Lapsettomalla on vanhana edessä tylsä, yksinäinen elämä…?

Ei kaikkien lapset käy edes katsomassa vanhempia hoitokodeissa. Perikuntaa asuu myös ulkomailla, ei käydä edes kerran vuodessakaan Suomessa. 

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat jonkinlainen lohtu iäkkäälle ihmiselle, vaikka eivät usein kävisikään kylässä. Että on jotain merkittävää elämässään tehnyt, kun on jatkanut sukua. Perhe on ainoa merkittävä asia loppujen lopuksi. Alussa ja lopussa on perhe ja siinä välissä mennä kohkataan eikä välttämättä arvosteta perheenjäseniä puolin ja toisin. Mutta kyllä jokaisen on itsensä kohdattava myös vanhuudessa. Ei lapset pääse estämään vakavia sairauksia eivätkä pysty välttämättä tekemään paljon kummempaa, kuin mitä yhteiskunta tekee vanhan ja sairaan kohdalla. Lapset eivät voi myöskään mitään vanhempansa mielenterveydelle ja elämän arvoille pitkän elämän varrella. Vanhempi saattaa olla etäinen ja torjuva ja omiin murheisiinsa keskittynyt, vaikka aikuinen jälkeläinen kuinka yrittäisi olla läheinen. On myös monia mahdollisuuksia elää hyvää elämää ja olla avoin maailmalle myös iäkkäänä, oli sitten lapsia tai ei. Vanhuus rakennetaan pitkälti työiän aikana. Miten työikäisenä suhtautuu maailmaan ja millaisia ihmissuhteita rakentaa, minkälaisia harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita hankkii, niin hyvin pitkälti ne siirtyvät myös myöhempään ikään, hieman tietysti kaventuen. Loppuvaihe ennen kuolemaa on monilla melko rajoittunut sairauksien takia. Omaiset eivät siinä paljon voi mitään tehdä. Kyllä sen joutuu jokainen ihan itse tykönään elämään.

Lopuksi olet kuitenkin yksin. Se on fakta. Yksin tulet tähän maailmaan ja yksin lähdet .

Vierailija kirjoitti:

Luin vain ensimmäisen sivun, joten en tiedä mitä tänne on kirjoitettu.  Ainahan näihin keskusteluihin tuodaan se näkökanta, ettei lapset hoida ikääntyneitä vanhempiaan, eivät käy heidän luonaan eivätkä välitä ja joku vielä toi senkin esiin, että jotkut lapset vie vanhempiensa eläkerahat (huumeisiinsa kuulemma).   Ihan varmasti tällaista tapahtuu, mutta ei nyt ihan pääsääntöisesti kuitenkaan.

Itse en tiedä kuin yhden tapauksen, jossa juoppo keski-ikäinen mies haki äidiltään tämän eläkerahat joka kk, kummasti muisti aina mikä päivä on.   No nyt on äiti kuollut, joten se siitä sitten.

Oma äitini on jo hyvin vanha, ja kyllä me lapset hänen luonaan käymme säännöllisesti ja huolehdimme hänestä.   Jos meitä ei olisi, olisi äiti täysin yhteiskunnan varassa, mutta nyt hän pystyy asumaan omassa kodissaan, kun me siitä pidämme huolen.  Samassa talossa on yksi vanhus, jonka poika käy vähän väliä hänen luonaan ja jo aikuiset lapsenlapset näkyy siellä käyvän tosi usein.  Ja ei todellakaan ole kyse mistään eläkerahojen kuppaamisesta,  eipä nyt hyvätuloinen tehtaanjohtaja tarvitse äitinsä avustuksia.  

Olen siinä iässä, että niin minulla kuin ikätovereillanikin on kaikilla ne iäkkäät vanhemmat, jos elossa vielä ovat.  Ja kaikilla meillä on sama tilanne, vanhuksia käydään katsomassa ja heidän asioitaan hoidetaan.  Minun lähipiiriini ei ainakaan kuulu yhtään sellaista ihmistä, joka ei välittäisi vanhemmistaan.

Mutta nyt siihen itse asiaan.  Jos äidillä ei olisi meitä lapsia, hän olisi kyllä totaalisen yksinäinen ihminen.  Kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet, samoin ystävät.  Ilman meitä hän asuisi nyt jossain hoitokodissa, jossa häntä ei kävisi kukaan katsomassa.  

Ehkä lapseton ihminen, joka siis on aina ollut lapseton, ei osaa niitä lapsia kaivata.  Mutta varmasti ajattelee, että jos olisi edes yksi lapsi minulla, niin hänen kauttaan tulisi sitä sisältöä elämään ja olisi edes joku, jonka puoleen kääntyä jos joku asia askarruttaa.  On aika kauheata ajatella näitä vanhuksia, joiden pitää elää digimaailmassa, mikä on heille täysin vieras.  Äidilleni tulee aina toisinaan tiedotteita esim. pankilta, ja niissä on sellaista asiaa, mitä äiti ei enää 98-vuotiaana lainkaan tajua.  Aina hän tarvitsee jonkun meistä "tulkkaamaan."  

