Pahinta mitä oma äitisi on sulle sanonut?

Mun äiti käyttää sanaa 'muka'.

Olen kuullut tätä koko ikäni, miten sääkin muka valmistuit, miten sääkin muka menit naimisiin, miten muka sääkin sait työpaikan, miten muka sun mies sai työpaikan, miten muka sulla voi olla lapsia, miten muka te voitte hankkia talon jne.

Nämä aikuisiällä. En enää jaksa.

Olen ihan tavallinen aikuinen ihminen, koulutettu, töissä, saman miehen kanssa naimisissa jo pitkään ja sen saman miehen kanssa lapset.

Tunnen aina huonommuutta, vaikka suorittaisin kuinka.

Ja arvottomuutta, miten mäkin nyt muka voisin tai saisin haluta ihan tavallisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että ”älä ihmettele, jos ystävät jättää”, kun minua oli kohdeltu loukkaavasti ja satuttavasti ja olisin tarvinnut häneltä apua, tukea ja neuvoja. En arvosta äitiäni tippaakaan ja olen tuonkin satuttamisen takia yrittänyt satuttaa häntä vastaavalla tavalla useasti.

Eli siis sanallisesti, henkisellä tasolla ja myös taloudellisesti niin, etten auta, vaikka hän tahtoisi apua. Tai jos autan, haukun hirveäksi jne.

Jos hän olisi ymmärtänyt loukanneensa ja satuttaneensa ja osoittanut, miten pahoillaan on ja haluaa, että mä annan anteeksi, hän ei ois saanut silloin mitään näistä.

Äitihullu taas vauhdissa.

Niin, mitä hullua taas tuossakin on? Asiallinen ja sydämellinen ihminen haluaisi, että toinen antaa anteeksi ja tekisi sen eteen tekoja ja asioita osoittaakseen, että välittää. Sinustako se on hullua? Olet säälittävä...

Kerroin 9-luokalla ennen yhteishakua, mihin kouluun haluaisin. Äiti ilmoitti, etten pärjäisi valitsemallani alalla, eikä asiasta enää keskusteltu.

Voi, näitä riittää! Parhaiten on jäänyt kyllä mieleen nämä "toivon, ettet koskaan olisi syntynyt" ja "mitään en niin kadu kuin sinun syntymääsi" lausahdukset, jotka lapsena satuttivat paljon enemmän kuin ne suorat haukut.

Kamelin selkä katkesi aikuisiällä, kun minulla oli jo omakin lapsi jota rakastan yli kaiken ja äiti kohdisti hirveät sanansa häneen tavalla, jota en tohdi edes ääneen toistaa saati kirjoittaa. En halua äitiä elämääni enkä todellakaan halua häntä lasteni elämään.

Jos pitäisi valita miehen ja lasten välillä, äitini ilmoitti valitsevansa aina miehensä.

Itse olen aina laittanut lapseni ykkössijalle.

Vierailija kirjoitti:

Jos pitäisi valita miehen ja lasten välillä, äitini ilmoitti valitsevansa aina miehensä.

Itse olen aina laittanut lapseni ykkössijalle.

Onneksi kävimme tämän keskustelun vasta sitten, kun olin aikuinen. Tuli nimittäin aika turvaton olo. Toisaalta selittyi se, miksei äiti puuttunut koskaan siihen, kun isä hakkasi meitä lapsia.

Pahinta on ollut sellainen vähättely nuoruudesta asti. Teininä sain kuulla äidiltäni että et ehkä koskaan pääse naimisiin,kun menin haaveilemaan ääneen häistäni jossain tulevaisuudessa. No sitten kun "pääsin" naimisiin, äitini muistuttaa kuinka minun tulee sitten olla kiitollinen ja onnekas että saan olla mieheni kanssa ja olla sellainen ja tällainen. Äitini vitsailee miehen kuullen että "voi voi kun joudut elämään ton kanssa". Viitaten minuun.

Mieheni onneksi osaa jo vastata ja tivata että mitähän äitini tarkoittaa, että hän kyllä on onnellinen kanssani.

Vanhoillinen uskonkäsitys teki elämänpituisen railon ja luottamuspulan suhteeseemme. H**raksi on kutsuttu, taitoja pilkattu. Erikoista tässä on se, että monet ei pysty uskomaan tätä äidistäni, hänellä on kahdet kasvot.

