Missä iässä tiesit, että haluat/et halua lapsia?

En oikeastaan koskaan tiennyt haluavani lapsia, tiesin vain etten halua olla kokematta noin isoa osa-aluetta ihmisen elämästä. 29-vuotiaana sitten tulin siihen tulokseen että hyvä aika ei ilmeisesti ole koskaan, joten sama tehdä nyt.

joskus 12 ikäisenä ehkä....ja on pitänyt koko ikäni. nyt 68v.

Jo teini-iässä. Vasta melkein kolmekymppisenä tajusin, mistä se johtuu. Tai en halua lapsia ennen kuin isäni kuolee. Hän oli hyvin ailahteva, ei käyttänyt päihteitä, mutta kärsi vakavista mielenterveysongelmista. Elämä hänen kanssaan oli raskasta ja välillä saattoi mennä hyvin ja kun loma tai juhlapyhä läheni päässä pimeni. Tätä tapahtui vain lasten seurassa ja äidille jutut kerrottiin niin, että lapsilla on vilkas mielikuvitus. Tietyllä tapaa pelkään miehiä: tietyt eleet kertoo, että jotain kamalaa tapahtuu ja silloin täytyy taistella hengestään. Hän eksytti lapsia, heitteli ja kaatoi huonekaluja, saattoi ajaa vastaantulijan kaistalla huvikseen ja nautti pelon tuottamisesta, saattoi ”leikkinä” jahdata kesämökillä kirveen tai viikatteen kanssa jne.

Vierailija kirjoitti:

Olen tiennyt aina. Joskus nuorempana mietin, että voisin ehkä tehdä yhden ihan vaan sen vuoksi, että tietäisin mitä se on. En tehnyt. En ole koskaan tuntenut vauvakuumetta. Pidän lapsista. On edelleenkin tabu se, ettå nainen ei halua lasta. Siitä ei saa puhua ja, jos puhuu, niin leimataan jotenkin vialliseksi. En koe olevani parempi nainen kuin lapsen saaneet, mutta en myöskään koe olevani huonompi nainen kuin lapsen saaneet. Jostain syystä tämä tuntuu joillekin olevan ongelma.

Aijaa, mä en ole huomannut tuollaista. Ehkä asia oli noin 20 vuotta sitten tai sitten elän vain mun Helsinki-kuplassa. Mun tuttavapiirissä olen yksi harvoista, jotka haluaa lapsia. Meillä minä olen se kummajainen, päästään viallinen ja aivopesty hölmö. Mun tuttavapiirissä vela on normi, lasten haluaminen on vahoillista ja patriarkaalista sekä itsekästä.

30-vuotiaana. Nuorena suorastaan inhosin lapsia. Vähän vanhempana ajattelin, että on muksut ihan ok, mutta en halua omia. Tapasin mieheni ja yhtäkkiä lapsen saaminen onkin alkanut kiinnostaa. Vielä ei olla lasta saatu, mutta syksyllä ruvetaan yrittämään.

Nuorena pidin ajatusta omista lapsista lähinnä absurdina, suhtautuminen muuttui neutraaliksi joskus 25 jälkeen ja myönteiseksi 30 mennessä. Nykyisin olen sitä mieltä, että henkilö joka ei hanki lapsia on idiootti jolta jää monta käsittämättömän hienoa asiaa kokematta. M45.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tiennyt aina. Joskus nuorempana mietin, että voisin ehkä tehdä yhden ihan vaan sen vuoksi, että tietäisin mitä se on. En tehnyt. En ole koskaan tuntenut vauvakuumetta. Pidän lapsista. On edelleenkin tabu se, ettå nainen ei halua lasta. Siitä ei saa puhua ja, jos puhuu, niin leimataan jotenkin vialliseksi. En koe olevani parempi nainen kuin lapsen saaneet, mutta en myöskään koe olevani huonompi nainen kuin lapsen saaneet. Jostain syystä tämä tuntuu joillekin olevan ongelma.

Aijaa, mä en ole huomannut tuollaista. Ehkä asia oli noin 20 vuotta sitten tai sitten elän vain mun Helsinki-kuplassa. Mun tuttavapiirissä olen yksi harvoista, jotka haluaa lapsia. Meillä minä olen se kummajainen, päästään viallinen ja aivopesty hölmö. Mun tuttavapiirissä vela on normi, lasten haluaminen on vahoillista ja patriarkaalista sekä itsekästä.

Jokainen päätös mitä ihminen tekee on itsekäs, siitä on turha vetää ananaksia anukseen.

Lähentelen kolmeakymppiä ja en tiedä. Syy siihen on se että en tiedä onko kyseinen asia minulle edes mahdollista. Koskaan en ole yrittänyt mutta kun katson vanhempieni sukuja ja vanhempiani näen kaikkialla pienempiä tai suurempia ongelmia lapsen saamisessa joten koko asia on minulle suuri kysymysmerkki. Jonkunlaista rajanvetoa olen mielessäni kuitenkin tehnyt sen suhteen kuinka pitkälle olisin valmis menemään saadakseni lapsen ja toisaalta olen myös varautunut siihen että lapsia ei tule ollenkaan. Tiedän että vaikka haluaisin lapsen sen saaminen ei välttämättä olisi helppoa saati mahdollista. Niin paljon en lasta halua että olisin valmis käymään läpi loputtoman määrän keskenmenoja tai vuosien hoidot. Sen tiedän että todennäköisyydet eivät luultavasti tulevaisuudessa parane ja siitä on kumppanin kanssa puhuttu kuten siitäkin että minun kanssani lapsia ei välttämättä tule. En ole yrittämistä vastaan mutta koko ajan käy selvemmäksi että jossain kohtaa on olemassa raja jonka jälkeen en enää halua jatkaa yrittämistä jos lasta ei ala kuulua.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena pidin ajatusta omista lapsista lähinnä absurdina, suhtautuminen muuttui neutraaliksi joskus 25 jälkeen ja myönteiseksi 30 mennessä. Nykyisin olen sitä mieltä, että henkilö joka ei hanki lapsia on idiootti jolta jää monta käsittämättömän hienoa asiaa kokematta. M45.

