Lue keskustelun säännöt.
Nuoren masennus: miten yli vaikeista lapsuudenkokemuksista?
03.05.2021 |
Meillä on 16-vuotias nuori, joka sairastaa masennusta. On terapiajonossa, tällä hetkellä ainut hoitokontakti on nuorisopsykiatrisen sh:n tapaamiset parin viikon välein.
Nuori selittää masennustaan lapsuuden traumaattisilla kokemuksilla ja haluaa käydä näitä terapiassa läpi. Vanhemman näkökulmasta ongelmana eivät niinkään ole nuo kokemukset itsessään vaan nuoren vaikeus päästä yli hankalista tunteista. Hänelle on jäänyt varhaislapsuudesta saakka mieleen kaikki hänen omasta mielestään ikävä, mitä on tapahtunut elämänvarrella. Ja näitähän riittää.
Käytännössä ikäviä tunnekokemuksia on syntynyt aina kun lapsi/nuori ei ole saanut tahtoaan läpi. Näin on edelleen. Nuori ei hahmota, että perheessä jokainen joutuu vuorollaan joustamaan ja kaikki toiveet eivät toteudu, aina ei saa puheenvuoroa heti halutessaan, sisarukset eivät välttämättä toimi niin kuin lapsen mielestä pitäisi, jne, jne. Autisminkirjon piirteitä epäillään, mutta kyseessä on hyvin fiksu nuori nainen, joka pärjää esim. koulussa liian hyvin, että oltaisiin päästy tarkempiin tutkimuksiin.
Onko kenelläkään ollut vastaavaa ja kuinka terapia on toiminut? Minä äitinä haluaisin, että lapsi oppisi hyväksymään ikäviä kokemuksia eikä jäisi niihin jumiin. Lapsi taas tuntuu haluavan käydä uudelleen ja uudelleen läpi samat tilanteet, ihan kuin ei haluaisikaan päästä niistä yli. Kuinka terapeutti osaa käsitellä tällaista ja auttaa lasta/nuorta eteenpäin, jos lapsi itse on kovin taipuvainen jumittamaan?
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Jotkut ihmiset ovat herkkiä ja muistavat kaiken niin hyvässä kuin pahassa. Hänen kannattaa suodattaa muiden ihmisten negatiiviset asiat jos niitä havaitsee. Jos hän on jossakin todella hyvä niin sellaista lahjakkuutta kannattaa ruokkia ja siitä kannattaa yrittää saada vaikka ammatti. Kun on jossakin todella hyvä niin herkkäkin mieli tulee vahvaksi ja rohkeaksi ja pystyy olemaan itselleen ylpeästi epäitsekäs.
M37
Ja epäitsekkäästi ylpeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Molemmat tärkeitä. Asioiden läpikäynti sekä tunteiden hallinta. Pelkäätkö "menettäväsi kasvosi", jos lapsi puhuu kotiasioista?
Vierailija kirjoitti:
Molemmat tärkeitä. Asioiden läpikäynti sekä tunteiden hallinta. Pelkäätkö "menettäväsi kasvosi", jos lapsi puhuu kotiasioista?
En pelkää kasvojen menettämistä. Kotiasioista on puhuttu pitkään ja perusteellisesti niin lastensuojelun kuin perhetyönkin kanssa. Vanhemmille, lastensuojelulle ja perhetyöntekijöille on näyttänyt siltä, että tämä läpikäynti on auttanut ja lapsi on päässyt eteenpäin ja yli kokemuksistaan. Ilmeisesti näin ei ole, koska lapsi haluaa edelleen samojen asioiden läpikäyntiä, nyt yksilöterapiassa.
Pelkään sitä, että lapsi ei koskaan pysty päästämään irti kokemuksistaan ja tämä on riski hänen mielenterveydelleen tulevaisuudessa. Lisäksi pelkään, että lapsen tulevatkin kokemukset ovat hänen mielestään herkästi epäreiluja ja ikäviä, ja lapsi kokee itsensä uhriksi. Pelkään, että tämä vaikeuttaa läheisten ihmissuhteiden muodostamista tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko uskonnollisia?
