Nuoren masennus: miten yli vaikeista lapsuudenkokemuksista?

Mikä on tuo terapiajono? Jonotatte jollekin tietylle terapeutille vai? Itse viime vuonna etsin itse terapeuttini ihan vaan hakuammunnalla, meilasin varmaan 50:lle eri kognitiivista terapiaa tarjoaville alueellani vastaanottoa pitäville kelaterapeuteille ja osa jopa vastasi.

Minusta tuntuu että monilla ei ole tarpeeksi oikeaa tietoa siitä miten terapiaan hakeudutaan.

Ihmetyttää myös tuo kuinka aikuinen ihminen määrittelee masentuneesta lapsestaan, että Pitäisi jo mennä eteenpäin. Masennus on jopa hengenvaarallinen sairaus, joka aiheuttaa jo yksinään ihan tarpeeksi kohtuuttomia syyllisyyden tunteita ja "pitäisi" -ajatuksia liittyen ihan joka asiaan. Masentunut ruoskii jo itse itseään ihan tarpeeksi (lue: liikaa, jotta voisi vain "mennä eteenpäin").

Siis odotellaan vasta, että mitä nuorisopsykiatrian polilla suositellaan jatkohoidoksi ja mitä hoitoa nuorelle haetaan. 

Ymmärrän, että kuulostaa kummalta, kun vanhempi toivoo masentuneen lapsensa menevän eteenpäin. Erilaiset jumit ovat kuitenkin meillä arjessa hyvin, hyvin tavallisia. Näemme jatkuvasti, kuinka lapsi jää kiertämään kehää jonkun negatiivisen ajatuksen ympärille ja jos hänet saa ohjattua jumista pois, hänellä on heti parempi olla.

Vaikkapa esimerkki tältä päivältä: lapsella oli koulussa koe ja hän ei tiennyt yhden kysymyksen vastausta. Sen sijaan, että hän olisi todennut, että tämä ei nyt onnistunut, hän jäi vartiksi keskustelemaan opettajan kanssa siitä, että tätä ei ole varmasti opetettu. Ei olisi lopettanut vartin jälkeenkään tätä keskustelua, jos opettaja ei olisi kieltäytynyt jatkamasta enempää. Tuli sitten kotiin verisesti loukkaantuneena tästä koko episodista. Sain tämän jumin käännettyä vitsiksi opettajan todellisesta tai sepitteellisestä vessahädästä, jonka takia jutun käsittely oli ihan pakko lopettaa. Tyttö pääsi tilanteen yli ja ilta jatkui normaalisti. Tehtävällä ei ole mitään merkitystä tytön loppuarvosanaan tuossa aineessa ja hänen keskiarvonsa hipoo kymppiä muutenkin, mutta päivä oli pilalla, kunnes jumista päästiin.

Lapsella on siis taipumusta jumittaa tavalla, joka ei ole hänelle hyväksi. Siksi olisin kovin iloinen, jos terapian keinoin tai millä muulla tavalla tahansa lapsi oppisi katkaisemaan nämä kierteet ja pääsemään eteenpäin. 

nepsy-testejä tarvii ainakin.

Ei ole normaalia käytöstä.

Terveiset sieltä, missä on jo helpottanut. Mielestäni kuulostaa siltä, että vanhemmilla on kauhea kiire saada ”asiat kuntoon”...kuitenkin realistisempi aikataulu on vuosissa. Ei traumaattisia asioita käydä läpi niin, että äiti ja isi istuu vieressä. Vanhemmat ovat osasyy, joten se prosessi myös käydään heistä irrallaan.

Se, mitä voitte tehdä: maksatte/järjestätte terapeutin ja kuskaatte lasta sinne ja kun hän lopulta alkaa osoittaa vihaa, olette edelleen hiljaa koska hän alkaa irtautua teistä.

Lyhyesti: älkää sekaantuko asiaan, vaan ainoastaan mahdollistakaa. Kasvattamisen aika meni, ja pieleen menneet asiat tapahtuivat jo. Suu säkkiä myöden ja olette vain hiljaa vieressä, se olisi rakkautta.

Kuulostaa joltain persoonallisuushäiriöltä enemmän. Mikään ei ole hänen vikansa, hän on aina uhri, kaikki kohtelevat neiti erinomaisuutta väärin. Tsemppiä perhe-elämään, en voi kuvitella että joutuisi itse elämään tollasen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tutulta. Oma siskoni oli tuollainen, tarvitsi mielestään traumaterapiaa juuri samanlaisessa tilanteessa. Ihan tavallinen lapsuus, hemmoteltu nuorin lapsi, eli sai kaiken haluamansa eikä tarvinnut koskaan tehdä mitään. Vuorotellen syytti jostain keksimistään epäkohdista ja kaltoinkohteluista, vuorotellen syytti siitä että ei olla kasvatettu kohtaamaan vaikeuksia elämässä. Aika vaikeita mielenterveysongelmia siitä sitten sukeutuikin. Tsemppiä sinne vain.

