Kuolinsiivous. Silppusin päiväkirjani.

Sama mulla että olen nykyään ihan eri tyyppi kuin nuorena, enkä coolilla tavalla. En haluaisi että lapsilleni selviää se asia.

Mä hävitin kaiken jo vuosia sitten. Päiväkirjat, kirjeet, kortit ja valokuvat. En halua niitä aikoja enää muistella ja muille ne ei kuulu.

Pidin nuorena päiväkirjaa todella kauan, aloitin ala-asteella. Päiväkirjoissa luki koko naiseksi kasvamiseni, kaikkine kipupisteineen.

Olin yli 50v kun luin ne kaikki ja poltin takassa. Olisipa ollut tämä elämänkokemus niin moni asia olisi selvinnut paljon vähemmällä murheella.

Samalla poltin myös kirjeitä ja kortteja, jotka olivat arkaluonteisia tai turhia. Säästin vain muutaman minulle merkityksellisen kortin ja kirjeen (lähinnä mieheni kirjoittamia kirjeitä silloin joskus nuorena).

Olen tuhonnut päiväkirjani, siihen meni helkutisti aikaa. En lukenut niitä. Ne olivat täynnä hevonpaskan ahdistusta. Alle kymmenen vuotiaana aloitin ja joskus alle nelikymppisenä lopettelin kirjoittamisen. Oli siinä kirjaa kirjan, vihkoo vihkon perään silputtavaksi.

Luulin aiemmin olevani niin mielenkiintoinen ihminen, että päiväkirjani kiinnostaisivat joitain kuolemani jälkeen. Herra jestas, ketä kiinnostaisi yhden maailman turhimmista ja paskimmista elämistä eläneen elämä??? Kaikkee sitä ihminen luulee itsestään.

Ei, en usko että tuhoan niitä ikinä. Olen kirjoittava ihminen, sitä kautta olen olemassa. Minusta on mielenkiintoista lukea, millaisia ajatuksia minulla on vuosien varrella ollut. Aloitin päiväkirjan pitämisen 6-vuotiaana, olen nyt 30.

Olen "vasta" 30, mutta olen myös tuhonnut kaikki päiväkirjani ja muut vastaavat dokumentit. En ole vuosiin enää kirjoittanut talteen mitään enkä aio tehdä niin jatkossakaan, ainakaan tunnistettavasti. Tähtään siihen, ettei minusta jää jälkeen yhtään valokuvaa tai videota kun tästä maailmasta poistun. Miksi pitäisi jäädä? Lapsia ei ole eikä tule eikä kenenkään ei-läheiseni tarvitse tietää, miltä joskus näytin.

Vierailija kirjoitti:

Ei, en usko että tuhoan niitä ikinä. Olen kirjoittava ihminen, sitä kautta olen olemassa. Minusta on mielenkiintoista lukea, millaisia ajatuksia minulla on vuosien varrella ollut. Aloitin päiväkirjan pitämisen 6-vuotiaana, olen nyt 30.

Ole onnellinen, että sinulle ei ole tapahtunut asioita jotka ei kestä päivänvaloa.

Tuo mökin saunan pesä vaikuttaa hyvältä idealta. Menen joskus yksin mökille ja poltan ne. Katsotaan saanko sitä ennen luetuksi 😆

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, en usko että tuhoan niitä ikinä. Olen kirjoittava ihminen, sitä kautta olen olemassa. Minusta on mielenkiintoista lukea, millaisia ajatuksia minulla on vuosien varrella ollut. Aloitin päiväkirjan pitämisen 6-vuotiaana, olen nyt 30.

Ole onnellinen, että sinulle ei ole tapahtunut asioita jotka ei kestä päivänvaloa.

Olen aina kirjoittanut enemmän ajatuksista ja tunteista kuin tapahtumista.

-edellinen-

Minulla on päiväkirjoja joita en koskaan heitä pois. Niissä on kauniita ajatuksia, joita olen lukenut/löytänyt muualta tai keksinyt itse. Olen myös leikannut lehdistä niihin kuvia. Yhden kirjan lyhyehköstä elämänvaiheesta heitin pois, koska se oli tylsä. Ei ollut silloin aikaa panostaa siihen. Eräät rakkauskirjeet annoin niiden lähettäjälle takaisin. En tiedä onko säilyttänyt vai tuhonnut ne. Yhden kirjeen säilytin itselleni, ensimmäisen. N47

Jaa. Minä kirjoittelen edelleen päiväkirjaa ja olen purkanut sinne kaiken ahdistuksen minkä esim. narskusiskoni on minulle aiheuttanut. Jostain syystä ainä välillä minulle käy ns. freudilainen lipsahdus ja avaan päiväkirjani Word:illa (kirjoitan sitä eri ohjelmalla). Tiedän että se menee saman tien Microsoftin pilveen ja niin saa mennäkin - pitäkööt hyvänään! Kerrottakoon vielä että sisareni mies on työskentelee IT-alalla mutta se ei ole asian pointti vaan se että pääsen tällä tavalla julkistamaan sen mitä haluankin julkistaa.

Kaikki mun tuttuni ovat. Itse lueskelen niitä aina väliin mielelläni. Kysyin pojaltani voiko tuhota ne kuoltuani toiveestani, mutta vastasi rehellisesti, että luultavasti lukee ne. 

Ymmärrän senkin. Olen miettinyt säästänkö ne hänelle  vai puhtaaksi kirjoitanko ne .

