Lue keskustelun säännöt.
Miten toimisitte tällaisen nuoren vanhempana? Apuja kaivataan.
28.04.2021 |
Täällä asuu vielä muutaman kuukauden kotona nuori, joka syksyllä aloittaa opiskelut ja muuttaa omaan kämppään. Ongelmana on, että kyseinen nuori on erittäin varauksellinen, vetäytynyt ja ujo. Välillä mun mielestä jopa ahdistunut. On liki aina itsekseen. Ei kuitenkaan koskaan myönnä, että mikään olisi pielessä. Tällaista ollut jo vuosia. Väittää viihtyvänsä yksin eikä mikään paina mieltä.
Suoritti lukion erinomaisin arvosanoin, sai opiskelupaikan, kävi intin ja nyt on töissä. On jännittänyt lapsesta asti uusia tilanteita, ihmisiä ja menee monesti ns lukkoon.
Olen ehdottanut joskus terapeutille menemistä mutta on naurahtanut koko ajatukselle.
Nyt pääsin näkemään hänen Netflixin katseluhistoriaansa ja on katsonut mm meditaatiovideoita, asiaohjelmia ahdistuksesta jne. Tiedän, että häntä mietityttää ja jännittää syksyllä odottava uusi elämänvaihe. Mutta ei halua puhua mistään.
Voinko tehdä äitinä enää mitään helpottaakseen hänen oloaan? Kokisin, että jos hän kävisi edes muutaman kerran puhumassa jossain, voisi lukot ehkä aueta jollain tasolla ja uusi elämänvaihe olisi helpompi aloittaa. Pelkään, että hän jää opiskeluissaan yksin, jos ei hieman avaudu kuorestaan. Koskaan ei ole myöntänyt esim mahdollista kiusaamista mutta äidin vaisto sanoo, että sitäkin on saattanut olla. Sen verran epävarma hän on...
Mielipiteitä?
Kommentit (73)
Vierailija kirjoitti:
Eli, sitä mieltä olette, että mun ei kannata avata keskustelua? Ilmaista, että se ei ole häpeä vaikka ahdistaisikin ja jännittäisi vaan fiksua olisi hankkia apua, jotta olisi helpompi kohdata uudet tilanteet? Nuori nimittäin jännittää niin paljon, että vieraskin ihminen huomaa hänestä sen. Koko kroppa, silmät, elekieli kertoo jännityksestä. Haluaa kuitenkin suoriutua elämässä normaalisti (opiskelut, intti, työnhaku) mutta selvästi tilanteet ovat vaikeita. Eikä ystäviäkään liiemmilti ole.
Haluaisin äitinä vaan niin paljon auttaa 😔
Samaistun (aikuisten) äitinä tunteisiisi hyvin paljon. Me emme kuitenkaan voi elää lastemme puolesta, heillä on oma elämä. Me emme voi siloitella asioita ja tunteita, meidän tehtävämme on päästää irti ja olla läsnä tarvittaessa, muuten kahlitsemme heidät itseemme ja alamme elää heidän tunteitaan.
Koko heidän lapsuutensa valmisti meitä siihen, että psyykkinen irtautuminen tapahtuu jossain vaiheessa. Heidän asiansa kuuluvat meille vain siinä määrin kun he haluavat jakaa niitä kanssamme. He pyytävät neuvoja, jos kokevat tarvitsevansa. Muu ahdistaa.
Heidän kuuluu irtautua, ja he lähenevät kanssasi myöhemmin, jos välinne ovat hyvät. Luota siihen, että nuoresi siivet kantavat, hän tuntee sen ja se on hänelle paras tuki!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos edelleen kaikista ajatuksistanne! Olemme erilaisia tosiaan luonteiltamme, sen tiedostan. Lapsesta asti olen kannustanut olemaan kavereiden kanssa, joita vielä alakouluiässä oli. Harrastuksiakin ollut useita. Teini-iässä alkoi vetäytyminen ja kavereiden kanssa olo väheni entisestään. On tunnollinen luonne ja hoitanut aina hienosti koulut ym. Mutta tosiaan sosiaalisesti hyvin varautunut. Myös tuttujen ihmisten parissa.