Äiti on monesti sanonut, että olisi kauheaa, jos meitä lapsia ei olisi.  Kenelle hän kertoisi asioistaan, ketä kiinnostaisi?  Ketä varten hän kirjoittelisi muistelmiaan elämän varrelta?  Keneltä hän voisi kysyä, mitä mikäkin aivan uusi asia tarkoittaa?  Kuka kävisi häntä onnittelemassa merkkipäivinä, kuka ilahduttaisi muuten?  Kuka hänen olemassaoloaankaan enää tässä vaiheessa muistaisi?  

Niiden, jotka on vakaasti päättäneet, ettei tee omia lapsia, ja myös ne, jotka jää tahtomattaan lapsettomiksi,  kannattaa pitää hyviä suhteita itseään nuorempiin sukulaisiin, kummilapsiin jne.  Kuulostaa tietysti äkkiseltään laskelmoidulta, mutta eihän sen sitä tarvitse olla.  Hyviä suhteitahan kannattaa aina olla ja niitä vaalia.  Jonain päivänä niillä saattaa olla korvaamaton merkitys myös tässä mielessä. 

Itsekäs äitisi. Minä, minua minulle

Mä itse olen lapseton päälle viisikymppinen, enkä ole kertaakaan ajatellut, että mun elämä olisi tylsää ja yksinäistä. En ole osannut ajatella vanhuutta, on mulla mies vielä tässä. Mun siskolla on aikuinen lapsi ja joutunut seuraamaan sivusta kun hänen ihan mittavat säästöt ovat huvenneet tyttären shoppailumaniaan ja peliriippuvuuteen. Samanikäinen ystävättäreni ei ole nähnyt huumeriippuvaista poikaansa yli vuoteen. Tällaiset tapaukset ei ole edes harvinaisia Suomessa (ja muuallakaan). Monesti olen itsekseni huokaissut kuinka "helpolla" olen elämässä selvinnyt kun ei ole lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Jos olen jo yli 50 vuotta nauttinut rauhallisesta, hiljaisesta, ja yksinkertaisesta elämästä ilman lapsia ja sukua saman katon alla, miksi alkaisin yhtäkkiä viiden vuoden päästä sellaista haluamaan?

Niinpä.Mitä sitä toisia mietii.Lapsetomat jos vanhana kaipaa lapsia.Voi ilmottautua mumoksi-vaarikis monen vapaaehtois työ lasten parissa.Lukee satu,kun lapset menee päiväunille.Äiti kerhoihin kahviloihin jne.Nyky aika aikuiset lapset ei vanhemista välitä.Onhan kotihoito heille!Lapsen lapset kun täytää 15-17v. Unohtaa iso-vanhemat.Alkavat seurustelemaan!

Eli ap kaltaisineen hankkii lapsia yksinäisen vanhuuden pelossaan. Mites olikaan sen itsekkyyden kanssa, kun lapsia ei hankita siksi että niitä halutaan vaan siksi ettei itse joutuisi pelkäämään yksinoloa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin vain ensimmäisen sivun, joten en tiedä mitä tänne on kirjoitettu.  Ainahan näihin keskusteluihin tuodaan se näkökanta, ettei lapset hoida ikääntyneitä vanhempiaan, eivät käy heidän luonaan eivätkä välitä ja joku vielä toi senkin esiin, että jotkut lapset vie vanhempiensa eläkerahat (huumeisiinsa kuulemma).   Ihan varmasti tällaista tapahtuu, mutta ei nyt ihan pääsääntöisesti kuitenkaan.

Itse en tiedä kuin yhden tapauksen, jossa juoppo keski-ikäinen mies haki äidiltään tämän eläkerahat joka kk, kummasti muisti aina mikä päivä on.   No nyt on äiti kuollut, joten se siitä sitten.

Oma äitini on jo hyvin vanha, ja kyllä me lapset hänen luonaan käymme säännöllisesti ja huolehdimme hänestä.   Jos meitä ei olisi, olisi äiti täysin yhteiskunnan varassa, mutta nyt hän pystyy asumaan omassa kodissaan, kun me siitä pidämme huolen.  Samassa talossa on yksi vanhus, jonka poika käy vähän väliä hänen luonaan ja jo aikuiset lapsenlapset näkyy siellä käyvän tosi usein.  Ja ei todellakaan ole kyse mistään eläkerahojen kuppaamisesta,  eipä nyt hyvätuloinen tehtaanjohtaja tarvitse äitinsä avustuksia.  

