Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin
Olisi ollut niin ihanaa esimerkiksi nukkua viikonloppuisin pidempään. Mutta ei, isä laittoi radion täysille klo 6.00 ja 10 minuutin sisään oli oltava aamiaisella tai jäi ilman. Olin intohimoinen lukija, mutta sekin suunnilleen demonisoitiin. Kun luin Neiti etsivää säkkituolissani, isän naama oli oven välissä "Ei päivisin lojuta, mene katsomaan tarvitseeko äiti apua keittiössä, jos ei, kerää risut pihalta"
Aina piti olla tekemässä jotain. Joskus sujautin kirjan paidan alle ja livahdin latoon lukemaan. Veljet saivat kyllä lorvia pitkin päivää.
Kommentit (1299)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ollut lapsena ja nuorena tuollaista ollenkaan, luin tosi paljon ja muutenkin oli aikaa tehdä ja luoda omia juttuja, ja ihan vain olla.
Siksi olikin järkytys, kun aikuiseksi tultuani äidistäni kuoriutui juuri tuollainen käskyttäjä. Hän sairastui vakavasti, ja jotenkin minut nakitettiin pitämään hänestä huolta. Kaikki hänen aiemmat huonot luonteenpiirteensä ovat sen jälkeen vahvistuneet, ja uusia tulee koko ajan lisää.
Äitini tuntuu suorastaan ahdistuvan siitä, jos "haaskaan aikaa" eli teen jotain mikä ei ole konkreettista tekemistä hänen listansa mukaan. Tulee itkupotkuraivari, jos vaikkapa luen kirjaa sen sijaan että pesisin vessanpönttöä. Ongelma on siinä, että teen itse luovaa työtä, ja nuo työt lasketaan myös "ajan haaskaamiseksi". Äitini mielestä minä voin keskittyä työhöni kunnolla sitten joskus myöhemmin, kun hän on kuollut; siihen mennessä minun pitäisi keskittyä pitämään hänen huushollinsa tiptop-kunnossa.
Tämän lisäksi äitini omassa tekemättömien töiden listassakaan ei ole juurikaan tolkkua. Hän ahdistuu, jos on vaikka hänen mielestään kolme tärkeää asiaa tekemättä, ja ne pitäisi jotenkin saada tehtyä samaan aikaan: kun alan vaikka pestä sitä hemmetin vessanpönttöä, pitäisikin yhtäkkiä se jättää kesken ja vaihtaa petivaatteet. Se vessanpönttökin pitäisi jostain syystä pestä joka päivä. Ikkunat kerran viikossa. Lattiat pyyhkiä joka ilta. Petivaatteet vaihtaa joka toinen päivä. Pestä valtava määrä pyykkiä, joka päivä... jne.
Eihän tästä mitään tule. Ei tämä voi jatkua pidemmän päälle näin, mutta toistaiseksi minulla ei ole oikein vaihtoehtoja. Omista freelancer-töistä ei tule enää oikein mitään. Silloinkin kun saisi rauhassa istua tekemään niitä, ei luovuus oikein kuki enää.
En vain ymmärrä, miksi lapsuus ja nuoruus ei tosiaan ollut tällaista, vaan suorastaan idyllistä, jos äiti on pohjimmiltaan aina ollut tällainen. Kenties sairaus sitten ihan oikeasti muuttaa ihmisen.
Mikä ihmeen kotiorja sä olet? Ryhdistäydy ja elä omaa elämääsi. Hullua suostua tuollaiseen!
Monimutkainen tilanne. M.m. omistan tämän talon, mutta äidilläni on siihen lesken asumisoikeus. En voi myydä, mutta joudun maksamaan ylläpitokulut, joten ei ole varaa muuttaa muuallekaan.
Miten äidilläsi voi olla lesken asumisoikeus SINUN omistamaasi taloon? Sitten ymmärtäisin, jos vanhempasi olisivat omistaneet talon kaksin. Sinun omaisuutesi on sinun ja voit tehdä sillä mitä tykkäät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlaista oli vielä 80-luvullakin maalla. Kun aloitin koulun, ei saanut enää leikkiä. Piti olla jonkinlainen pikkuaikuinen ja aina töissä. Salaa jollakin pikkusiskon barbilla vähän leikin. Hirveä pilkka ja huuto vanhemmilta, jos siitä jäi kiinni. Koko ajan piti olla tekemässä jotakin: siivoamassa, auttamassa navetalla jne. Isä ja äiti riitelivät siitä, kuka sai lapset työvoimakseen. Koulussa piti menestyä, mutta läksyjä ei saanut tehdä rauhassa. Sekin oli lorvimista.