Ehkä hän sitten korkeakoulun puolella löytää oman maailmansa. Toivon hartaasti näin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli, sitä mieltä olette, että mun ei kannata avata keskustelua? Ilmaista, että se ei ole häpeä vaikka ahdistaisikin ja jännittäisi vaan fiksua olisi hankkia apua, jotta olisi helpompi kohdata uudet tilanteet? Nuori nimittäin jännittää niin paljon, että vieraskin ihminen huomaa hänestä sen. Koko kroppa, silmät, elekieli kertoo jännityksestä. Haluaa kuitenkin suoriutua elämässä normaalisti (opiskelut, intti, työnhaku) mutta selvästi tilanteet ovat vaikeita. Eikä ystäviäkään liiemmilti ole.
Haluaisin äitinä vaan niin paljon auttaa 😔
Samaistun (aikuisten) äitinä tunteisiisi hyvin paljon. Me emme kuitenkaan voi elää lastemme puolesta, heillä on oma elämä. Me emme voi siloitella asioita ja tunteita, meidän tehtävämme on päästää irti ja olla läsnä tarvittaessa, muuten kahlitsemme heidät itseemme ja alamme elää heidän tunteitaan.
Koko heidän lapsuutensa valmisti meitä siihen, että psyykkinen irtautuminen tapahtuu jossain vaiheessa. Heidän asiansa kuuluvat meille vain siinä määrin kun he haluavat jakaa niitä kanssamme. He pyytävät neuvoja, jos kokevat tarvitsevansa. Muu ahdistaa.
Heidän kuuluu irtautua, ja he lähenevät kanssasi myöhemmin, jos välinne ovat hyvät. Luota siihen, että nuoresi siivet kantavat, hän tuntee sen ja se on hänelle paras tuki!
Lisään vielä, että tottakai voit jutella, mutta mieluummin niin, että käytät vaistoasi siinä, mistä hän haluaa puhua ja miten. Rentous ei ole pahaksi, joten jos voitte tehdä yhdessä jotain, se on parempi kuin puhuminen. Fillarilenkki, tietokonepelit, keilaus, remontointi, ihan mitä vaan. Mutta älä käytä niitä tekosyynä puhumiselle.
Herranen aika anna ihmisen olla rauhassa! Mun itseluottamusta söi samanlainen äiti. Olen itseni kanssa viihtyvä introvertti, ja kiinnostunut jatkuvasta itsensä kehittämisestä juuri henkisten juttujen kautta. Lisäksi suuresti kiinnostunut ihmisen mielestä ja mielenterveydestä. Mun äiti kans kannusti "kyllä sinä pärjäät, kyllä sinä siitä rohkaistut, naapurin Lissukin uskalsi sitten lopulta". Ei mulla ollut eikä ole mitään ongelmaa "uskaltaa". Äiti vaan päätti, että olen joku vammainen jota pitää niin kauheasti tukea ja tsempata. Anna sen nuoresi olla ja menestyä elämässään ilman tuollaista rivien välistä kyseenalaistamista.
Vierailija kirjoitti:
Herranen aika anna ihmisen olla rauhassa! Mun itseluottamusta söi samanlainen äiti. Olen itseni kanssa viihtyvä introvertti, ja kiinnostunut jatkuvasta itsensä kehittämisestä juuri henkisten juttujen kautta. Lisäksi suuresti kiinnostunut ihmisen mielestä ja mielenterveydestä. Mun äiti kans kannusti "kyllä sinä pärjäät, kyllä sinä siitä rohkaistut, naapurin Lissukin uskalsi sitten lopulta". Ei mulla ollut eikä ole mitään ongelmaa "uskaltaa". Äiti vaan päätti, että olen joku vammainen jota pitää niin kauheasti tukea ja tsempata. Anna sen nuoresi olla ja menestyä elämässään ilman tuollaista rivien välistä kyseenalaistamista.