Ei, kuinka niin?
Kuulostaa tutulta. Oma siskoni oli tuollainen, tarvitsi mielestään traumaterapiaa juuri samanlaisessa tilanteessa. Ihan tavallinen lapsuus, hemmoteltu nuorin lapsi, eli sai kaiken haluamansa eikä tarvinnut koskaan tehdä mitään. Vuorotellen syytti jostain keksimistään epäkohdista ja kaltoinkohteluista, vuorotellen syytti siitä että ei olla kasvatettu kohtaamaan vaikeuksia elämässä. Aika vaikeita mielenterveysongelmia siitä sitten sukeutuikin. Tsemppiä sinne vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noinhan se usein on. Psykoterapiassa on vuosisadan verran jankutettu hirviövanhemmista ja traumaattisesta lapsuudesta ja monet masentuneet ovat löytäneet niistä lohduttavan ajatuksen siitä, että heissä ei itsessään ole mitään "vikaa" tai heidän ei tarvitse tehdä töitä ja opetella uudenlaisia ajattelutapoja, vika on vain "jossakin toisessa".
Tämän sanoen en tokikaan väitä, etteikö olisi oikeastikin traumaattisia kokemuksia osalla mielenterveyspotilaita, karmeita vanhempiakin. Mutta ei likikään aina.
Oikeastikin se on usein sairauden tuomaa virhetulkintaa ja yliluentaa. Ja jotta siitä paranisi, pitäisi oppia suhteuttamaan tapahtumia ja näkemään kokonaisuuksia ja sen, että muut katsovat todellakin asioita omalta kantiltaan toisin.
Ja ei, tällä en tarkoita, että lasten ja nuorten pitäisi pyydellä tunteitaan anteeksi tai hyväksyä huonoa kohtelua, kun "ei se niin vakavaa ole". Ikävää kohtelua ei tietenkään pidä hyväksyä.
Minulla on parikymppinen lapsi, jolla on sosiaalista ahdistusta ja OCD. Hän kuvitteli yhteen aikaan koko ajan itselleen kaikenlaisia psyykkisiä sairauksia, siis oikeasti kamalia kuten jakautunutta persoonallisuutta ja muuta. OCD:hen kuuluu olennaisesti se, että siitä kärsivä hakee muilta vakuuttelua siitä, ettei sitä pelkoa oikeasti tarvitse tuntea ja se on turha - joten kun lapsi minulta tuota tenttasi ja sanoin, ettei hänelle edes ole koskaan tapahtunut mitään sellaista tosi traumaattista pahaa, mistä tuollainen edes hypoteettisesti voisi syntyä, niin hän tavallaan vahvisti OCD:tään.
No, tosiasia kumminkin on, että hän on elänyt suojatun ja hyvän lapsuuden ja meillä on oikein hyvä keskustelusuhde. Hän myöntää sen itsekin. Totta kai jotain ongelmia aina löytyy, kun kaivelee, se on selvä - kukaan meistä vanhemmista ei ole erehtymätön ja totta kai pyydän anteeksi ja korjaan toimintaani sen mukaan, mitä hän nostaa esille.
Sekin monesti masentuneelta/ahdistuneelta unohtuu, että perheessä on monta jäsentä, ja kaikki pitäisi ottaa huomioon. Ei voida pelkästään yhden pillin mukaan tanssia, vaikka sovitellaan toki ja yritetään tukea ja auttaa.
Minulla muuten on toinen lapsi asperger. Siihen kyllä aika usein kuuluu juuri tuollainen, että on kykenemätön näkemään helpolla muiden tulkintoja ja erilaisia näkökulmia, koska oma sosiaalinen tilannetaju on huono ja ei ymmärrä, miten muut, neurotyypilliset toimivat.
