Lapsettomalla on vanhana edessä tylsä, yksinäinen elämä…?

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ole ainakaan auttanut elämän merkityksellisyyteen se, että joutuu kuuntelemaan lapsen narinaa, näsäviisastelua, jankutusta ja osallistumaan leikkeihin. Päinvastoin. Lapsilta kuulemma voi oppia paljon, mutta en vielä ole oikein ymmärtänyt, että mitä. Ja ei, en ole siis biologinen vanhempi, mutta en usko että se biologinen side auttaisi minua muuttumaan toiseksi ihmiseksi. Ja ennen kuin joku kerkeää tuomitsemaan: rakastan puolisoani ja useimmiten pidän tämän lapsesta, enkä toki kovin usein näytä hänelle ärsytystäni vaan leikin mukana. Olen silti monesti miettinyt, että olipa hyvä etten ole hankkinut omia lapsia. Ne saattaisivat ärsyttää vielä enemmän, mutta toisaalta ainakin siinä tapauksessa olisi oikeus osallistua kasvatukseen.

Olen kuullut, että lapsen kautta ikäänkuin vanhempi alkaa havainnoida asioita aivan eri tavoin. Huomaa erilaisia nyansseja, oppii katsomaan asioita toiselta kantilta ja näkee arjessaan enemmän niitä yksityiskohtia, joita ei ole ennen huomannut.

Mutta jos ihan rehellistä mielipidettä multa kysytään, niin tuon vaaleanpunaisen lällyttelyn takana lähinnä näkisin ihmisen, jolla on olleet melkoiset suomut silmillä. 

No enpä kyllä ole koskaan edes miettinyt kenenkään toisen elämän tylsyyttä, oli lapsia tai ei. Eiköhän jokainen tiedä itse parhaiten, minkä kokee tylsäksi ja yksinäiseksi. Musta on tosi outoa, että tällaisia edes pohditaan. Mulla on lapsiakin, mutta ihan normaalia elämää tämä on niin kuin oli ennen lapsiakin.

Joskus olen miettinyt, että nää ihmiset provoilee vaan, koska tuskin ketään oikeasti kiinnostaa. Ei mulla ole koskaan ollut aikaa tai mielenkiintoa miettiä kenenkään toisen ihmisen elämän sisältöä ja sen merkityksellisyyttä. Aivan omituista, jos joku oikeesti näin tekee.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sitä varmasti jossain kohtaa alkaa kaivata jotain tarkoitusta elämälleen. Vai onko sinusta television katsominen oikeasti elämän tarkoitus?

Itse en koe, että elämässä tarvitsee olla mitään tiettyä ”tarkoitusta”. Turhan grandiöösiä minun makuuni. Kaikki elämän tarkoituksen metsästäjät kuulostavatkin omaan korvaani lähinnä siltä, etteivät vain ole tyytyväisiä arkeensa.

Ap

Minua ainakin helpottaa ajatus siitä, ettei ole jälkikasvua, josta joutuisi huolehtimaan ja suremaan heidän elämistään ja olemistaan.

Maailma on mennyt ihan hulluksi ja pian olemme pisteessä, jossa ruoka ei riitä tai sitä ei ainakaan pystytä siirtämään tänne päin jostain missä sitä vielä kasvaa. Maanviljely ja eläintenpito ollaan ajamassa alas. Ilmasto kylmenee joten ruoantuotto parhaillakin alueilla vähenee.

Suomi ym tottelee innokkaasti kaikenmaailman hurlumhei sääntöjä EU:sta ja YK:sta - omaksi vahingoksemme. Siellä nauretaan Pohjoismaille. Muut mennä porskuttavat ja viis välittävät jostain säännöistä.

Aurinko on vaiheessa 25 ja muutaman vuoden päästä se yskäisee, seuraukset ovat kamalat kun ottaa huomioon Maan magneettikentän kiihtyvän heikentymisen ja napojen siirtymisen. Pian tulee rankat oltavat, hyvä jos jokin ihmisryhmä jossakin päin selviää rytäkästä. Näitä on ollut jo useampaan kertaan 12 000 - 13 000 vuoden välein. Mihinkään ei ihminen voi paeta vaan täytyy sitten vain ottaa vastaan se mitä "ylhäältä annetaan". Kosmos ja luonto eivät välitä seurauksista.