Päätin jo varhain, etten koskaan hanki omia lapsia. Kierre loppuu osaltani tähän.Minä olen elänyt myös maalla 80-luvulla, ja kyllä silloin puhuttiin että leikki on lapsen työ. Meillä oli yksi tyttö joka yläasteellakin vielä koulun pihalla leikki ponilla ratsastamista. Silloin oltiin "isoja" vasta yläasteella kun murrosikä kunnolla iski.
Sun vanhemmat on olleet vaan mielisairaita, tai tosi vanhoja + vanhanaikaisia.
Maalaisoloissa on ollut tosiasia, ettei mihinkään lorvailuun ollut varaa, kaikki siitä mielihalusta joutui tinkimään.
Kun aikuistuu niin hankkiutuu omalle elämälle turhista ja/tai ikävistä ihmisistä eroon.
ä ollaan. Jopa vesisateella lähteä verkkoja katsomaan. Ja toinen juttu, että miksi pitää kasvattaa omat perunat ja porkkanat ja salaatit, kun niitä saa edullisesti kaupasta. Hirveä työmäärä ja lapset laitetaan vastuuseen.[/quote]
Verkot tietysti käydään nostamassa säästä riippumatta jos ne sinne veteen ollaan laskettu. Kyllähän se on halvempaa laittaa orjat hommiin niin voi käyttää rahat johonkin itselle tärkeämpään. Mikään työmäärä ei ole liikaa jos sitä ei itse tarvitse tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ollut lapsena ja nuorena tuollaista ollenkaan, luin tosi paljon ja muutenkin oli aikaa tehdä ja luoda omia juttuja, ja ihan vain olla.
Siksi olikin järkytys, kun aikuiseksi tultuani äidistäni kuoriutui juuri tuollainen käskyttäjä. Hän sairastui vakavasti, ja jotenkin minut nakitettiin pitämään hänestä huolta. Kaikki hänen aiemmat huonot luonteenpiirteensä ovat sen jälkeen vahvistuneet, ja uusia tulee koko ajan lisää.
Äitini tuntuu suorastaan ahdistuvan siitä, jos "haaskaan aikaa" eli teen jotain mikä ei ole konkreettista tekemistä hänen listansa mukaan. Tulee itkupotkuraivari, jos vaikkapa luen kirjaa sen sijaan että pesisin vessanpönttöä. Ongelma on siinä, että teen itse luovaa työtä, ja nuo työt lasketaan myös "ajan haaskaamiseksi". Äitini mielestä minä voin keskittyä työhöni kunnolla sitten joskus myöhemmin, kun hän on kuollut; siihen mennessä minun pitäisi keskittyä pitämään hänen huushollinsa tiptop-kunnossa.
Tämän lisäksi äitini omassa tekemättömien töiden listassakaan ei ole juurikaan tolkkua. Hän ahdistuu, jos on vaikka hänen mielestään kolme tärkeää asiaa tekemättä, ja ne pitäisi jotenkin saada tehtyä samaan aikaan: kun alan vaikka pestä sitä hemmetin vessanpönttöä, pitäisikin yhtäkkiä se jättää kesken ja vaihtaa petivaatteet. Se vessanpönttökin pitäisi jostain syystä pestä joka päivä. Ikkunat kerran viikossa. Lattiat pyyhkiä joka ilta. Petivaatteet vaihtaa joka toinen päivä. Pestä valtava määrä pyykkiä, joka päivä... jne.
Eihän tästä mitään tule. Ei tämä voi jatkua pidemmän päälle näin, mutta toistaiseksi minulla ei ole oikein vaihtoehtoja. Omista freelancer-töistä ei tule enää oikein mitään. Silloinkin kun saisi rauhassa istua tekemään niitä, ei luovuus oikein kuki enää.
En vain ymmärrä, miksi lapsuus ja nuoruus ei tosiaan ollut tällaista, vaan suorastaan idyllistä, jos äiti on pohjimmiltaan aina ollut tällainen. Kenties sairaus sitten ihan oikeasti muuttaa ihmisen.
Mikä ihmeen kotiorja sä olet? Ryhdistäydy ja elä omaa elämääsi. Hullua suostua tuollaiseen!