Aspegeriin ei sinänsä liity heikkoälyisyyttä, mutta mieti, onko tyttäresi pärjännyt sosiaalisissa suhteissa, ikätovereidensa kanssa. As-tutkimuksiin pääsy ei todellakaan riipu koulumenestyksestä tms., mutta toki se on niin, että kouluissa opettajat tuppaavat ensisijaisesti työntämään tutkimuksiin niitä nuoria, joista on ns. vaivaa luokassa ja jotka tarvitsisivat erityisopetuspäätöksen. (jatkuu seuraavassa)
(jatkuu tässä)
Asperger on naisilla alidiagnosoitu pitkälti juuri koska he opettelevat aika pieninä jo tsemppaamaan sosiaalisesti - opettelevat ikäänkuin eri tilanteisiin sopivat toimintarutiinit, mutta ongelmat tulevat esiin hyvin yllättävissä ja uusissa tilanteissa, niissä pasmat saattavat mennä pahasti sekaisin.
Toki aspergeriin liittyi muitakin oireita, kuten monilla on aistiyli- tai aliherkkyyttä, uniongelmia, monotoninen puhenuotti, maneereja, rutiiniriippuvuutta jne. Mutta olennaisinta on sosiaalisten taitojen heikkous.
Ja siitä taas johtuu masennusalttius. Asseja usein kiusataan koulussa, itsetunto on heikko jne.
En nyt siis ota tokikaan kantaa tyttäresi aspergeriin - kyse voi olla myös "piirteitä autismikirjosta/aspergerista" tai sitten hänellä ei sitä ole laisinkaan - asia selviää vain neurologin tutkimuksissa. Niihin VOI hakeutua vielä hyvin aikuisenakin.
Tsemppiä ja voimia - ymmärrän erittäin hyvin mitä tarkoitat tuolla, että toivoisit lapsesi oppivan, ettei kaikki ole häneen kohdistunutta tahallista ilkeyttä tms. - koska sen tajuaminen, siis syvällinen tajuaminen auttaisi paranemisprosessissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitähän ne kokemukset on? Annat ymmärtää, että jotain vähäpätöisiä juttuja, mutta kuitenkin lastensuojelukin on ollut niitä selvittämässä. Ei kuulosta pikkujutulta ja vähättelevä asenteesi ei asiaa auta.
Olen samanlainen kuin ap:n tytär. Muistelen kaikkia ikäviä tilanteita lapsuudessani, vaikka mitään vakavaa ei koskaan ole tapahtunut, ei mitään väkivaltaa, laiminlyöntiä, hyväksikäyttöä tms. Päinvastoin olen aina saanut vanhemmiltani valtavasti tukea kehuja, eikä ikinä ollut puutetta vaatteista, leluista, lehdistä tai kirjoista.
Silti muistan kaikki hetket, joina minua on vaikka kielletty tekemästä jotain tai käsketty lopettamaan joku tekemäni tyhmyys. En kuitenkaan ole niistä katkera kellekään, ajattelen niitä vain asioina, joita minun itseni tulee hävetä maailman tappiin. Minulla ei ole diagnosoitu mitään mt-ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt kyllä osaa sanoa tähän muuta kuin että nuorelle (c) pitäisi kertoa että hänelle nauraa kaikki häntä ennen syntyneet ihmiset.
Hyvä startti olisi esimerkiksi Ylen areenalla oleva dokumentti Lontoon rutoista. Vähän perehdytystä siihen mitä elämä ennen nykyhetkeä on ollut.