Parempi siis kun sitä jälkikasvua ei edes ole, surisin itseni kuoliaaksi tällaisessa tilanteessa.

Jos olisin toiminut kuten lähisukuni naiset, niin minulla olisi nyt jo yli viisikymppinen esikoinen ja ehkä pari muutakin jälkeläistä. Mutta valitsin toisin. Hankin pitkän koulutuksen ja jätin parisuhteen ja perheen pois laskuista. Eli yli 50 vuotta olen elänyt itsellistä elämää eikä tylsää päivää ole vielä tullut vastaan. Sehän on aivan itsestä kiinni, millaiseksi elämä muodostuu, siis jos on kohtuullisen terve ja hyvissä voimissa. Minulla ei enää ole juurikaan kodin ulkopuolisia harrastuksia, käsityöt ja kirjallisuus vievät usein mukanaan jopa moneksi tunniksi. Aamusta luen lehdet täältä netistä ja pitäähän sitä toisinaan käydä täällä palstallakin vilkuilemassa, mistä nyt kirjoitetaan. Harvoin tapaan ystäviä tai tuttavia, nyt pandemian aikaan entistä harvemmin. Pandemia ei ole aiheuttanut ahdistus tai muutakaan vaivaa, mutta se johtunee siitä, että olen aina ollut vähän erkoitunut, joten yksin kotona olo ei haittaa.

Itse kyllä ehdottomasti haluan lapsia, jos olisin vela niin varmaan sitten hakisin sitä sisältöä elämääni matkustelusta niin kauan kuin kunto jaksaa.

Luin vain ensimmäisen sivun, joten en tiedä mitä tänne on kirjoitettu.  Ainahan näihin keskusteluihin tuodaan se näkökanta, ettei lapset hoida ikääntyneitä vanhempiaan, eivät käy heidän luonaan eivätkä välitä ja joku vielä toi senkin esiin, että jotkut lapset vie vanhempiensa eläkerahat (huumeisiinsa kuulemma).   Ihan varmasti tällaista tapahtuu, mutta ei nyt ihan pääsääntöisesti kuitenkaan.

Itse en tiedä kuin yhden tapauksen, jossa juoppo keski-ikäinen mies haki äidiltään tämän eläkerahat joka kk, kummasti muisti aina mikä päivä on.   No nyt on äiti kuollut, joten se siitä sitten.

Oma äitini on jo hyvin vanha, ja kyllä me lapset hänen luonaan käymme säännöllisesti ja huolehdimme hänestä.   Jos meitä ei olisi, olisi äiti täysin yhteiskunnan varassa, mutta nyt hän pystyy asumaan omassa kodissaan, kun me siitä pidämme huolen.  Samassa talossa on yksi vanhus, jonka poika käy vähän väliä hänen luonaan ja jo aikuiset lapsenlapset näkyy siellä käyvän tosi usein.  Ja ei todellakaan ole kyse mistään eläkerahojen kuppaamisesta,  eipä nyt hyvätuloinen tehtaanjohtaja tarvitse äitinsä avustuksia.  

Olen siinä iässä, että niin minulla kuin ikätovereillanikin on kaikilla ne iäkkäät vanhemmat, jos elossa vielä ovat.  Ja kaikilla meillä on sama tilanne, vanhuksia käydään katsomassa ja heidän asioitaan hoidetaan.  Minun lähipiiriini ei ainakaan kuulu yhtään sellaista ihmistä, joka ei välittäisi vanhemmistaan.

Mutta nyt siihen itse asiaan.  Jos äidillä ei olisi meitä lapsia, hän olisi kyllä totaalisen yksinäinen ihminen.  Kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet, samoin ystävät.  Ilman meitä hän asuisi nyt jossain hoitokodissa, jossa häntä ei kävisi kukaan katsomassa.  

Ehkä lapseton ihminen, joka siis on aina ollut lapseton, ei osaa niitä lapsia kaivata.  Mutta varmasti ajattelee, että jos olisi edes yksi lapsi minulla, niin hänen kauttaan tulisi sitä sisältöä elämään ja olisi edes joku, jonka puoleen kääntyä jos joku asia askarruttaa.  On aika kauheata ajatella näitä vanhuksia, joiden pitää elää digimaailmassa, mikä on heille täysin vieras.  Äidilleni tulee aina toisinaan tiedotteita esim. pankilta, ja niissä on sellaista asiaa, mitä äiti ei enää 98-vuotiaana lainkaan tajua.  Aina hän tarvitsee jonkun meistä "tulkkaamaan."  

