Lue keskustelun säännöt.
Kuolinsiivous. Silppusin päiväkirjani.
14.05.2021 |
Luin aina muutaman sivun, itkin ja muistelin nuouuttani. Sellaisia asioita tuli ilmi, mitä en muistanutkaan enkä halua kenenkään näkevän. Onko joku muu tuhonnut päiväkirjojaan?
Kommentit (67)
Missähän minun lukuisat päiväkirjani ovat...ehkä kellarin kätköissä, täytyisi etsiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä. En ole koskaan edes halunnut lukea niitä, koska kirjoitin 90 % vaan purkaakseni teiniahdistusta. Ei mitään matka, ihastus jne juttuja mitä voisi olla hauskakin muistella Selasin vähän ja heitin pois muuton yhteydessä hillottuani niitä vuosia.
Ainoa mikä ärsyttää on ihmiset jotka kauhistelevat tätä eivätkä ymmärrä että päiväkirjoja voi pitää monella tapaa eikä kaikilla ole niihin positiivisia tunnesiteitä.
Minä kuvasin puhelimella erään arkaluontoisen päiväkirjan ja laitoin kuvat salasanan taa tikulle, sitten poltin sen päiväkirjan. Samoin tiettyjä noloja lekuripapereita.
En tuhonnut päiväkirjoja, koska päiväkirjani ovat täynnä matkojen kuvauksia ja muita pikkutarkkoja kuvauksia tavallisesta elämästä.
Pahimmat 90-luvun kännisekoilut poistin, repimällä niistä kertovat sivut pois. Muuten on kiva lukea myöhemmin. Nuorena sitä luulee muistavansa kaikki tapahtumat ulkoa, mutta on yllättävää miten nopeasti monet asiat unohtuvat!
Vierailija kirjoitti:
Minä kuvasin puhelimella erään arkaluontoisen päiväkirjan ja laitoin kuvat salasanan taa tikulle, sitten poltin sen päiväkirjan. Samoin tiettyjä noloja lekuripapereita.
Hyvä vinkki! Tajuukohan ihmiset että läheiset lukee todella henkilökohtaisia vainajan papereita esim. mitä on puhunut psykologille ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuhosin omani noin 15-vuotiaana 90-luvulla. Ei kaduta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä kuvasin puhelimella erään arkaluontoisen päiväkirjan ja laitoin kuvat salasanan taa tikulle, sitten poltin sen päiväkirjan. Samoin tiettyjä noloja lekuripapereita.
Tikku voi tuhoutua tai joku voi murtautua siihen
Olen tuhonnut kaiken, mikä helpotus. Pääsee elämässä eteenpäin, kun ei raahaa kaikkea mukana. En usko, että on hyväksi elää menneitä muistellen. Muutama esimerkki lähipiirissä: hirveän ahdistavaa olla sellainen ikuinen muistoissa pyörijä. Elämä on tässä ja nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun teinipäiväkirjat löytyivät ex miehen kuolinpesästä...
Päiväkirjani olen tuhonnut vuosia sitten. Kirjeiden tuhoamista kannattaa myös harkita. Luin äitini kirjeitä 60-luvulta ja sain tietää että serkkuni isä ei ole hänen biologinen isä. Serkkuni vanhemmat ovat kuolleet eikä minulla aikomustakaan kertoa tätä isä-asiaa hänelle. Isänsä oli hänelle mitä ihanin ja tärkein ihminen. Se jäi kirjeestä epäselväksi tiesikö hänen isänsä että lapsi ei ollut hänen. Kohteli kyllä rakastaen lastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä tuhosin päiväkirjat joskus 10 vuotta sitten. Samaan silppuriin meni kaikki itestäni otetut valokuvat muutamia valikoituja vauva- ja pikkulapsiaikaisia kuvia lukuun ottamatta sekä kirjeenvaihdot silloisten kavereiden kanssa.
En halua muistella niihin dokumentoitua aikaa ja siihen liittyviä ihmisiä enää ikinä. Toivon, että asianomaiset ovat tehneet saman ja unohtaneet olemassaoloni ja sen että joskus ollaan tunnettu.
Tätä ei kukaan voi uskoa, mutta löytyi teinikalenteri vuodelta 1968.
Koulukaisen taskukirja.
- ap -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin tuotakin asiapaperia, että laitanko silppuriin? Pojallani on veli ja sain tietää hänestä sen jälkeen, kun menin naimisiin. En ehkä voi salata tuota tietoa ja pojalla on oikeus tietää.
Mitä noloa jos joku näkee jotain mitä olet kirjoittanut kun olet jo KUOLLUT
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kuvasin puhelimella erään arkaluontoisen päiväkirjan ja laitoin kuvat salasanan taa tikulle, sitten poltin sen päiväkirjan. Samoin tiettyjä noloja lekuripapereita.
Tikku voi tuhoutua tai joku voi murtautua siihen
No mulla on kaksi tikkua, toisessa varmuuskopio, ja ajattelin myöhemmin siirrellä niitä tietoja muualle sitä mukaan kun tulee uusia tallennusmedioita. Ja luotan siihen ettet perilliset lähde siihen tikuun murtautumaan. Salasana on yhden pisteen vihje. En minäkään haluaisi kaikkea tietää omista vanhemmistani, ewwww... Ai niin joo, ja tikuilla on myös pari videota joista erityisesti pidin.
Minulla oli laatikollinen nuoruuden päiväkirjoja, yläaste-lukioajoilta. Olin ahkera kirjoittaja, poikajuttuja, ihastuksia ja draamoja kavereiden kanssa. Olin ehkä jotain 25 kun vanhemmat tekivät omaa ”kuolinsiivoustaan” ja kysyivät mihin nuo laatikot laitetaan, tyrkkäsin ne mökillä yksin ollessani saunan uuniin ja saunoin niistä sitten hyvät löylyt. Luin kyllä ne vielä läpi, niissä oli paljon sellaista mitä en ollut muistanut ollenkaan. En varsinaisesti kadu, ei niissä muistoissa mitään sen kummempaa ollut, eikä minulla olisi ollut niille mitään säilytyspaikkaa kun ei ne oikein minun oman perheenikään yhteiseen kotiin kuulu.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli laatikollinen nuoruuden päiväkirjoja, yläaste-lukioajoilta. Olin ahkera kirjoittaja, poikajuttuja, ihastuksia ja draamoja kavereiden kanssa. Olin ehkä jotain 25 kun vanhemmat tekivät omaa ”kuolinsiivoustaan” ja kysyivät mihin nuo laatikot laitetaan, tyrkkäsin ne mökillä yksin ollessani saunan uuniin ja saunoin niistä sitten hyvät löylyt. Luin kyllä ne vielä läpi, niissä oli paljon sellaista mitä en ollut muistanut ollenkaan. En varsinaisesti kadu, ei niissä muistoissa mitään sen kummempaa ollut, eikä minulla olisi ollut niille mitään säilytyspaikkaa kun ei ne oikein minun oman perheenikään yhteiseen kotiin kuulu.
Lisäys vielä että olen siis nyt 39v.
Vierailija kirjoitti:
Mitä noloa jos joku näkee jotain mitä olet kirjoittanut kun olet jo KUOLLUT
Lasten ei tarvitse tietää, miten nolo äiti niillä on ollut.
- ap -
Minä. Nuoruusajan päiväkirjat oli täynnä kuvauksia päihdesekoiluista, ihmissuhdedraamoista, ahdistuksesta, masennuksesta ja itsetuhoisuudesta. Ei ollenkaan sellaista "näitä on sitten kiva vanhana lueskella ja muistella, ei kannata hävittää!"-materiaalia.