Kun on seurannut 20 vuotta toisen jännittämistä sosiaalisissa tilanteissa, on kyse muusta kuin rivien välistä lukemisesta. Pitkään ajattelin, että ikä ja aika auttaa mutta niin ei ole käynyt.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis herranjumala. Armeijan käynyt, eli akuinen poika?
Anteeksi aggressiivinen viestinsävy, mutta mitä jos löysäisit napanuoraa?
Ehkä poika on epävarma vain siksi, koska sinä näet hänet epävarmana ja tuputat tätä mielipidettä hänellekin.
Luota siihen, että täysi-ikäinen ihminen huolehtii itse itsestään. Pyytää äitiä apuun, jos tarvitsee. Hakeutuu terapiaan, jos tarvitsee.
Usko, että lapsesi on kykenevä huolehtimaan itsestään ja kerro se hänellekin. Hän ansaitsee äidin, joka uskoo hänestä hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Herranen aika anna ihmisen olla rauhassa! Mun itseluottamusta söi samanlainen äiti. Olen itseni kanssa viihtyvä introvertti, ja kiinnostunut jatkuvasta itsensä kehittämisestä juuri henkisten juttujen kautta. Lisäksi suuresti kiinnostunut ihmisen mielestä ja mielenterveydestä. Mun äiti kans kannusti "kyllä sinä pärjäät, kyllä sinä siitä rohkaistut, naapurin Lissukin uskalsi sitten lopulta". Ei mulla ollut eikä ole mitään ongelmaa "uskaltaa". Äiti vaan päätti, että olen joku vammainen jota pitää niin kauheasti tukea ja tsempata. Anna sen nuoresi olla ja menestyä elämässään ilman tuollaista rivien välistä kyseenalaistamista.
Komppaan!
Ap, anna lapsen olla oma, ihana itsensä. Hän voi olla introvertti, ujo, tai mitä vain. Mutta hän on oman elämänsä kokemusasiantuntija, ja jos lapsesi vakuuttaa, että kaikki on hyvin, niin usko häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna nuoresi olla ja elää, niinkuin haluaa. Hän on aikuinen ja ei selvästikkään koe tarvitsevansa apua. Joskus äidit ovat liian huolehtivaisia ja hösäävät, vaikka siihen ei olisi tarvetta.Yleensä vaan ärsyttää tommonen sitä nuorta. Poika/tyttö ei olisi selvinnyt armeijasta tai opiskelusta, jos hänellä olisi joku hätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Herranen aika anna ihmisen olla rauhassa! Mun itseluottamusta söi samanlainen äiti. Olen itseni kanssa viihtyvä introvertti, ja kiinnostunut jatkuvasta itsensä kehittämisestä juuri henkisten juttujen kautta. Lisäksi suuresti kiinnostunut ihmisen mielestä ja mielenterveydestä. Mun äiti kans kannusti "kyllä sinä pärjäät, kyllä sinä siitä rohkaistut, naapurin Lissukin uskalsi sitten lopulta". Ei mulla ollut eikä ole mitään ongelmaa "uskaltaa". Äiti vaan päätti, että olen joku vammainen jota pitää niin kauheasti tukea ja tsempata. Anna sen nuoresi olla ja menestyä elämässään ilman tuollaista rivien välistä kyseenalaistamista.
Kun on seurannut 20 vuotta toisen jännittämistä sosiaalisissa tilanteissa, on kyse muusta kuin rivien välistä lukemisesta. Pitkään ajattelin, että ikä ja aika auttaa mutta niin ei ole käynyt.
Ap
Lapset eivät aina kasva sellaisiksi kuin haluaisimme, mutta haittaako tuo? He ovat ehkä persoonaltaan erilaisia kuin vanhempansa, mutta heillä voi silti olla hyvä elämä.