Mulla henkilökohtaisesti ei ole enää mitään myötätuntoa nykyajan vinkujille sen jälkeen kun olen alkanut lukea maailmanhistoriaa ja tutustua siihen mitä miljoonien ja miljoonien ihmisten perusarki on ollut verrattuna siihen ylellisyyteen mistä me kaikki esimerkiksi täällä Suomessa tällä hetkellä nautimme. Aiemmin itkin ja purnasin omia ongelmiani mutta nyt nousen aamulla ylös ja lausun KIITOS jollekulle tai kenelle tahansa siitä että minulla on siisti, oma koti, jossa on erittäin upeita koneita tyyliin jääkaappi (ruokia ei heti syö kaiken maailman ötökät), pyykinpesukone (pyykeissä ei heilu ruttoa levittäviä täitä niin kuin ennen vanhaan) ja tiskikone (säästää minulta ihan käsittämättömän paljon aikaa ja vaivaa). Siis miten ihmiset voi olla niin pullaa ettei edes noteeraa kaikkea tätä? Mikä teitä vaivaa?
Vierailija kirjoitti:
En nyt kyllä osaa sanoa tähän muuta kuin että nuorelle (c) pitäisi kertoa että hänelle nauraa kaikki häntä ennen syntyneet ihmiset.
Hyvä startti olisi esimerkiksi Ylen areenalla oleva dokumentti Lontoon rutoista. Vähän perehdytystä siihen mitä elämä ennen nykyhetkeä on ollut.
Mulla henkilökohtaisesti ei ole enää mitään myötätuntoa nykyajan vinkujille sen jälkeen kun olen alkanut lukea maailmanhistoriaa ja tutustua siihen mitä miljoonien ja miljoonien ihmisten perusarki on ollut verrattuna siihen ylellisyyteen mistä me kaikki esimerkiksi täällä Suomessa tällä hetkellä nautimme. Aiemmin itkin ja purnasin omia ongelmiani mutta nyt nousen aamulla ylös ja lausun KIITOS jollekulle tai kenelle tahansa siitä että minulla on siisti, oma koti, jossa on erittäin upeita koneita tyyliin jääkaappi (ruokia ei heti syö kaiken maailman ötökät), pyykinpesukone (pyykeissä ei heilu ruttoa levittäviä täitä niin kuin ennen vanhaan) ja tiskikone (säästää minulta ihan käsittämättömän paljon aikaa ja vaivaa). Siis miten ihmiset voi olla niin pullaa ettei edes noteeraa kaikkea tätä? Mikä teitä vaivaa?
Mikä sinua vaivaa? Herranen aika sentään. Masennus on sairaus - ja siitä kärsivä ei vaan KYKENE suhteuttamaan asioita tuolla lailla.
Eli kommenttisi on tasan yhtä fiksu kuin jos ihmettelisit, miksei halvauspotilas vaan "päätä" lähteä kävelemään. Ei voi, koska ei kykene.
Sitä paitsi, jos noin ajatellaan, niin mistäänhän ei sitten sovi valittaa, ei yhtään mistään. Vaikka sinut olisi raiskattu 10 kertaan, niin "hei, älä VINGU (hitto että inhoan tuota sanaa käyttäviä omahyväisiä ihmisiä), olethan sinä hengissä toisin kuin Hiroshiman ydinpommin uhrit tai Ruandan kansanmurhassa tapetut".
Oikeasti tietenkin ap:n lapsen kuten kaikkien masentuneiden pitäisi sitkeällä terapialla päästä siihen, että - siis jos heidän elämänsä on ollut oikeasti ihan ok - he kykenevät olemaan iloisia ja tyytyväisiä siihen, mitä heillä on.
Se vaan on hem.etin paljon helpommin sanottu kuin tehty, koska juurihan siitä oli masennuksessa kyse, että lasi näyttäytyy vain puolityhjänä.
9/10
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitähän ne kokemukset on? Annat ymmärtää, että jotain vähäpätöisiä juttuja, mutta kuitenkin lastensuojelukin on ollut niitä selvittämässä. Ei kuulosta pikkujutulta ja vähättelevä asenteesi ei asiaa auta.
