Lue keskustelun säännöt.
Omien vanhempien vanheneminen ahdistaa.
24.05.2021 |
Viikolla jysähti todella pahasti. Sain puhelun isältäni ja he ovat antamassa ennakkoperintöä lapsilleen. Minulle Kyse ei siis ole rahasta, vaan todellakin siitä että he voivat kuolla hyvinkin yllättäen tai elää 100-vuotiaaksi. Kyse on kuitenkin siitä että väistämätön on edessä joka tapauksessa.
Itsellä menossa neljänkympin kriisi, työttömyys, lapsettomuus, ei puolisoa.
Onhan tämä hitto vie raskasta.
Kommentit (20)
Olin parikymppinen, kun tajusin että äitini on viisikymppinen, eikä siitä tule enää koskaan nuorentumaan. Nyt olen nelikymppinen ja olen onnellinen, että äiti on seitsenkymppisenä täysin toimintakykyinen ja jaksaa harrastaa ja tavata ystäviä yms. Väistämätön tapahtuu sitten kuin se tapahtuu, kyllä minä keski-ikäinen jo kestän.
Omassa elämässäni en tule mitään ihmeitä saavuttamaan, omistusasunto on, jota maksan varmaan vielä eläkkeelläkin. Olen päättänyt jättäytyä parisuhteiden ulkopuolelle, koska ne eivät ole koskaan tuoneet minulle iloa ja autuutta, enemmänkin stressiä ja ahdistusta. Voin muuten huomattavasti paremmin. Lapsia en ole onneksi koskaan ymmärtänyt haluta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Persujen vika!
T: Vasemmistolainen kiljukännääjä
Omat vanhemmat kuolleet, mutta joskus ahdistaa työkaverin puolesta kun hoitaa ikääntyvien vanhempiensa asioita.
Tsemppiä, kyllä siihen tottuu pikkuhiljaa
Joo, tuttu tunne. Lisäksi niin moni setä, täti, entinen naapuri ym. tuttu on kuollut muutaman vuoden aikana, ja vielä hengissä olevat lähisukulaiset ovat jo vanhoja ja huonokuntoisia.
Se lisää ankeutta, että menettää kokonaisen sukupolvellisen omaan elämään kuuluneita ihmisiä.
En tiedä minkälaisen henkisen prosessin vaatii, että pystyy hyväksymään ajan armottoman kulumisen ja kaiken katoavaisuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhemmat kuolleet, mutta joskus ahdistaa työkaverin puolesta kun hoitaa ikääntyvien vanhempiensa asioita.
Sairasta toisen puolesta ahdistua.
Kyllä ahdistaa joo. Omat vanhemmat yli 70 ja molemmat ovat saaneet viimevuosina alzheimer-diagnoosin. Vielä pärjäävät kotona mutta avuntarve kasvaa jatkuvasti ja hukkaavat tavaroita koko ajan, toinen alkaa olla autolla ajaessa vaaraksi liikenteessä mutta minun mielipiteellänihän ei ole mitään merkitystä. Kaiken teitävät paremmin kuin minä. Mihin heidän kanssaan vielä joutuu? Pelottaa jos eivät pääse hoivakotiin ja jos joudun alkaa hoitamaan heidän asioitaan päivittäin, koska sitten jo oma jaksaminen alkaa olla koetuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, on tosi rankkaa kun tajuaa oman ja läheisten kuolevaisuuden. Mutta tosiasiassa voit olla onnellinen kun olet saanut viettää näin pitkään omien vanhempiesi kanssa.
Itse suren sitä, kun en saa nähdä edes kuopukseni alakoulun päättymistä. Keskimmäinen on lukion ekalla ja uskon hänen yo-juhliinsa vielä pääseväni.
Elämän rajallisuus on niin helppoa kieltää ja unohtaa. Mutta kun se tulee väistämättä lähemmäksi, niin elämästä löytyy useita hienoja piirteitä, jotka ovat aiemmin jääneet huomioinatta.
Aika pysäyttävää lukea, että nelikymppinen ahdistuu vanhempiensä ikääntymiestä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhemmat kuolleet, mutta joskus ahdistaa työkaverin puolesta kun hoitaa ikääntyvien vanhempiensa asioita.
Sairasta toisen puolesta ahdistua.