Olen siinä iässä, että niin minulla kuin ikätovereillanikin on kaikilla ne iäkkäät vanhemmat, jos elossa vielä ovat.  Ja kaikilla meillä on sama tilanne, vanhuksia käydään katsomassa ja heidän asioitaan hoidetaan.  Minun lähipiiriini ei ainakaan kuulu yhtään sellaista ihmistä, joka ei välittäisi vanhemmistaan.

Mutta nyt siihen itse asiaan.  Jos äidillä ei olisi meitä lapsia, hän olisi kyllä totaalisen yksinäinen ihminen.  Kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet, samoin ystävät.  Ilman meitä hän asuisi nyt jossain hoitokodissa, jossa häntä ei kävisi kukaan katsomassa.  

Ehkä lapseton ihminen, joka siis on aina ollut lapseton, ei osaa niitä lapsia kaivata.  Mutta varmasti ajattelee, että jos olisi edes yksi lapsi minulla, niin hänen kauttaan tulisi sitä sisältöä elämään ja olisi edes joku, jonka puoleen kääntyä jos joku asia askarruttaa.  On aika kauheata ajatella näitä vanhuksia, joiden pitää elää digimaailmassa, mikä on heille täysin vieras.  Äidilleni tulee aina toisinaan tiedotteita esim. pankilta, ja niissä on sellaista asiaa, mitä äiti ei enää 98-vuotiaana lainkaan tajua.  Aina hän tarvitsee jonkun meistä "tulkkaamaan."  

Äiti on monesti sanonut, että olisi kauheaa, jos meitä lapsia ei olisi.  Kenelle hän kertoisi asioistaan, ketä kiinnostaisi?  Ketä varten hän kirjoittelisi muistelmiaan elämän varrelta?  Keneltä hän voisi kysyä, mitä mikäkin aivan uusi asia tarkoittaa?  Kuka kävisi häntä onnittelemassa merkkipäivinä, kuka ilahduttaisi muuten?  Kuka hänen olemassaoloaankaan enää tässä vaiheessa muistaisi?  

Niiden, jotka on vakaasti päättäneet, ettei tee omia lapsia, ja myös ne, jotka jää tahtomattaan lapsettomiksi,  kannattaa pitää hyviä suhteita itseään nuorempiin sukulaisiin, kummilapsiin jne.  Kuulostaa tietysti äkkiseltään laskelmoidulta, mutta eihän sen sitä tarvitse olla.  Hyviä suhteitahan kannattaa aina olla ja niitä vaalia.  Jonain päivänä niillä saattaa olla korvaamaton merkitys myös tässä mielessä. 

Itsekäs äitisi. Minä, minua minulle

Jotenkin olen samaa mieltä. Vähän jäi halju fiilis tuosta kuvaelmasta äidistä ja hänen yksinäisestä vanhuudesta. Jotenkin tekee mieli kysyä, että missä on vastavuoroisuus? Ei kukaan, oli nuori tai vanha, jaksa kuunnella yksipuolisesti kertoilee omia asioitaan. Ei ystävät ole sellaisia, että heille kaadetaan niskaan milloin mikäkin vuodatus ja sitten itse ollaan tyytyväisiä. Ihminen on sen verran itsekäs olio, että hän haluaa yleensä saada jotain itselleen. Muisteloita menneistä on varmasti joskus kiva kuunnella, kun voi heittäytyä uteliaisuudesta sellaiseen aikaan, jota ei ole itse elänyt. Mutta rajansa oikeasti silläkin. Minulle enemmän tulisi halju olo siitä, että vanhusta käytäisiin katsomassa vain velvollisuuden vuoksi, ei siis sen ihmisen itsensä, ei omasta toiveesta ja halusta. 

Itse olen vela ja jos niinkin onnekkaasti käy, että minulla on ihmisiä ympärillä loppuun asti, niin voin olla 100% varma siitä, että he ovat siinä vapaasta tahdostaan, eikä velvollisuuden tunnostaan. 

Jotkut lapsia hankkineet usein pelottelevat lapsettomia tuolla "olet sitten vanhana yksin" -jaarittelullaan. Niinhän me kaikki olemme lopulta yksin, oli sinulla sitten suuri perhe tai ei perhettä laisinkaan.

Olen vasta 30-vuotias, mutta ihan yksin olen joutunut mielenterveysongelmieni, fyysisen sairauteni ja identiteettikriisieni kanssa kamppailemaan, vaikka minulla on 4 sisarusta ja molemmat vanhemmat elossa. Minulla on myös lemmikki ja olen tätikin jo. Silti se yksinäisyys iskee, silti olen yksin ongelmieni kanssa. On toki hoitohenkilökuntaa ja terapeutteja, jotka auttavat, kun sairastan. Myös sukulaisille ja ystäville voi joskus kertoa murheistaan, mutta ei heille voi loputtomiin ongelmistaan jauhaa. Täysin yksin niiden ongelmien ja sairauksien kanssa lopulta mennään illalla sänkyyn, kohdataan seuraava aamu. Olit sitten vanha tai nuori.