Ei se kyllä ole normaali lapsuus, jos on hemmoteltu lapsi piloille eikä ole opetettu kokemaan vastoinkäymisiä.

Siskollasi on täydet syyt kiukutteluunsa. Ei ole hänen syynsä, että vanhempanne ovat olleet vätyksiä opettamaan hänelle tervettä elämänmallia.

Ihmettelen näissä keisseissä aina, että miksi vanhemmat eivät vie lastaan yksityiselle

Kuulostaa samalta tilanteelta mitä mulla on ja itelläni on olo vaan pahentunut vuosien kuluessa kun en oo hakenut apua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitähän ne kokemukset on? Annat ymmärtää, että jotain vähäpätöisiä juttuja, mutta kuitenkin lastensuojelukin on ollut niitä selvittämässä. Ei kuulosta pikkujutulta ja vähättelevä asenteesi ei asiaa auta.

Lastensuojelu on ollut selvittämässä asiaa, koska tytär kertoi kokemuksiaan varsin valikoiden koulupsykologille, joka teki tytön kertoman perusteella lasun. Lastensuojelu selvitti asiat perusteellisesti ja totesi, että olemme asettaneet rajoja normaalin vanhemman tavoin. Lastensuojelusta epäiltiin, että tytär halusi psykologin tekevän ilmoituksen, koska halusi saada tahtonsa läpi tietyissä asioissa. Ja lastensuojelussa painotettiin, että meidän ei kannata antaa tyttären saada tahtoaan läpi näissä asioissa, jotta tyttärelle ei tule tunnetta, että lasua voi käyttää aseena omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen.

Varhaislapsuuden kokemukset ovat sen tyyppisiä, että "olisin aina halunnut XX, mutta kun vihdoin sain sen, niin se olikin pienempi/huonompi/liian myöhään" tai "kaikilla muilla oli XX ja kaikilta kysyttiin, että millainen niiden XX oli ja mä jouduin sanomaan, että mulla ei ollutkaan". Oikeasti pieniä asioita. Lasta ei ole rangaistu, ei kuritettu, ei nöyryytetty tai käytetty henkistä väkivaltaa.

Lapsi näyttääolevan ylikiltti ja masentunut. Ehkä näkymätön perheessä.

Miksi tällaiselle lapselle on niin tärkeä laittaa rajoja? Mitä hän halusi eikä saanut?

Ei tule mieleen, että sille koulupsykologille lapsi kertoi oikeista tunteistaan. Ei manipuloinut mitään.

Vastaus olisi oikeasti nähdä ja kuulla mutä lapsi sanoo. Ja miettiä oikeasti yhdessä niitä rajojakin.

No, ensinnäkin sinun äitinä on hyvä hyväksyä lapsesi tunteet. Ne ovat hänen. Hän käy niitä läpi. Terapia suttaa kyllä. Voi olla että käy elämänsä aikanaan useammin käsittelemässä asoita.

Me olemme jokainen omanlaisensa.

Jos jänkytät vastaan, etkä hyväksy lapsesi tunteita ja ominaisuuksia, niin teet vain hallaa.

Sinä olet tehnyt asiat tavallasi. Lapsesi tekee tavallaan.

Tunnustele itse omat tunteesi. Tämä tuntuu pahalta. Hengittele ja tunnista se tunne.

Ei se sinun ahdistuksesi mene ohi pakottamalla. Et voi pakottaa itseäsi toisenlaiseksi etkä voi pakottaa lastasi toisenlaiseksi.

Lapsesi tarvitsee sen oman aikansa ja tapansa käsitellä asiat.

Se mikä on hyvä on, että lapsesi haluaa apua ka ottaa sitä vastaan.

Mistä sinä tiedät miten hän kokee ja mitä hön tarvitsee? Et tiedä.

Sinuna lukisin itsekin psykologiaa, koska jotenkin väännät lastasi johonkin muottiin, mitä PITÄISI. Ei pidä.

Saa olla.

Olet riittävän hyvä äiti. Lapsesi on oma yksilönsä. Hyväksy se.

Mieluummin kannusta, kuin jänkkäät vastaan, Muten olisi sinusta parempi.

Ihminen käsittelee asioita omalla tavallaan. Tuki on tärkeä. Lapsesi kuulostaa ihan normaalilta ihmiseltä, joka hakee sitä omaa polkuaan. Anna hakea.