Äiti on monesti sanonut, että olisi kauheaa, jos meitä lapsia ei olisi.  Kenelle hän kertoisi asioistaan, ketä kiinnostaisi?  Ketä varten hän kirjoittelisi muistelmiaan elämän varrelta?  Keneltä hän voisi kysyä, mitä mikäkin aivan uusi asia tarkoittaa?  Kuka kävisi häntä onnittelemassa merkkipäivinä, kuka ilahduttaisi muuten?  Kuka hänen olemassaoloaankaan enää tässä vaiheessa muistaisi?  

Niiden, jotka on vakaasti päättäneet, ettei tee omia lapsia, ja myös ne, jotka jää tahtomattaan lapsettomiksi,  kannattaa pitää hyviä suhteita itseään nuorempiin sukulaisiin, kummilapsiin jne.  Kuulostaa tietysti äkkiseltään laskelmoidulta, mutta eihän sen sitä tarvitse olla.  Hyviä suhteitahan kannattaa aina olla ja niitä vaalia.  Jonain päivänä niillä saattaa olla korvaamaton merkitys myös tässä mielessä. 

ei ole huolta pojista linnassa ja tytöistä kadulla. voi vapaasti valita perijänsä

Minä olen kokenut perheväkivaltaa ja koulukiusaamista jo ihan muksusta asti, yksinäisyys ja mielenterveysongelmat ovat olleet aina läsnä. Nyt vihdoin keski-ikäisenä olen asian kanssa sinut, kukaan ei kaipaa minua tai ota edes palveluksia vastaan.

Ei noilla millään ole tekemistä lapsettomuuteni kanssa, en ole koskaan kokenut halua äitiyteen. Sensijaan parisuhdetta olen halunnut, olen vain liian vastenmielinen siihen.

No, vanhaksi en aio elää, olen nähnyt jo tämän elämän eikä se ole minkään arvoinen.

Ei lapset siihen liity. Ja aivan yksin täällä eletään joka tapauksessa, itsensä kanssa ainoastaan. Jälkeläisillä on omakin elämä ja riippuen omista valinnoista, heitä ei välttämättä kiinnosta ollenkaan. Tai lapset voivat kuolla ennen vanhempiaankin. (Kerran hautausmaalla tapasin ikivanhan mummon, joka kertoi lähtevänsä käymään vanhainkodissa tapaamassa tytärtään...)

Appiukko on todella turhautunut "hukattuaan" elämänsä perheen kanssa ja on kyllä todella erikoista seurattavaa kun yrittää jotenkin väkinäisesti elää "oikein" ja pitää yhteyttä lapsiinsa, mutta kiinnostus heihin on aivan pyöreä nolla, käytös on aivan kamalaa ja haluaisi vain elää täysin yksinänsä omassa rauhassansa.

Tulin vain kommentoimaan, että minä pidän yksin olemisesta, joka olisi tylsää vain jos olisin itse tylsä. Mutta kun en ole. Kaikki hyvin, jatkakaa. N53

Meillä on ihanaa kahdestaan❤️. On saatu nauttia ihan kahden ja seksiä on voitu harrastaa ilman lasten häiriöitä ja sepä on upeaa, kun voi...... Ei mene lapsiin rahaa, voidaan itse nauttia niistä. Ei moni lapsia saanut ole yhtään sen enempää yksin tai yhdessä. Monet lapset vain riitelevät ja vanhemmat jää vielä enemmän yksin. Olemme onnellisia lapsettomia ja nautimme elämästämme.💖

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ole ainakaan auttanut elämän merkityksellisyyteen se, että joutuu kuuntelemaan lapsen narinaa, näsäviisastelua, jankutusta ja osallistumaan leikkeihin. Päinvastoin. Lapsilta kuulemma voi oppia paljon, mutta en vielä ole oikein ymmärtänyt, että mitä. Ja ei, en ole siis biologinen vanhempi, mutta en usko että se biologinen side auttaisi minua muuttumaan toiseksi ihmiseksi. Ja ennen kuin joku kerkeää tuomitsemaan: rakastan puolisoani ja useimmiten pidän tämän lapsesta, enkä toki kovin usein näytä hänelle ärsytystäni vaan leikin mukana. Olen silti monesti miettinyt, että olipa hyvä etten ole hankkinut omia lapsia. Ne saattaisivat ärsyttää vielä enemmän, mutta toisaalta ainakin siinä tapauksessa olisi oikeus osallistua kasvatukseen.