Monimutkainen tilanne. M.m. omistan tämän talon, mutta äidilläni on siihen lesken asumisoikeus. En voi myydä, mutta joudun maksamaan ylläpitokulut, joten ei ole varaa muuttaa muuallekaan.
Miten äidilläsi voi olla lesken asumisoikeus SINUN omistamaasi taloon? Sitten ymmärtäisin, jos vanhempasi olisivat omistaneet talon kaksin. Sinun omaisuutesi on sinun ja voit tehdä sillä mitä tykkäät.
En ole ap, mutta tämä on täysin mahdollista esimerkiksi siten, että ap:n vanhemmilla on ollut avioehto ja ap:n isä omisti talon, jossa kuitenkin asui ap:n äidin kanssa. Isän kuoltua ap peri talon rintaperillisenä, mutta ap:n äidillä on puolisonsa kuoltua lakisääteinen asumisikeus ko. talossa omaan kuolemaansa saakka.
Minulle tulee aina apea olo kun joku hehkuttaa nuoruuden vapaita kesiä, sellaisia en itse koskaan saanut kokea
Perussyntinen kirjoitti:
Sorretut pyörivät oman napansa ympärillä. liioittelevat kokemiaan "vääryyksiä" näin mieli sairastuu. Suuntaa mielenkiintosi toiseen ihmiseen, kysy mitä hänelle kuuluu, lopeta itsesääli mutta jos et voi tehdä näin niin jatka samaa elämää jota olet elänyt, internettiin voit kirjoittaa loputtomasti juttujasi, kukaan ei niitä jaksa pitkään lukea.
Sinä olet mieleltäsi sairas. Painu helvettiin täältä kiusaamasta ihmisiä, joilla on ollut niin pahoja kokemuksia, ette osaa niitä edes kuvitella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ollut lapsena ja nuorena tuollaista ollenkaan, luin tosi paljon ja muutenkin oli aikaa tehdä ja luoda omia juttuja, ja ihan vain olla.
Siksi olikin järkytys, kun aikuiseksi tultuani äidistäni kuoriutui juuri tuollainen käskyttäjä. Hän sairastui vakavasti, ja jotenkin minut nakitettiin pitämään hänestä huolta. Kaikki hänen aiemmat huonot luonteenpiirteensä ovat sen jälkeen vahvistuneet, ja uusia tulee koko ajan lisää.
Äitini tuntuu suorastaan ahdistuvan siitä, jos "haaskaan aikaa" eli teen jotain mikä ei ole konkreettista tekemistä hänen listansa mukaan. Tulee itkupotkuraivari, jos vaikkapa luen kirjaa sen sijaan että pesisin vessanpönttöä. Ongelma on siinä, että teen itse luovaa työtä, ja nuo työt lasketaan myös "ajan haaskaamiseksi". Äitini mielestä minä voin keskittyä työhöni kunnolla sitten joskus myöhemmin, kun hän on kuollut; siihen mennessä minun pitäisi keskittyä pitämään hänen huushollinsa tiptop-kunnossa.
Tämän lisäksi äitini omassa tekemättömien töiden listassakaan ei ole juurikaan tolkkua. Hän ahdistuu, jos on vaikka hänen mielestään kolme tärkeää asiaa tekemättä, ja ne pitäisi jotenkin saada tehtyä samaan aikaan: kun alan vaikka pestä sitä hemmetin vessanpönttöä, pitäisikin yhtäkkiä se jättää kesken ja vaihtaa petivaatteet. Se vessanpönttökin pitäisi jostain syystä pestä joka päivä. Ikkunat kerran viikossa. Lattiat pyyhkiä joka ilta. Petivaatteet vaihtaa joka toinen päivä. Pestä valtava määrä pyykkiä, joka päivä... jne.
Eihän tästä mitään tule. Ei tämä voi jatkua pidemmän päälle näin, mutta toistaiseksi minulla ei ole oikein vaihtoehtoja. Omista freelancer-töistä ei tule enää oikein mitään. Silloinkin kun saisi rauhassa istua tekemään niitä, ei luovuus oikein kuki enää.
En vain ymmärrä, miksi lapsuus ja nuoruus ei tosiaan ollut tällaista, vaan suorastaan idyllistä, jos äiti on pohjimmiltaan aina ollut tällainen. Kenties sairaus sitten ihan oikeasti muuttaa ihmisen.