Jos ei yksinkertaisesti halua hankkia ja kasvattaa lasta, niin ei sellaista varmuuden vuoksi ja vanhuuden varalle ruveta hankkimaan. Lapsihan voi kuolla ennen minua, en välttämättä edes itse elä vanhaksi, meillä voi lapsen kanssa mennä välit poikki jostain syystä tai häntä ei muuten vain kiinnosta minä vanhana. Miksi hankkisin siis lapsen vanhuuden yksinäisyyttä ehkäisemään? Sehän vasta itsekästä olisikin.

Elämästä tulee tylsää tasan silloin kun sallit sen tapahtua. Ei siinä ole lapsilla mitään tekemistä. Eihän monien vanhempien aikuiset lapset ole heidän kanssaan juuri missään tekemisissä, korkeintaan perinnön toivossa käyvät kerran vuodessa kahvilla.

Siskoni on mua melkein 10 v vanhempi ja perheetön. Mulla on perhe, kolme aikuista lasta ja heilläkin kahdella jo lapsia.  Sisko on kulttuurin suurkuluttaja ja pitää matkustamisesta ja on tehnyt reissujaan puoli tusinaa per vuosi jo työiässä. Hän on ollut pari vuotta eläkkeellä.Nyt korona-aikaan tämä osasto on tietysti seis. Ystäviä on, mutta he alkavat harveta luonnollisen poistuman takia, ja kyllä näyttää olevan niin, että meihin hän tukeutuu, milloin tarvitaan mitäkin jeesausta tai seuraa. Ja toki ilman muuta päin vastoin. Lapseni lähtevät hyvin mielellään tädin kanssa museoihin, näyttelyihin, teatteriin ja vastaaviin, ja tämä on viime vuosina selkeästi lisääntynyt. Sanoisin, että jos meitä ei olisi, siskolla olisi aika paljon yksinäisempää. Kulttuurimatkoilta saa seuraa, mutta ei niin sydänystäviä kuitenkaan kovin helposti.

Vierailija kirjoitti:

Eli ap kaltaisineen hankkii lapsia yksinäisen vanhuuden pelossaan. Mites olikaan sen itsekkyyden kanssa, kun lapsia ei hankita siksi että niitä halutaan vaan siksi ettei itse joutuisi pelkäämään yksinoloa?

Luitko koko aloitusta? Ap on vela.

Ei ne kuulkaas lapset välttämättä käy vanhempiaan katsomassa muutakuin tyyliin jouluna,jos silloinkaan. Sisarusten välillä saattaa olla niin jäätäviä välejä etteivät tosiaan mahdu edes lyhyelle vierailulle saman katon alle. Näen työssäni jatkuvasti vanhuksia, joten välillä tulee karu totuus esiin... on rahan perässä tulijoita, kaupasta tuodaan vanhaa ruokaa tai ruokaa Ei ole, varastelua ym.

Lapset on kotona aikansa ja sitten se yksinäisyys koittaa perheellisellekin, varsinkaan jos ei ole sitä parisuhdetta. Ei lasten varaan voi elämäänsä rakentaa, he aloittavat jossain vaiheessa oman elämänsä ja niin se kuuluu mennäkin.

Yksi ihmisen kasvunpaikoista, joita aina seurustellut ja perheen äkkiä hankkinut ihminen ei välttämättä ennen vanhuutta (tai ikinä jos onnekas) koe, on sen iskostuminen tajuntaan, että lopulta ihminen on kovin yksin. Luulen että monesti lapsia hankitaan siksi että tulee kriisi, kun tajuaa että omat vanhemmat kuolee kohta ja halutaan varmistaa väkisin ettei vaan jäisi koskaan yksin. Eli synnyttää itselleen seuraa joka ei "koskaan jätä" vaikka et olisi maailman mukavin ihminenkään.

Yksin tänne tullaan, aikuinen on lopulta aina vastuussa itsestään, ja yksin kuollaan. Jokaisen tärkein ihminen on lopulta minäitse ja niin sen kuuluu ollakin. Kun ihminen aikuistuu ja omat vanhemmat on poissa, ei ole ketään joka suunnilleen kuolisi puolestasi. Tämä on hyvä kunkin käsitellä sen sijaan että kuoleman ajatusta pakenee lasten tekoon ja itsensä kiireisenä pitämiseen, koska jonain päivänä se iskee todennäköisesti karulla tavalla.