No ei mielestäni, kun näkee ihan oikeasti sen toisen ahdistuksen siinä hetkessä. En siis sitä asiaa mieti yksinäni kotona, mutta jotenkin jotenkin eläytyy siihen tilanteeseen. No en ehkä ahdistu, mutta mietin, luojan kiitos itsellä ei ole noita ongelmia vaikka valitettavasti vanhempani kuolivat liian nuorina.
Ymmärrän täysin ahdistuksesi ja ajattelin itse vanhempieni vanhenemisesta samoin, erittäin raskain ja surullisin mielin. Kaikkea hyvää sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki läheiseni äitiäni lukuunottamatta ovat kuolleet. Olen 45-vuotias.
Mun aika lähteä tulee heti sen jälkeen kun äitini kuolee.
Ei ole minun paikka tämä maailma.
Vierailija kirjoitti:
Aika pysäyttävää lukea, että nelikymppinen ahdistuu vanhempiensä ikääntymiestä...
Oletko itse jotain 20 v vai? Eivät vanhemmat lakkaa olemasta tärkeitä missään iässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkihan me vanhenemme ajan myötä.
Jokainen on tänä vuonna vuoden vanhempi kun viime vuonna samaan aikaan.
Vain kamera voi pysäyttää ajan ja sekin vain sisällään.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki läheiseni äitiäni lukuunottamatta ovat kuolleet. Olen 45-vuotias.
Mun aika lähteä tulee heti sen jälkeen kun äitini kuolee.
Ei ole minun paikka tämä maailma.
Sama tilanne oli minulla ja juuri noin minäkin ajattelin ennen,kuin äitini sitten lopulta v. 2007 siirtyi enkelten seuraan. Kyllä elämä kuitenkin kantaa sinuakin, kun vaan uskot siihen. Kaikkihan me täällä olemme tavallaan 'samassa veneessä'.
Sanotaan, että lapsettomien elämän loppu tulee olemaan yksinäinen ja ahdistunut.
Kyllä mä näen, ettei mun sisaret tai heidän lapsensa mitenkään erityisesti viihdytä vanhempiani. Heidän elämänsä on hyvin itsekeskeinen töineeen, puolisoineen, harrastuksineen sekä Kiireineen. Minä lapsettomana, joka myös asun lähellä, olen eniten tekemisissä vanhempien kanssa ja päivittäin myös soittelen. Luopumisen tuska tulee olemaan jäätävä. Kyllä mä siitä selviän, mutta jää tyhjiö.
Vierailija kirjoitti:
Sanotaan, että lapsettomien elämän loppu tulee olemaan yksinäinen ja ahdistunut.
Kyllä mä näen, ettei mun sisaret tai heidän lapsensa mitenkään erityisesti viihdytä vanhempiani. Heidän elämänsä on hyvin itsekeskeinen töineeen, puolisoineen, harrastuksineen sekä Kiireineen. Minä lapsettomana, joka myös asun lähellä, olen eniten tekemisissä vanhempien kanssa ja päivittäin myös soittelen. Luopumisen tuska tulee olemaan jäätävä. Kyllä mä siitä selviän, mutta jää tyhjiö.
Myös sukulaiset ovat hylänneet toisensa, joten on huomattava, ettei sukulaisuus velvoita välittämiseen puheluilla ja huolenpitoon tänä päivänä. Todellakin tulen löytämään itseni jostakin laitoksesta elämäni loppuvaiheessa, kun eivät enää jalat kanna.
AP
Minulle oli myös iso kriisi, kun nelikymppisenä jäin "orvoksi" ilman lähisukulaisia, omaa puolisoa ja lapsia, jotka molemmat olisin halunnut ja aika tuli täyteen senkin suhteen eli piti luopua paljosta kerralla. Pahin kuoppa kesti muutaman vuoden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhemmat kuolleet, mutta joskus ahdistaa työkaverin puolesta kun hoitaa ikääntyvien vanhempiensa asioita.
Sairasta toisen puolesta ahdistua.
Sitä kutsutaan empatiaksi, että osaa asettua toisen ihmisen asemaan eikä vaan tuijottaa omaa napaansa.
Muakin ahdisti silloin kun kuulin että isä jää eläkkeelle. Ja kun yhtenä päivänä huomasin ihan silmissä miten se on harmaantunut, muistan miten kurkkua kuristi. Mutta siihen uuteen vaiheeseen ja ulkomuotoon vaan tottuu, se on edelleen sama isä mutta nyt jo vanhus.