Mikä ihmeen kotiorja sä olet? Ryhdistäydy ja elä omaa elämääsi. Hullua suostua tuollaiseen!
Monimutkainen tilanne. M.m. omistan tämän talon, mutta äidilläni on siihen lesken asumisoikeus. En voi myydä, mutta joudun maksamaan ylläpitokulut, joten ei ole varaa muuttaa muuallekaan.
Miten äidilläsi voi olla lesken asumisoikeus SINUN omistamaasi taloon? Sitten ymmärtäisin, jos vanhempasi olisivat omistaneet talon kaksin. Sinun omaisuutesi on sinun ja voit tehdä sillä mitä tykkäät.
En ole ap, mutta tämä on täysin mahdollista esimerkiksi siten, että ap:n vanhemmilla on ollut avioehto ja ap:n isä omisti talon, jossa kuitenkin asui ap:n äidin kanssa. Isän kuoltua ap peri talon rintaperillisenä, mutta ap:n äidillä on puolisonsa kuoltua lakisääteinen asumisikeus ko. talossa omaan kuolemaansa saakka.
Ahaa, nyt ymmärrän. Kiitos selvennyksestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlaista oli vielä 80-luvullakin maalla. Kun aloitin koulun, ei saanut enää leikkiä. Piti olla jonkinlainen pikkuaikuinen ja aina töissä. Salaa jollakin pikkusiskon barbilla vähän leikin. Hirveä pilkka ja huuto vanhemmilta, jos siitä jäi kiinni. Koko ajan piti olla tekemässä jotakin: siivoamassa, auttamassa navetalla jne. Isä ja äiti riitelivät siitä, kuka sai lapset työvoimakseen. Koulussa piti menestyä, mutta läksyjä ei saanut tehdä rauhassa. Sekin oli lorvimista.
Päätin jo varhain, etten koskaan hanki omia lapsia. Kierre loppuu osaltani tähän.Minä olen elänyt myös maalla 80-luvulla, ja kyllä silloin puhuttiin että leikki on lapsen työ. Meillä oli yksi tyttö joka yläasteellakin vielä koulun pihalla leikki ponilla ratsastamista. Silloin oltiin "isoja" vasta yläasteella kun murrosikä kunnolla iski.
Sun vanhemmat on olleet vaan mielisairaita, tai tosi vanhoja + vanhanaikaisia.
Eivät olleet tosi vanhoja. Äiti oli parikymppinen ja isä 25, kun synnyin. Jäljelle jää siis tuo toinen vaihtoehto...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa kyllä hyvin tulee ilmi suomalaisten pakkomielle turhiinkin töihin. Omalle kotityölle ei lasketa tuntipalkkaa, eikä palveluita tai valmistuotteita osteta. Vaikka rahaa olisi niin kaikki pitää tehdä itse, joku lääkärikin käyttää kesälomansa mattopyykillä ja mustikkametsässä kyykkien vaikka voisi viedä ne pesulaan ja ostaa mustikat torilta ja käyttää aikansa paremmin.
Totta. Suomalainen kulttuuri on monessakin suhteessa todella sairas. Voitteko kuvitella vaikkapa keski- tai etelä-eurooppalaisten käyttävän lomansa noin?
Näinpä - mikäs siinä jos sielu lepää tällaisten askareiden parissa mutta ihme kulttuuri on, ettei kukaan saisi lomalla ottaa turhan rennosti. En edes tätä huomannut ennen kuin muutin muualle töihin. Ihan erilaista kahvipöydän / lounastauon jutut kun kukaan ei listaa, miten paljon on lomalla tullut tehtyä töitä.
Minulle tulee aina apea olo kun joku hehkuttaa nuoruuden vapaita kesiä, sellaisia en itse koskaan saanut kokea
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Karmeaa luettavaa koko ketju. Onneksi meillä ei ollut tällaista, ehkä mummolaa lukuun ottamatta. Se oli entinen maatila, pellot vuokralla ja eläimet laitettu pois, joten ulkotöitä ei ollut ja serkkupojat saivat lorvia. Tytöille sen sijaan kotitöitä riitti. Olin 16-vuotias kun sanoin että enää en sitten mummolaan työleirille lähde, sitä aikaisempina vuosina olin joka kesä kuukauden siellä kun vanhemmat olivat töissä ainakin noin 10-vuotiaasta alkaen. Seuraavana kesänä pääsin kesätöihin.