Olen kuullut, että lapsen kautta ikäänkuin vanhempi alkaa havainnoida asioita aivan eri tavoin. Huomaa erilaisia nyansseja, oppii katsomaan asioita toiselta kantilta ja näkee arjessaan enemmän niitä yksityiskohtia, joita ei ole ennen huomannut.

Mutta jos ihan rehellistä mielipidettä multa kysytään, niin tuon vaaleanpunaisen lällyttelyn takana lähinnä näkisin ihmisen, jolla on olleet melkoiset suomut silmillä. 

Vanhemmat kasvattavat lastaan ja lapsi vanhempiaan. Saman perheen lapset saattavat luonne-erojensa myötä kasvattaa vanhempiaan kovin eri tavoin. Oman lapsen teini-iän myötä näkee oman teini-ikänsä taas vähän eri silmin. 😳😆

Vanhemmuus on mielenkiintoinen matka, jos siihen uskaltaa heittäytyä avoimin mielin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ole ainakaan auttanut elämän merkityksellisyyteen se, että joutuu kuuntelemaan lapsen narinaa, näsäviisastelua, jankutusta ja osallistumaan leikkeihin. Päinvastoin. Lapsilta kuulemma voi oppia paljon, mutta en vielä ole oikein ymmärtänyt, että mitä. Ja ei, en ole siis biologinen vanhempi, mutta en usko että se biologinen side auttaisi minua muuttumaan toiseksi ihmiseksi. Ja ennen kuin joku kerkeää tuomitsemaan: rakastan puolisoani ja useimmiten pidän tämän lapsesta, enkä toki kovin usein näytä hänelle ärsytystäni vaan leikin mukana. Olen silti monesti miettinyt, että olipa hyvä etten ole hankkinut omia lapsia. Ne saattaisivat ärsyttää vielä enemmän, mutta toisaalta ainakin siinä tapauksessa olisi oikeus osallistua kasvatukseen.

Olen kuullut, että lapsen kautta ikäänkuin vanhempi alkaa havainnoida asioita aivan eri tavoin. Huomaa erilaisia nyansseja, oppii katsomaan asioita toiselta kantilta ja näkee arjessaan enemmän niitä yksityiskohtia, joita ei ole ennen huomannut.

Mutta jos ihan rehellistä mielipidettä multa kysytään, niin tuon vaaleanpunaisen lällyttelyn takana lähinnä näkisin ihmisen, jolla on olleet melkoiset suomut silmillä. 

Vanhemmat kasvattavat lastaan ja lapsi vanhempiaan. Saman perheen lapset saattavat luonne-erojensa myötä kasvattaa vanhempiaan kovin eri tavoin. Oman lapsen teini-iän myötä näkee oman teini-ikänsä taas vähän eri silmin. 😳😆

Vanhemmuus on mielenkiintoinen matka, jos siihen uskaltaa heittäytyä avoimin mielin.

Ja mitä luulet, elääkö lapseton jossain umpiossa, minne ei mitään elämän tapahtumia ja käänteitä ilmaannu? Minä sanoisin, että elämä kasvattaa. Yhtälailla perheellinen voi käpertyä oman perheensä piiriin, eikä oikein tietäen mistään muusta. 

Eli älä puhu mitään "uskaltaa heittäytymisestä". Suosittelisin avointa mieltä vähän laajemmalle näkökulmalle, kuin vain se perhe, perhe ja perhe. Elämää on muuallakin kuin perhe-elämässä. Enemmän ja huomattavasti laajemmalla skaalalla. Sinne niin, ja äläkä tuomitse muita. Uskalla heittäytyä avoimin mielin. 

Jaa. Vanhainkodissa työskennelleenä voin sanoa että ei ne rakkaat lapset kovin paljon sitä äitiä/isää tulleet katsomaan. Hyvä jos kortin laittoivat syntymäpäivänä.

Eivät lapset takaa turvallista ja seuran täytteistä vanhuutta.

