhteyttä, ns hyvän perheen lapsen tapa reagoida on aina sama: ”miten saatat toimia noin, vanhemmat on tärkeimmät elämässä, kuin peruskallio!”. No niin, ehkä onkin ne hyvät vanhemmat mutta ei ne huonot. Mun vanhemmat aidosti vihaa lapsiaan ja haluaa meille lapsilleen vain pahaa, kurjuutta ja kaikin tavoin yrittävät vahingoittaa meitä.
Mua on toinen vanhemmistani retuuttanut väkivaltaisesti useamman kerran aikuisena, ja tuhansia kertoja ollessani lapsi.Kunpa edes jotenkin kaikki tajuaisi että osa vanhemmista on hirviöitä. Mulla on vähän niinkuin tuplataakka, hirveä kuorma ja ahdistus niistä pahoista vanhemmista, ja sitten vielä ympäristön (hyvien perheiden omaavien tuttujen) syyllistys, ällistely ja ihmettely miten olen niin typerä kun en halua ”vanhempien rakkautta, tukea ja apua elämääni”. Ei helvetti.
Olen oppinut olemaan sanomatta etten ole tekemisissä, en vain puhu vanhemmista tai jos joku kysyy mites sun vanhemmat niin vastaan todella ympäripyöreästi että siinähän ne tai heidän suunnitelmistaan että siellä vaan reissataan. Ei oikeasti mitään hajua ovatko edes elossa, ei kiinnosta.
Tämä! Ja ikinä ei kannata kertoa että on huonosta lapsuudenkodista tai on hankalat välivaltahullut vanhemmat. Nuorempana olin naiivi ja kysyttäessä kerroin asian laidan (itse en tietenkään oma-aloitteisesti asiasta puhunut) ja _ihan_joka_kerta_ se kysyjä katsoi ensin ällistyneenä, sitten järkyttyneenä ja lopuksi vihaisena. Ehkä tiuskaisi että ”mitä olet oikein tehnyt kun olet pilannut välisi” tai jotain muuta mua syyllistävää.
Usein nää kyselyt tuli just tilanteessa missä vietät jouluasi, oletko kesälomalla vanhemmillasi jne. Silloin nuorena olin niin hölmö etten osannut salata asiaa.
Nyt osaan. Salaan sen visusti ja kellekään en kerro. Koska IHAN AINA se menee mun syyksi ja ajatellaan heti että minussa on vika. Kellään ei käy mielessäkään että vanhemmissa olisi se vika. Kellekään ei käy mielessäkään että vanhemmat on julmia lapsenhakkaajia, pahansuopia lapsensa alistajia ja tallojia. Koska sillä kysyjällä itsellään on ihanat vanhemmat.Tämä v*tuttaa tässä tilanteessa eniten, välillä jopa enemmän kuin ne omat vanhemmat. Että aina sitä aikuista lasta syytetään tilanteesta.
Hyvin sanottu! Itse myös tehnyt virheen että kavereille nuorempana puhunut asiasta. Ne joilla ei ole kokemusta ei vaan ymmärrä, joten heille ei kannata kertoa. He vaan alkavat pitämään minua jotenkin epäilyttävänä. Ne joilla on kokemusta tietysti ymmärtää ja heidän kanssaan syntyy hyvä yhteys, mutta kannattaa valikoida kenelle asiasta kertoo.
Kyllä mulle on muutamat kertoneet että vanhemmat on alkkiksia tms enkä ole koskaan epäillyt etteikö vika oikeasti olisi niissä vanhemmissa. Ihan saa itse päättää mielestäni että haluaako kertoa vai vastata ympäripyöreästi. Se on sitten kuulijan vastuulla uskooko mukisematta vai alkaako syyllistää
Tuo onkin helppo kertoa, että vanhemmat on alkkiksia. Kaikki ymmärtävät. Mutta yritäpä selittää että "vanhempani ovat epäkypsiä joten pistin välit poikki".
Sepä se, useimmat hyvän kodin ja rakastavien vanhempien lapset luulee ja kuvitelee että kaikilla on samanlaista. Sun silmät avautui sentään appivanhempien myötä. Kaikilla ei avaudu koskaan.
Mulla on aivan hirveät, väkivaltaiset, pahantahtoiset ja narsistiset vanhemmat joiden elämäntehtävä on yrittää tuhota ja talloa omat lapset. Tätä on hyvien vanhempien lasten mahdoton käsittää. Mutta tällaisia vanhempia ikävä kyllä on, ja vielä aika paljonkin.
Aina jos on tullut ilmi että mulla on välit poikki vanhempiin tai emme pidä yhteyttä, ns hyvän perheen lapsen tapa reagoida on aina sama: ”miten saatat toimia noin, vanhemmat on tärkeimmät elämässä, kuin peruskallio!”. No niin, ehkä onkin ne hyvät vanhemmat mutta ei ne huonot. Mun vanhemmat aidosti vihaa lapsiaan ja haluaa meille lapsilleen vain pahaa, kurjuutta ja kaikin tavoin yrittävät vahingoittaa meitä.
Mua on toinen vanhemmistani retuuttanut väkivaltaisesti useamman kerran aikuisena, ja tuhansia kertoja ollessani lapsi.
Kunpa edes jotenkin kaikki tajuaisi että osa vanhemmista on hirviöitä. Mulla on vähän niinkuin tuplataakka, hirveä kuorma ja ahdistus niistä pahoista vanhemmista, ja sitten vielä ympäristön (hyvien perheiden omaavien tuttujen) syyllistys, ällistely ja ihmettely miten olen niin typerä kun en halua ”vanhempien rakkautta, tukea ja apua elämääni”. Ei helvetti.