70-luvun lapsi kirjoitti:

Vanhoillinen uskonkäsitys teki elämänpituisen railon ja luottamuspulan suhteeseemme. H**raksi on kutsuttu, taitoja pilkattu. Erikoista tässä on se, että monet ei pysty uskomaan tätä äidistäni, hänellä on kahdet kasvot.

Mulla on ihan sama juttu, ulkopuoliset eivät tajua ollenkaan. Nyt itse äitinä koen, että aitoa läheisyyttä lapseeni toisi se, että sanon hänelle asioista, mitkä hänessä rasittavat minua. Mutta en sano niitä, koska en halua loukata lapseni tunteita. Joten yhteytemme ei ole todellakaan kovin hyvä, mutta kumpi sitten lie pahempi? Pystyisin olemaan yhteydessä lapseeni päin vain olemalla rehellinen, mutta koska se satuttaisi häntä, en ole. En kuitenkaan koe, että pystyisin olemaan millään tavalla syvästi yhteydessä häneen. Ei se minua niin paljon haittaa.

Kehotti ottamaan sikarit, että saisin rikkaan miehen. Olen pitkä ja hoikka. Äiti pieni ja pyöreä.

Vierailija kirjoitti:

Kehotti ottamaan sikarit, että saisin rikkaan miehen. Olen pitkä ja hoikka. Äiti pieni ja pyöreä.

Sikarit=silarit

😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehotti ottamaan sikarit, että saisin rikkaan miehen. Olen pitkä ja hoikka. Äiti pieni ja pyöreä.

Sikarit=silarit

😂

Ei jessus että nauran tätä!

Kirjoitin sen pahimman äidin sanoman, mutta ei mennyt sensuurista läpi edes kolmennella kerralla sanoja muutellen.

Aikuisiällä pahiten koski puhelu, jossa kerroin äidilleni joutuvani isoon leikkaukseen. Kerroin lääkärin sanoneen, että jos tulee komplikaatioita, niin ne voidaan sitten korjata uudella leikkauksella tekemällä asia x. Äiti sanoi, että ei noin voida tehdä ja vastasin, että kyllä se on ihan mahdollista. Siihen äiti sanoi "ei ne sinulle rupea tuollaista tekemään". Leikkaus pelotti muutenkin ja minulta pääsi itku.

Kun näen telkkarista, miteen ihmisiä pelastetaan onnettomuusautoista palokunnan voimin ja ambulanssi vierellä odottaen, tulee mieleen, että tekisikö ne noin minunkin kohdalla. Entä jos ne sanoo, että ai tuolla on tuo, jätetään se sinne?

- Että olen ruma ja siskoni on kaunis, tämä kun äiti sai nähdä ylioppilaskuvani.

- Kun tulet kotiin kesätöistä tänään tappaan sinut (hän oli vihainen).

- Että minun yliopistokoulutus ei ole mikään arvoinen (tänään minun palkka on paljon korkeampi kun äidin palkka).

- Jos ottasit silarit saisit ehkä poikaystävän (olin 20). Vielä 38 v. toivoin että saisin miesystävän, silarit en ole koskaan halunnut.

- Että olen läski (painoin n. 45 kg) tänään n. 53 kg, en siis kovin läski, äitini oli joskus jopa 80 kg ja olimme melkein yhtä pitkiä.

- Silti, rakastan äitini yli kaiken ja toivoin että hän tulisi takaisin (äiti kuoli aika nuorena, kun itse olin opiskelija).

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin sen pahimman äidin sanoman, mutta ei mennyt sensuurista läpi edes kolmennella kerralla sanoja muutellen.

Aikuisiällä pahiten koski puhelu, jossa kerroin äidilleni joutuvani isoon leikkaukseen. Kerroin lääkärin sanoneen, että jos tulee komplikaatioita, niin ne voidaan sitten korjata uudella leikkauksella tekemällä asia x. Äiti sanoi, että ei noin voida tehdä ja vastasin, että kyllä se on ihan mahdollista. Siihen äiti sanoi "ei ne sinulle rupea tuollaista tekemään". Leikkaus pelotti muutenkin ja minulta pääsi itku.