Itselle riittää koira piristämään elämää

On se muillakin. Vanhuus tulee oli lapsia tai ei. Lopuksi kuolo korjaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ole ainakaan auttanut elämän merkityksellisyyteen se, että joutuu kuuntelemaan lapsen narinaa, näsäviisastelua, jankutusta ja osallistumaan leikkeihin. Päinvastoin. Lapsilta kuulemma voi oppia paljon, mutta en vielä ole oikein ymmärtänyt, että mitä. Ja ei, en ole siis biologinen vanhempi, mutta en usko että se biologinen side auttaisi minua muuttumaan toiseksi ihmiseksi. Ja ennen kuin joku kerkeää tuomitsemaan: rakastan puolisoani ja useimmiten pidän tämän lapsesta, enkä toki kovin usein näytä hänelle ärsytystäni vaan leikin mukana. Olen silti monesti miettinyt, että olipa hyvä etten ole hankkinut omia lapsia. Ne saattaisivat ärsyttää vielä enemmän, mutta toisaalta ainakin siinä tapauksessa olisi oikeus osallistua kasvatukseen.

Olen kuullut, että lapsen kautta ikäänkuin vanhempi alkaa havainnoida asioita aivan eri tavoin. Huomaa erilaisia nyansseja, oppii katsomaan asioita toiselta kantilta ja näkee arjessaan enemmän niitä yksityiskohtia, joita ei ole ennen huomannut.

Mutta jos ihan rehellistä mielipidettä multa kysytään, niin tuon vaaleanpunaisen lällyttelyn takana lähinnä näkisin ihmisen, jolla on olleet melkoiset suomut silmillä. 

Vanhemmat kasvattavat lastaan ja lapsi vanhempiaan. Saman perheen lapset saattavat luonne-erojensa myötä kasvattaa vanhempiaan kovin eri tavoin. Oman lapsen teini-iän myötä näkee oman teini-ikänsä taas vähän eri silmin. 😳😆

Vanhemmuus on mielenkiintoinen matka, jos siihen uskaltaa heittäytyä avoimin mielin.

Aamen.

Lapset ovat jonkinlainen lohtu iäkkäälle ihmiselle, vaikka eivät usein kävisikään kylässä. Että on jotain merkittävää elämässään tehnyt, kun on jatkanut sukua. Perhe on ainoa merkittävä asia loppujen lopuksi. Alussa ja lopussa on perhe ja siinä välissä mennä kohkataan eikä välttämättä arvosteta perheenjäseniä puolin ja toisin. Mutta kyllä jokaisen on itsensä kohdattava myös vanhuudessa. Ei lapset pääse estämään vakavia sairauksia eivätkä pysty välttämättä tekemään paljon kummempaa, kuin mitä yhteiskunta tekee vanhan ja sairaan kohdalla. Lapset eivät voi myöskään mitään vanhempansa mielenterveydelle ja elämän arvoille pitkän elämän varrella. Vanhempi saattaa olla etäinen ja torjuva ja omiin murheisiinsa keskittynyt, vaikka aikuinen jälkeläinen kuinka yrittäisi olla läheinen. On myös monia mahdollisuuksia elää hyvää elämää ja olla avoin maailmalle myös iäkkäänä, oli sitten lapsia tai ei. Vanhuus rakennetaan pitkälti työiän aikana. Miten työikäisenä suhtautuu maailmaan ja millaisia ihmissuhteita rakentaa, minkälaisia harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita hankkii, niin hyvin pitkälti ne siirtyvät myös myöhempään ikään, hieman tietysti kaventuen. Loppuvaihe ennen kuolemaa on monilla melko rajoittunut sairauksien takia. Omaiset eivät siinä paljon voi mitään tehdä. Kyllä sen joutuu jokainen ihan itse tykönään elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viis siitä tylsyydestä mutta joudut YKSIN kohtaamaan vanhuuden, sairaudet ja ihan kaiken muunkin. Tosin eipä lapset tunnu vanhemmistaan sen enempää välittävän kun vanhemmat sairastuu ja vanhenee.

Yksinhän ne nyt muutenkin kohdataan, oikeasti. Kyllä sitä lonkkaa kolottaa ja muistisairaus iskee vaikka olisi kuinka iso perhe. Ainoa mitä voi ajatella on jonkun omaisen valppaana olo sairastapauksissa, esim. hoitojen suhteen jos itse ei kykene ilmaisemaan tahtoaan.

Ja yksin kuollaankin kun se hetki tulee. Vaikka olisi iso suku läsnä sängyn ympärillä niin kukaan ei mukaan lähde rajan toiselle puolelle.