Vierailija kirjoitti:

Kaikki mun tuttuni ovat. Itse lueskelen niitä aina väliin mielelläni. Kysyin pojaltani voiko tuhota ne kuoltuani toiveestani, mutta vastasi rehellisesti, että luultavasti lukee ne. 

Ymmärrän senkin. Olen miettinyt säästänkö ne hänelle  vai puhtaaksi kirjoitanko ne .

ja minulla näin 41-vuotiaana on enemmän päiväkirjoja kuin ikävuosia, joten epäilen jaksaisiko edes kaikkia lukea :D  Mutta on niissä tosin esim ajatuksia siitä, kun olen raskaana ja isänsä kuollut ja monissa myös ajankuvaa. Mutta paljon on ihan höpöpuhetta :D 

Minulla on 4 päiväkirjaa vuosilta 94-00, lisäksi kirjeitä ja kouluvihkoja. Laitan ne kaikki yhteen pakettiin ja päälle merkinnän että saa laittaa kirpputorille tai lahjoittaa jollekin tutkijalle. Roskiin ei missään nimessä. Olen itse innokas ns. mikrohistorian ystävä, eli tykkään lukea sata vuotta vanhoja kortteja ja kirjeitä, jotka ovat ihan tavallisten ihmisten tavallista arkea. Suuret linjat ja sotahistoria tallentuu kyllä, tavallinen arki harvemmin. Päiväkirjojani en aio enää koskaan lukea, mutta minusta on kiinnostava ajatus että joku tuntematon lukee niitä vuonna 2100. Siellä on hirveästi noloja juttuja, mutta en jaksa hävetä enää kuolemani jälkeen.

Silppusin omat monta päiväkirjaani roskiin n. 25-vuotiaana, ei niissä ollut kuin ahdistavia asioita joita irvistytti itsekin lukea. Eipä ole kaduttanut vaikka on vuosia vierinyt. Hyvä vaan etteivät voi joutua muiden käsiin.

Vierailija kirjoitti:

Olen tuhonnut päiväkirjani, siihen meni helkutisti aikaa. En lukenut niitä. Ne olivat täynnä hevonpaskan ahdistusta. Alle kymmenen vuotiaana aloitin ja joskus alle nelikymppisenä lopettelin kirjoittamisen. Oli siinä kirjaa kirjan, vihkoo vihkon perään silputtavaksi.

Luulin aiemmin olevani niin mielenkiintoinen ihminen, että päiväkirjani kiinnostaisivat joitain kuolemani jälkeen. Herra jestas, ketä kiinnostaisi yhden maailman turhimmista ja paskimmista elämistä eläneen elämä??? Kaikkee sitä ihminen luulee itsestään.

No, minua ainakin kiinnostaa. En ymmärrä miksi pidät itseäsi turhana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kuvasin puhelimella erään arkaluontoisen päiväkirjan ja laitoin kuvat salasanan taa tikulle, sitten poltin sen päiväkirjan. Samoin tiettyjä noloja lekuripapereita.

Hyvä vinkki! Tajuukohan ihmiset että läheiset lukee todella henkilökohtaisia vainajan papereita esim. mitä on puhunut psykologille ym.

Tajuaakohan ihmiset, että sieltä tikulta ne tiedot saa eli miksi ihmeessä samaan aikaan tuhota ja säästää?

Olen säästänyt kaikki päiväkirjat, koska kuolleena minulla ei ole enää häpeää, nolostumista tai muitakaan tunteita. Sen sijaan joku lapsenlapsenlapsenlapsi saattaa ilahtua lukiessaan 1980-luvun teinielämästä, perheenperustamisesta 2000-luvun alussa jne.

Niinpä. Minulla on mummon kirjoittama reseptivihko, ja jo niiden koukeroiden näkeminen vie minut jonnekin historiaan. Olisi ollut aivan upeaa, jos hän olisi pitänyt päiväkirjaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen tuhonnut päiväkirjani, siihen meni helkutisti aikaa. En lukenut niitä. Ne olivat täynnä hevonpaskan ahdistusta. Alle kymmenen vuotiaana aloitin ja joskus alle nelikymppisenä lopettelin kirjoittamisen. Oli siinä kirjaa kirjan, vihkoo vihkon perään silputtavaksi.

Luulin aiemmin olevani niin mielenkiintoinen ihminen, että päiväkirjani kiinnostaisivat joitain kuolemani jälkeen. Herra jestas, ketä kiinnostaisi yhden maailman turhimmista ja paskimmista elämistä eläneen elämä??? Kaikkee sitä ihminen luulee itsestään.

Just näin. Minuakin ahdisti, että millainen olen joskus ollut. En todellakaan halunnut, että joku niitä lukisi.

- ap -

Omat oli lähinnä täynnä ikäviä muistoja, joten poltin suurimman osan. Purin niihin pahaa oloani, joten ei ollut kivaa luettavaa. Lisäksi selvisi että aika oli muuttanut joitain muistoja ihan toisenlaiseksi mielessäni, enkä ole varma olisinko halunnut muistaa asioiden oikeaa laitaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä noloa jos joku näkee jotain mitä olet kirjoittanut kun olet jo KUOLLUT

No tulevat vittuilemaan sitten kun nähdään taivaassa. Kuiskuttelevat siellä Jeesuksen kanssa ja nauravat! Ja sitä menoa pitäisi sitten ikuisuus katsella? Ei kiitos!