Miksi hän ei saisi jännittää sosiaalisissa tilanteissa? Se on aika tavanomaista, eikä se ole vienyt hänen toimintakykyään mitenkään, koska opiskelut ja armeija on sujunut hyvin.
Älä paineistu, hän on vain erilainen kuin sinä. Enemmän on kyse siitä, että äidin on vaikea päästää pikkuisestaan irti ja antaa elää omaa elämäänsä.
Onko introverttiys joku sairaus tai mt-ongelma, jonka vuoksi pitäisi hakeutua terapiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Herranen aika anna ihmisen olla rauhassa! Mun itseluottamusta söi samanlainen äiti. Olen itseni kanssa viihtyvä introvertti, ja kiinnostunut jatkuvasta itsensä kehittämisestä juuri henkisten juttujen kautta. Lisäksi suuresti kiinnostunut ihmisen mielestä ja mielenterveydestä. Mun äiti kans kannusti "kyllä sinä pärjäät, kyllä sinä siitä rohkaistut, naapurin Lissukin uskalsi sitten lopulta". Ei mulla ollut eikä ole mitään ongelmaa "uskaltaa". Äiti vaan päätti, että olen joku vammainen jota pitää niin kauheasti tukea ja tsempata. Anna sen nuoresi olla ja menestyä elämässään ilman tuollaista rivien välistä kyseenalaistamista.
Kun on seurannut 20 vuotta toisen jännittämistä sosiaalisissa tilanteissa, on kyse muusta kuin rivien välistä lukemisesta. Pitkään ajattelin, että ikä ja aika auttaa mutta niin ei ole käynyt.
Ap
Tiedätkö, että suurin osa esiintyvistä taiteilijoista jännittää esiintymisiään. Osa jopa suurista maailmantähdistä jännittää niin paljon, että usein oksentaa ennen lavalle nousemistaan.
Jännittäminen on ihan normaalia tilanteissa, joissa ihminen kokee painetta onnistumisestaan.
Vierailija kirjoitti:
Onko introverttiys joku sairaus tai mt-ongelma, jonka vuoksi pitäisi hakeutua terapiaan?
Inhottaa nää vanhemmat jotenkin, jotka eivät ymmärrä erilaisia lapsiaan. Pitää mennä terapeutille juttelemaan, kun jännittää???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Herranen aika anna ihmisen olla rauhassa! Mun itseluottamusta söi samanlainen äiti. Olen itseni kanssa viihtyvä introvertti, ja kiinnostunut jatkuvasta itsensä kehittämisestä juuri henkisten juttujen kautta. Lisäksi suuresti kiinnostunut ihmisen mielestä ja mielenterveydestä. Mun äiti kans kannusti "kyllä sinä pärjäät, kyllä sinä siitä rohkaistut, naapurin Lissukin uskalsi sitten lopulta". Ei mulla ollut eikä ole mitään ongelmaa "uskaltaa". Äiti vaan päätti, että olen joku vammainen jota pitää niin kauheasti tukea ja tsempata. Anna sen nuoresi olla ja menestyä elämässään ilman tuollaista rivien välistä kyseenalaistamista.
Kun on seurannut 20 vuotta toisen jännittämistä sosiaalisissa tilanteissa, on kyse muusta kuin rivien välistä lukemisesta. Pitkään ajattelin, että ikä ja aika auttaa mutta niin ei ole käynyt.
Ap
Minulla on samanlainen tytär. Ikää nyt 16, lukiossa. Pelkää sosiaalisia tilanteita aivan valtavasti, ja on aina pelännyt. Tämä pelko on johtanut ahdistuneisuuteen, masennukseen ja yksinäisyyteen, joten ymmärrän hyvin ap:n tuskan. Itse koen velvollisuudekseni auttaa lastani, joka kärsii siitä ettei "ole niin kuin kaikki muut". Alussa tyttären toiveidenkin vastaisesti aloin selvitellä hänen asioitaan ja etsiä apua, ikää oli kuitenkin tuolloin vasta 13 eli hän oli melkein lapsi. Nyt tyttö itse jo toivookin saavansa jotain apua tilanteeseensa ja ollaan saatu hoitosuhde psykologille ja psykiatrille.