Ihan oikeasti ihmettelen, miten useampi ei ole pistänyt välejä täysin poikki tuollaisiin vanhempiin. Hyvä on kotityöt opettaa, meidän viidesluokkalainen poika joskus jopa siivoaa huoneensa oma-aloitteisesti, mutta ei kodin pitäisi olla työleiri lapsillekaan.
Tämä oli myös ihmeellinen ajatusmalli että poikia palvellaan ja kohdellaan kuin kuninkaita, eikä pojilta vaadita mitään juurikaan, ”pitäähän pojan saada levätä”!
Samalla sitten tyttöjä orjuutetaan hyvä ettei 24/7 ja tarkkaan vahditaan ettei tytöllä ole sekukuntiakaan luppoaikaa tai lepoa, sitten keksimällä keksitään että imuroi vielä uudestaan!
Tämä sukupuolittunut kohtelu on valitettavasti täyttä todellisuutta lukemattomissa perheissä vielä tänä päivänäkin. Pojat saavat olla kuin ellun kanat ja tytöt passaavat koko perhettä. Moni aikuinen nainenkaan ei tajua tätä vaan jatkaa tätä kohtelua perheessään vielä nykyäänkin ja teettää kotityöt tytöillä. Nyt pitäisi kyllä herätä viimeistään.
Tuttuja juttuja. Varsinkin pihatöiden tekeminen oli erityisen tärkeää. 7-kymppiset vanhempani ovat edelleen samanlaisia. Eivät he minua enää käskytä, mutta ainakin isä varmasti paheksuu mun joutilaisuutta, vaikkei mitään sanokaan. Asun ulkomailla ja käyn Suomessa kerran tai kaksi vuodessa. Onhan se vähän hämmentävää, kun en ole nähnyt vanhempiani vuoteen ja saavuttuani isä painelee ulos 10 minuutin jälkeen. "Mä meen nyt tonne pihahommiin." En edes tiedä, mitä se siellä kaiket päivät tekee. Kerää varmaan risuja.
Se, ettei saa olla oma itsensä, vaan pitää muuttua joksikin hiireksi, jolla ei ole omaa tahtoa. Siksi, että ensin esitetään niin ihastunutta, että kaikki ongelmat järjestyy ja elämä on hattaraa, mutta kun vihdoin itse ihastun ja lähden mukaan suhteeseen, innostus lopahtaa.
Mustasukkaisuus, väkivalta
Tuli yks muisto noista pihatöistä mieleen, että äiti oli sellainen jonka mielestä pihaa oli jatkuvasti jyrsittävä ja haravoitava ja tongittava.
Sitten kun talo meni myyntiin, niin eka välittäjä oli laittanut ilmoitukseen että "hoitamaton piha".
Äiti sai siitä raivarin ja motkotti asiasta monta vuotta.
Kun ei se hänen pihannytkyttämisensä kelvannutkaan muille!
Vierailija kirjoitti:
Tuli yks muisto noista pihatöistä mieleen, että äiti oli sellainen jonka mielestä pihaa oli jatkuvasti jyrsittävä ja haravoitava ja tongittava.
Sitten kun talo meni myyntiin, niin eka välittäjä oli laittanut ilmoitukseen että "hoitamaton piha".
Äiti sai siitä raivarin ja motkotti asiasta monta vuotta.
Kun ei se hänen pihannytkyttämisensä kelvannutkaan muille!
Samaa luokkaa oli meillä.
Siitä huolimatta, että jokainen päivä oli täysi työleiri, oli kotona aina ihan hirveä sotku.
Kun omassa kodissa taas otan todella rennosti ja kerran viikossa teen viikkosiivouksen, ja kotonani niin paljon siistimpää kuin lapsuudenkodissani ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Karmeaa luettavaa koko ketju. Onneksi meillä ei ollut tällaista, ehkä mummolaa lukuun ottamatta. Se oli entinen maatila, pellot vuokralla ja eläimet laitettu pois, joten ulkotöitä ei ollut ja serkkupojat saivat lorvia. Tytöille sen sijaan kotitöitä riitti. Olin 16-vuotias kun sanoin että enää en sitten mummolaan työleirille lähde, sitä aikaisempina vuosina olin joka kesä kuukauden siellä kun vanhemmat olivat töissä ainakin noin 10-vuotiaasta alkaen. Seuraavana kesänä pääsin kesätöihin.