Lastensuojelu on ollut selvittämässä asiaa, koska tytär kertoi kokemuksiaan varsin valikoiden koulupsykologille, joka teki tytön kertoman perusteella lasun. Lastensuojelu selvitti asiat perusteellisesti ja totesi, että olemme asettaneet rajoja normaalin vanhemman tavoin. Lastensuojelusta epäiltiin, että tytär halusi psykologin tekevän ilmoituksen, koska halusi saada tahtonsa läpi tietyissä asioissa. Ja lastensuojelussa painotettiin, että meidän ei kannata antaa tyttären saada tahtoaan läpi näissä asioissa, jotta tyttärelle ei tule tunnetta, että lasua voi käyttää aseena omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen.
Varhaislapsuuden kokemukset ovat sen tyyppisiä, että "olisin aina halunnut XX, mutta kun vihdoin sain sen, niin se olikin pienempi/huonompi/liian myöhään" tai "kaikilla muilla oli XX ja kaikilta kysyttiin, että millainen niiden XX oli ja mä jouduin sanomaan, että mulla ei ollutkaan". Oikeasti pieniä asioita. Lasta ei ole rangaistu, ei kuritettu, ei nöyryytetty tai käytetty henkistä väkivaltaa.
Ei se välttämättä johdu lainkaan lapsuudesta.
Huh, kuulostaa lähinnä joltain persoonallisuushäiriöiseltä.
Onkohan tuon jankutuksen taustalla joku muu ahdistus tai muu asia missä haluaisi oikeasti tulla kuulluksi? Jos tuo valitus on vain oire siitä, mikä oikeasti harmittaa eikä osaa pukea sitä sanoiksi. Haluaa vaikka, että joku ottaa syliin ja silittää ja katsoo silmiin ja huomioi. Entä jos kysyt, että onko hänellä jotain asioita, mitkä pelottavat tai kaipaako laatuaikaa vanhempien kanssa niiden vaatimusten takana? Tunnelukkotestistä ehkä vois olla apua (googlesta löytyy).
Omalla lapsellani oli samaa eli vanhoja, jo selvitettyjä asioita käytiin läpi terapiassa aina uudestaan ja uudestaan ja tuntui että lapsi taantui. Oli todella tuskallista kotona aina aloittaa uudestaan sanat keskustelut, samat perustelut, samat johtopäätökset.
Sitten terapeutti vaihtui ja hups. Uusi terapeutti ei antanutkaan veulata samoissa vanhoissa jutuissa vaan vei terapiaa aktiivisesti. Edistystä tapahtui!
Onko sinulla mahdollisuutta puhua sen psyk. sh:n kanssa ja kertoa että kodin näkökulmasta homma ei edisty?
Käyttäjä38032 kirjoitti:
Omalla lapsell8ani oli samaa eli vanhoja, jo selvitettyjä asioita käytiin läpi terapiassa aina uudestaan ja uudestaan ja tuntui että lapsi taantui. Oli todella tuskallista kotona aina aloittaa uudestaan sanat keskustelut, samat perustelut, samat johtopäätökset.
Sitten terapeutti vaihtui ja hups. Uusi terapeutti ei antanutkaan veulata samoissa vanhoissa jutuissa vaan vei terapiaa aktiivisesti. Edistystä tapahtui!
Onko sinulla mahdollisuutta puhua sen psyk. sh:n kanssa ja kertoa että kodin näkökulmasta homma ei edisty?
Meillä ollaan siis vasta terapiajonossa. Toivottavasti saadaan hyvä terapeutti!
Jotkut ihmiset ovat herkkiä ja muistavat kaiken niin hyvässä kuin pahassa. Hänen kannattaa suodattaa muiden ihmisten negatiiviset asiat jos niitä havaitsee. Jos hän on jossakin todella hyvä niin sellaista lahjakkuutta kannattaa ruokkia ja siitä kannattaa yrittää saada vaikka ammatti. Kun on jossakin todella hyvä niin herkkäkin mieli tulee vahvaksi ja rohkeaksi ja pystyy olemaan itselleen ylpeästi epäitsekäs.
M37