"Pitää oppia rakastamaan itseään ennenkuin osaa rakastaa muita"

.

Vierailija kirjoitti:

Vanha psykologinen totuus, jota myös tiede tukee.

Ihminen, joka hyväksyy itsensä - ja täydellinen hyväksyminen on rakastamista - ei koskaan tuomitse tai halveksi muita ihmisiä. Tuomitseminen, syyllistäminen tai halvekseminen ovat osoitus siitä, mitä rakkaus EI koskaan ole.

Miten kukaan voi alapeukuttaa tätä?

Vierailija kirjoitti:

Totta se on. Katkeruudesta pitää päästä eroon ja oppia hyväksymään ja rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Vasta sen jälkeen kykenee oikeasti rakastamaan.

Kulunut fraasi...

Jos kaikki tyytyisivät siihen mitä ovat niin terve kunnianhimo ja eteenpäinpyrkiminen katoaisivat maailmasta. Myöskään ei olisi motivaatiota tulla paremmaksi ihmiseksi kun tyytyisi siihen mitä on, esimerkiksi jos olisi vaikka vähän töykeä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta se on. Katkeruudesta pitää päästä eroon ja oppia hyväksymään ja rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Vasta sen jälkeen kykenee oikeasti rakastamaan.

Kulunut fraasi...

Jos kaikki tyytyisivät siihen mitä ovat niin terve kunnianhimo ja eteenpäinpyrkiminen katoaisivat maailmasta. Myöskään ei olisi motivaatiota tulla paremmaksi ihmiseksi kun tyytyisi siihen mitä on, esimerkiksi jos olisi vaikka vähän töykeä ihminen.

Niinpä. Pakotan itseni hyväksymään että olen lopun ikäni pienipalkkainen kaupan kassa ja luovun tavoitteistani, että lähtisin opiskelemaan yliopistoon. Sanoin pikkusiskollekin, ettei hänen kannata tavoitella parempia numeroita kokeissa, vaan hänen pitäisi oppia hyväksymään että on vain sen 6: n arvoinen.

Lässyn lässyn. En rakasta itseäni enkä muitakaan.  Ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Jos et kunnioita itseäsi ei muutkaan kunnioita sinua. Kyllä se itsestä lähtee miten muut sua kohtelee. Sinä voit vaikuttaa siihen miten sua saa kohdella ja miten ei.

Hänhän sanoi, että häntä kehutaan eli kaiketi arvostetaan, mutta hän ei pysty ottamaan sitä vastaan koska ei arvosta itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta se on. Katkeruudesta pitää päästä eroon ja oppia hyväksymään ja rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Vasta sen jälkeen kykenee oikeasti rakastamaan.

Kulunut fraasi...

Jos kaikki tyytyisivät siihen mitä ovat niin terve kunnianhimo ja eteenpäinpyrkiminen katoaisivat maailmasta. Myöskään ei olisi motivaatiota tulla paremmaksi ihmiseksi kun tyytyisi siihen mitä on, esimerkiksi jos olisi vaikka vähän töykeä ihminen.

Tämä.

No jos et voi rakastaa edes elämäsi tärkeintä ihmistä, eli itseäsi (Jokainen täyspäinen ensisijaisesti rakastaa itseään) Niin ei tällainen ihminen joka ei pysty rakastamaan edes itseään kykene rakastamaan ketään muutakaan TERVEELLÄ tavalla. Riippuvuushäiriöisiähän maailma onkin piukassa.

Kyllä kai sitä voinee rakastaa toista, vaik ei itseään eriyisemmin rakasaisi. - Tulisi kyllä erinomaisen paljon paineita olla kumppanina sellaiselle, joka ei lainkaan rakasta itseään. Toki tällaisia elämänvaiheita ja tilanteita saattaa itse kenenkin kohdalle tulla, että kumppani hukkaa ja kadottaa elämänilonsa, jolloin kyky tai halu rakastaa itseään jos ei ny kokonaan häviä niin on, inakin hyvin vähäistä. Ja tällaisen tilanteen myötä parisuhde saattaa päättyä tai paremmassa tapauksessa aikaa myöten vahvistua entisestään. 

Se vähän yksinkertaisempi mies    

Olen samaa mieltä tuon sanonnan kanssa.

Olin rikki väkivallan uhriksi joutumisen myötä. Itsetunto oli alhaalla ja tunsin itseni kummalliseksi, jopa vastenmieliseksi. Ja koska en rakastanut itseäni, en voinut ymmärtää että joku muu voisi minua ihan oikeasti rakastaa. Näin myös uhkia siellä missä sitä ei ollut. Uhriuduin ja syyllistin muita. Ihmissuhteet olivat kuluttavia kaikille osapuolille.

Tuo oli ihan kamalaa aikaa myös perheelleni. Muistan kuinka äitini toisteli: "Emme ole vihollisiasi. Rakastamme sinua."

Nykyisin olen jo paljon eheytyneempi. Rauha itseni ja ympäröivän maailman kanssa. Ihmissuhteeni rauhanomaisia ja rakentavia. Olen myös oppinut rakastamaan itseäni enemmän - olen yhtä arvokas muiden ihmisten kanssa. Parisuhdetta ei vielä ole - ajatuskin jännittää.

Oman taustani vuoksi neuvoisin rikkinäisiä ihmisiä ennen parisuhteen aloittamista eheytymään tai ainakin pääsemään pisteeseen, missä ymmärtävät miksi reagoivat tietyllä tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta se on. Katkeruudesta pitää päästä eroon ja oppia hyväksymään ja rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Vasta sen jälkeen kykenee oikeasti rakastamaan.

Kulunut fraasi...

Jos kaikki tyytyisivät siihen mitä ovat niin terve kunnianhimo ja eteenpäinpyrkiminen katoaisivat maailmasta. Myöskään ei olisi motivaatiota tulla paremmaksi ihmiseksi kun tyytyisi siihen mitä on, esimerkiksi jos olisi vaikka vähän töykeä ihminen.

Niinpä. Pakotan itseni hyväksymään että olen lopun ikäni pienipalkkainen kaupan kassa ja luovun tavoitteistani, että lähtisin opiskelemaan yliopistoon. Sanoin pikkusiskollekin, ettei hänen kannata tavoitella parempia numeroita kokeissa, vaan hänen pitäisi oppia hyväksymään että on vain sen 6: n arvoinen.

Olet oikealla tiellä itsesi hyväksymisessä, go girl

Ajattelen enemmänkin niin, että rakastaminen on vaikeaa, jos ei itse ole saanut rakkautta. Se on vaikeaa, koska varsinkin rakkaussuhteessa eläminen kysyy luottamusta. Askel askeleelta luottamus voi kehittyä, joten ei se mahdotonta ole, vaikka olisi vaikeaa aluksi.

Uskon että Jumala on rakastanut kaikkia. Se rakkaus vastaanotetaan uskomalla Jeesukseen. Eli kaikkia kyllä on rakastettu.