Ihan oikeasti ihmettelen, miten useampi ei ole pistänyt välejä täysin poikki tuollaisiin vanhempiin. Hyvä on kotityöt opettaa, meidän viidesluokkalainen poika joskus jopa siivoaa huoneensa oma-aloitteisesti, mutta ei kodin pitäisi olla työleiri lapsillekaan.
Tämä oli myös ihmeellinen ajatusmalli että poikia palvellaan ja kohdellaan kuin kuninkaita, eikä pojilta vaadita mitään juurikaan, ”pitäähän pojan saada levätä”!
Samalla sitten tyttöjä orjuutetaan hyvä ettei 24/7 ja tarkkaan vahditaan ettei tytöllä ole sekukuntiakaan luppoaikaa tai lepoa, sitten keksimällä keksitään että imuroi vielä uudestaan!Tämä sukupuolittunut kohtelu on valitettavasti täyttä todellisuutta lukemattomissa perheissä vielä tänä päivänäkin. Pojat saavat olla kuin ellun kanat ja tytöt passaavat koko perhettä. Moni aikuinen nainenkaan ei tajua tätä vaan jatkaa tätä kohtelua perheessään vielä nykyäänkin ja teettää kotityöt tytöillä. Nyt pitäisi kyllä herätä viimeistään.
Meillä meni toisin päin. Ei se lapsuus ollut mitään verrattuna näihin kauhukertomuksiin, mutta pojille oli kyllä askareita tiedossa puuhommista lähtien nurmikon jatkuvaan leikkaamiseen ja lauantain raivosiivouksiin. Siskolta en sen sijaan muista kummankaan vanhemman vaatineen oikein minkäänlaista osallistumista näihin samoihin hommiin. Huoneensa siivosi, jos itseään huvitti. Eli on näitäkin, että tyttöjä suositaan sukupuolensa takia.
Voin samaistua moneen kerrottuun asiaan. Jatkuvasti olisi pitänyt olla tekemässä sitä, tätä ja tuota. Vanhemmat eivät edes pyytäneet, vaan suoraan käskyttivät. Ei mitään kohteliaisuutta saati logiikkaa, kunhan vain halusivat päästä korottamaan itseään yläpuolelle.
Sattui pari kertaa myös todella outoa kokemusta, joita jälkeenpäin muistellen voi vaan ihmetellä. Isä oli lähdössä käymään kylillä asioilla ja antoi käskyn viedä roskapussi sillä välin kun on poissa. Sanoin suoraan, että miksi ei voi itse viedä samalla kun menee ulos. No ei kelvannu, vaan sai raivarin ja lähes nosti seinille huutaen, että minä vien sen koska hän niin sanoi.
Toinen ikimuistoinen tapaus ja samalla näpäytys oli, kun olin ulkona. Asuimme omakotitalossa. Yhtäkkiä sisällä kuului raivoisa käskyhuuto ja isä näkyi ikkunassa marssien huonettani kohti. Oli ilmeisesti saanut päähänsä jälleen antaa jokin käsky ja kun en ollut viivana paikalla, niin siitä sitten lähti karjuen kohti tyhjää huonettani. Parasta oli se yhtäkkiä hiljentyminen ja sen hölmö olemus, kun ei ollutkaan huoneessa. Oli siis huutanut turhaan. Vähän ajan päästä oli löytänyt mut ulkoa ja tuli rauhallisella äänellä pyytämään yhtä palvelusta. Sain siitä erävoiton.
Nykyään olen töissä ja vapaa-ajalla ylisuorittaja ja uupunut vailla välejä vanhempiini. Että kiitosta vaan.
Mulla oli päinvastoin. Ei tarvinnut tehdä mitään. Tein mitä halusin.
Minulle äitienpäivä on tuottanut erityistä ahdistusta joka vuosi, kun sitä äitiyttä hehkutetaan ja äitejä nostetaan pystin päälle miettimättä, miten hän on lapsiaan kohdellut.
Äitini kuoli hiljakkoin, ja tänä vuonna tunnen suorastaan helpotusta, kun ei tarvitsekaan enää häntä huomioida millään tavoin (kaikki keksimäni huomiointi oli joka tapauksessa vajaata ja/tai väärin hänen mielestään).
On vihdoin yksi ahdistuksenaiheuttaja elämästä poissa.
Olen yli kuudenkymmenen. Ehkä ehdin parantamaan itseäni ennen kuolemaani.