Kun näen telkkarista, miteen ihmisiä pelastetaan onnettomuusautoista palokunnan voimin ja ambulanssi vierellä odottaen, tulee mieleen, että tekisikö ne noin minunkin kohdalla. Entä jos ne sanoo, että ai tuolla on tuo, jätetään se sinne?

Minulla vähän tätä samaa. En muista, että minua olisi koskaan viety lääkäriin lapsena. Vieläkin minulla on sellainen olo, etten ”ansaitse” terveydenhoitoa. Nyt korona-aikanakin olen ajatellut, että minua ei varmaan laitettaisi hengityskoneeseen teholla, vaikka eihän se pidä paikkaansa. On vain niin voimakkaana se tunne, että kuka muu vaan ansaitsee sen hoidon ennemmin kuin minä.

"Minä tuhoan sinut totaalisesti"!!!!!!!

Kun huumeharhoissaan luuli, että minä olen murhannut prinsessa Dianan. Sitä sitten tekikin useamman vuoden kuolemaansa asti.

"Kunhan et tuosta enää liho"

Olin teini, joka kasvoi pituutta nopeasti ja tietysti painoa tuli samalla. Kasvoin äidistäni ohi ja hänen silmissään muutuin valtavaksi.

Osti minulle monta kokoa liian isoja vaatteita ja 41 kenkiä, vaikka kokoni oli 39. En ollut enkä ole milloinkaan ollut ylipainoinen.

Noista ajoista alkaen kaloreja laskien ikuisella laihdutuskuurilla jo kohta 35 vuotta. Tunnen itseni isoksi varmaan kuolemaani saakka.

Koko sen ajan kun asuin vanhempien luona kuulin äidiltä uhkailua. Etenkin lapsena se oli kamalaa. Äiti saattoi kihistä kiukusta aivan raivona ja silti kertoa, että kohta äiti suuttuu oikeasti ja sitten tapahtuu hirveitä. Uhkaili myös ihan suoranaisesti hakkaamisella yms. Mitään ei koskaan kuitenkaan tehnyt. Kiitos tämän kasvoin erittäin ahdistuneeksi ja paranoidiksi aikuiseksi, joka aina pelkää pahinta eikä osaa oikein luottaa kehenkään. Olisin mieluummin suoraan ottanut sen maailmanlopun selkäsaunan kuin 18 vuotta pelännyt ja odottanut sitä.

- "Seinäänkö pitäisi heittää" sanoi äiti isälleni joka hermostui kun eivät saaneet minua rauhoittumaan uhmakohtauksestani n. 3- vuotiaana

- "Et sinä parempaakaan saa" kun parikymppisenä ilmoitin eroavani narsistisesta poikaystävästäni

- "Kyllä sinä sitten ymmärrät kun saat omia lapsia" juu ymmärsin mutta en sitä mitä äiti tarkoitti. Ymmärsin että äitini oli kohdellut minua huonosti koko lapsuuteni ja nuoruuteni ja en olisi ikinä voinut tehdä/sanoa sellaisia asioita omalle lapselleni. Nykyään emme ole tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

"Kunhan et tuosta enää liho"

Olin teini, joka kasvoi pituutta nopeasti ja tietysti painoa tuli samalla. Kasvoin äidistäni ohi ja hänen silmissään muutuin valtavaksi.

Osti minulle monta kokoa liian isoja vaatteita ja 41 kenkiä, vaikka kokoni oli 39. En ollut enkä ole milloinkaan ollut ylipainoinen.

Noista ajoista alkaen kaloreja laskien ikuisella laihdutuskuurilla jo kohta 35 vuotta. Tunnen itseni isoksi varmaan kuolemaani saakka.

Unohdin tän ihan listaltani, mun äiti teki samaa eli osti mulle aivan kamalan isoja kaapuja, ihan kuin olisin joku valtava laardikasa. Edelleen mulla on lainapeitteen kokoinen talvitakki kaapissa, jota mä nolo olen joskus käyttänyt kun oikeasti luulin että olen sen kokoinen kun äitini väitti.

#14

Ps. Aika moni täällä on katkaissut välit äitiinsä, en tiennytkään että tämä on näin yleistä. Luulin olevani melkein ainoa.