Sinä olet ainoa idiootti.

Lapset eivät ole ikinä kuuluneet suunnitelmiini. Perheenjäsenet elättelevät toiveita mieleni muuttumisesta, siinähän odottelevat. Elän elämääni kuten haluan, ilman lapsia. Ikää nyt 27, ja odotan päivää kun täytän 30, niin menen yksityiselle sterilisaatioon.

Tiesin jo lapsena, jo silloin kun en edes tiennyt että niitä tehdään itse, en edes koskaan leikkinyt nukeilla. Enkä koskaan teininä mennyt lapsenvahdiksi kuten luokkakaverini jotka olivat aivan innoissaan, minä ihmettelin että miksi ihmeessä. Äitiys ei edes koskaan juolahtanut mieleeni, tosin joskus olen ajatellut, että ehkä se olisi ollut velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan, mutta ajattelen että kuittaan sen pitemmällä työuralla.

En ole koskaan tuntenut äitiyteen ”kutsua”. Tunteeni on yleensä neutraali tai lievästi pahoinvoiva asian suhteen. Pidän lapsista, en tosin pysty työskentelemään heidän kanssaan, ympäriltä kuuluvat loppumattomat äänet tekee minut väsyneeksi ja ahdistuneeksi.

Empaattisena koskettaa koveneva ympäristä, tavoitteet ja raaka some-ympäristö missä kiusaaminen on raakaa peliä. Välitän ja suren siis lasten puolesta nyky-yhteiskunnassa. Ja vihaan ihmisiä jotka eivät välitä/hoida/rakasta lapsiaan.

Onneton lapsuus ja äitini käytös ja hänen oma lapsuutensa hirveän äitinsä kanssa on ehdottomasti vaikuttanut päätökseeni. Pahin pelkoni olisi saada lapsi ja jatkaa tätä sukupolvien mittaista mielipuolista käytöstä. Onneksi veljiäni kohtaan käytös on ollut rakastavampaa.

Ehkä ikävintä on, että mieheni on todella ihana ja lapsirakas ihminen. Hän on valinnut minut mieluummin lisääntymistä, kuin elämän ilman minua.

Jos hän joskus muuttaa mieltänsä ja kokee isyyden kaipuun en syyttäisi häntä lähdöstä, vanhemmuus on tärkeämpi kutsumus kun meidän aikuisten rakkaus, jos näistä kahdesta pitää valita.

N35

Muistan olleeni 6v. Nyt olen 40v, edelleen lapseton. Ja nainen, jos sillä on väliä.

On se kyllä uskomatonta kuinka paljon VAUVAPALSTALLA on niitä jotka eivät halua lapsia. Oletteko nyt ihan oikeassa paikassa?

Vierailija kirjoitti:

8 -10 ikäisenä.. tarkkaan en muista mutta todella nuorena.

Seuraavaksi täytän 40 vuotta ja edelleen EN halua lapsia.

Kaksi kertaa ehkäisy pettänyt, abortti on ollut helpotus.

Silti en saa sterilisaatiota.

Syynä että ” mieles voi muuttua”...

seuraavaksi nostan syytteen.

SE EI MUUTU EIKÄ TULE IKINÄ MUUTTUMAAN!!

Laitonta. Steri pitää lain mukaan saada, kun täyttää 30 vuotta, olipa lapsia sitä ennen tai ei. Kaikki muu on laitonta lääkärin oman mielipiteen mukaan vänkäämistä, josta voi ja pitää valittaa eteenpäin. Lääkäri ei voi mielipiteensä mukaan rikkoa lakia.

Vierailija kirjoitti:

Minulle oli lapsesta asti selvää, että lapsia kuuluu hankkia. Parikymppisenä mietin jo ihan tosissani lasten hankkimista - mutta tulevaisuudessa. Sekin oli selvää, että lapset kuuluu hankkia kolmekymppisenä. Niin sitten tein.

Joskus lapsena luulin, että isona kaikki naiset ovat äitejä.

Sitten tuli murrosikä, aikuistuminen, keski-ikä ja tää seniorivaihe...

Ikinä en ole edes harkinnut lasten tekoa!

Abortin jouduin tekemään nelikymppisenä.

Ei yhtään harmita.

Minulle on aina ollut selvää, etten milloinkaan halua lapsia. En osaa sanoa, missä iässä näin on alkanut tuntua, sillä se on aina ollut itsestäänselvyys. Olen 53-vuotias, eikä missään vaiheessa elämäni aikana ole tuntunut siltä, että olisi pitänyt tehdä toisin.

Oon aina tiennyt. Äidilläni on tallessa joitain muistiinpanojaan mun lapsuudenpuheista, ja jo päiväkoti-ikäisenä oon suunnitellut haluavani kolme lasta isona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle oli aina itsestäänselvää etten halua lapsia kunnes neljänkympin korvilla muutin mieleni. 

Nyt olen onnellinen kahden lapsen äiti, muksut syntyivät kun oli 41 ja 44. 

Ihana, että sulla kävi kuitenkin lopulta hyvin ja onnistui!

Joo niin on kiitos, olin tosin valmis elämään ilmankin jos ei olisi onnistunut. Ensimmäinen varsinainen vauvakuume mulle tuli vasta kun esikoinen syntyi, se oli niin järisyttävän ihana että halusin toisen.