Ymmärrän ap tuskaasi hyvin, ja ihmettelen näitä kommentteja täällä. Omat vanhemmat kuitenkin tuntevat lapsensa parhaiten, joten varmasti osaat itse arvioida, tarvitseeko lapsesi tukea vai ei.
Hienoa, että hän on selvinnyt opiskeluista ja armeijasta. Etenkin armeija olisi voinut olla melkoinen koettelemus. Itse tässä pohjustan jo sitä että tyttäreni uskaltaa lähteä esim. ammattikorkeaan parin vuoden päästä. Se tulee olemaan vaikeaa, mutta pikkuhiljaa sitä kohti.
Ja mitä tulee siihen, etten antaisi lapseni olla rauhassa introvertti ja vetäytyvä - olen itsekin sellainen. En vain halua, että lapseni kärsii piirteistään, vaan oppii elämään niiden kanssa hyvää elämää.
Hyi, urkit toisen konetta... sehän on laitonta!
Tärkeintä on minusta se, että vanhemmat ymmärtävät lapsensa olevan oma yksilö ja antavat olla sellainen kuin on. Eivät tavallaan yritä muuttaa toista. Tähän lisättynä tuki jos sitä tarvitsee. Itse olin kiusattu sekä yksinäinen enkä kotonakaan ole saanut mitään tukea tai apua. Olisi pitänyt olla rohkea ja vahva. En ole voinut edes puhua mistään asioista kunnolla. Se on varmaan pahin tilanne jos ei kotonakaan ymmärretä. Ap on minusta hyvällä tiellä jos haluaa auttaa ja tukea, mutta tämäkään ei saa mennä yli. On hyvä esim sanoa, että vanhemmat tukevat, mutta antaa vapautta toiselle myös. Pitää ajatella, että toista ei saa alkaa muuttaa vaan hänen täytyy kelvata sellaisena kuin on. Tietysti ikävä käytös yms olisi eri asia.
Älä ota tavoitteeksesi, että poika avautuu tai kertoo itsestään. Mutta ota tavoitteeksesi, että poika ymmärtää, että on tavallista, että isot elämänmuutokset aiheuttaa monia tunteita. Voit kertoa itsestäsi, ja jutustella "niitä näitä" verraten omaa nuoruuttasi hänen tilanteeseen.
On tärkeää, että ns. tavalliset tunteet normalisoidaan, koska toisaalta ahdistuksesta puhutaan niin paljon vakavana häiriönä. Jo se, että hyväksyt erilaisten, vaikeidenkin tunteiden olemassaolon vaikka vain puheesi tasolla yleisesti, tuo pojalle viestiä, että hänkin on ihan ok. Hänen ratkaistavakseen jää, miten hän asiasta sinun kanssasi puhuu.
Muistutat sitten aina jossain välissä, että sinähän olet sitten saatavilla, mikä tahansa tuntuu vaikealta käytännössä tai muuten.
Ei ihme, että ahdistaa. Rikoit hänen yksityisyyttään.
Hyvinhän tuo tuntuu pärjäävän, on hoitanut hommansa oikein mallikkaasti. Eivät kaikki tarvitse ympärilleen sitä sosiaalista soppaa, jotkut pärjäävät yksinään varsin hyvin ja voivat olla onnellisia niin. Uudet elämäntilanteet jännittävät kaikkia, ei kai siinäkään mitään ihmeellistä ole jos välillä vähän ahdistaa. Luulen että tämä nuori löytää paikkansa elämässä oikein hyvin, myöskin sitä seuraa ja kumppanuutta siinä määrin kuin hän sitä kokee tarvitsevansa. Asioilla on tapana järjestyä.